Auttaisit minua muistamaan.

Olen aina ihan kamalan järkyttynyt, kun en vain tiedä enkä ymmärrä enkä pysty enkä osaa enkä muista.
Sattuu.
SATTUU.
MINUUN SATTUU, etkö näe?

Sattuu ihan hirveästi.
Koko ajan.
Hymyn takana.
Naurun takana.
Kyyneleiden takana.
Vain ja ainoastaan sattuu.

Jo pelkän salaatin syöminen on vaikeaa. Paha olo. Ymmmh.

Teinkö oikein, kun sanoin jokunen päivä sitten, että nyt ei kannata olla tekemisissä?
Se huolettaa. Tarkoitus ei ollut hylätä, vaan suojella.
Minä olen hirviö.

Siltä tuntuu koko ajan.
Olen kaikkialle paisuva, liian äänekäs, liian tarmokas, liian vaativa, ärsyttävä, rasittava, väsyttävä. Olen hirviö, joka vaan on ja leviää ja tappaa kaiken tieltään, tai vähintäänkin vahingoittaa.

Olen kyllästynyt olemaan huono, olen kyllästynyt olemaan tällainen. Olen kyllästynyt satuttamaan ja vahingoittamaan.
Menetän aina kaiken, mikä oikeasti on minulle tärkeää.
Ja inhoan sitä, etten osaa olla riittävän hyvä ystävä. Inhoan, että olen niin kamalan huono ihmissuhteissa.

Kyllä, tänään kaduttaa, etten kuollut. Etten edes oikeasti yrittänyt.
Tänään kaduttaa, etten silloin halunnutkaan kuolla.

Ahdistaa ihan kamalasti.
Itkettää, tekee mieli tiikerejä ja oksentamista.
Miksen uskalla edes niitä?

Tänään tuntuu pahalta. Päätin jo aamulla, että on armoton itsesääli-kaikkionkurjaa-valivalivali-päivä. Ja silti en oo valittanut. Oon siirtänyt ajatuksia koko ajan. Sit nyt kun meen ihan nopsaa hakee yhen avaimen ja tapaan mukavan ihmisen samalla, ni tunnen olevani kamala, huono, ruma, lihava, vastenmielinen. En osaa mitään. En ole missään hyvä. En kelpaa mihinkään.
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten onnistu ihmissuhteissa. Olen liian avoin. Ja toisaalta oon nyt ruvennut tosi varovaiseksi.
Tunnen syyllisyyttä siitä, ettei mulla oo enempää itsekuria. En oo saanut tätä paskaa taisteltua pois, vaikka ois pitänyt saada.
Tää ei lopu ikinä...

Musta tuntuu, että olen hirviö.
Olen vain paisuva taikinakasa, olen ihan kamala.
Olen tiikerejen rikkoma, haluaisin nytkin piirrellä ihon täyteen.

Tiedän, että näin on parasta.
Näin on parasta, mutta ikävöin silti.
Haluaisin vain ottaa syliin ja paijata ja sanoa, että kaikki on hyvin.
Haluaisin itkeä ja huutaa kivusta, kun sisimpään sattuu niin paljon.

Sen sijaan vain olen, tuijotan ulos ikkunasta ja mietin, kuinka järkevää olisi juoda kahvia.

Lauloin eilen tunnin yhtä ja samaa kappaletta.
Tyhjässä kodissa, silti ajatuksissani kahdelle ihmiselle.
Kahdelle äärettömän rakkaalle.

Olen hirviö. Onnistun aina vain hajottamaan kaiken upean ja tärkeän.
Nyt lähdin ajoissa, mutta sekin ehkä rikkoi.
Olen lähtenyt ennenkin hetkeksi, sitten palannut vain huomatakseni, että se toinen on saanut tarpeekseen.

Se tuntuu pahalta.
Kun on ensin yrittänyt hiljaiseloa, vähempää yhdessäoloa, jotta kaikki olisi sen jälkeen paremmin.
Sitten huomaakin,  että sinä aikana toinen on tajunnut pärjäävänsä paremmin ilman.

Koska olen hirviö.

Haluaisin nyt jo soittaa. Haluaisin soittaa ja sanoa: anteeksi, ylireagoin. Olet minulle rakas. Kyllä kaikki selviää.

Ja samalla ymmärrän että se, mitä tein, on ainoa järkevä ratkaisu. Niin järjettömän kipeää kuin se tekeekin. Tää on todella sydäntäsärkevä päätös. En haluaisi hylätä nyt, haluaisin auttaa, mutta en pääse yli siitä tunteesta, ettei mua haluta siihen. En vain pääse siitä yli vaikka kuinka yritän, enkä tahdo olla taakaksi.

Voi rakas kultapieni muru...

On jo nyt ihan järjetön ikävä ja suru...

Ei ollut tarkoituskaan lakata olemasta.
Oli vain viha, suru, katkeruus.
Ja yllytyshulluus.

En käynyt lähellä kuolemaa.
Kunhan nukuin paljon.
Nytkin väsyttää.
Ensimmäinen katumuksen heti.
Ihan hillittömän paljon kyyneleitä.

Luopumisen kyyneleitä.
En vain voi jäädä vierelle satuttamaan, kun ei selvästi kaivata siihen.
Pelkään tulevaa, pelkään että sattuu.

kun ei puhutakaan totta.

Revin vihoissani jo muistitarrat pois.
Siinähän tuijottavat.
Ei kuitenkaan puhuta totta, eikä kukaan oikeasti rakasta, eikä ruohokaan ole välttämättä lampaiden ruokaa.

Jätin vain meduusan ja kuoriaisen. Ja Raamatunjakeen.

Ensimmäinen katumus.
Olisiko sittenkin pitänyt hylätä lopullisesti?
Voitonriemu on muuttunut suruksi.
Miksi jäin tänne?
Enhän kuitenkaan pärjää.

Nyt en vain uskalla enää yrittää.
En varmaan ikinä.
Jään vain ikuisesti itkemään surusilmäisenä.
Jään vain miettimään, mitä jos olisinkin luovuttanut?

Tekee niin kipeää luopua rakkaasta ihmisestä.
Tiedän, että näin on parasta. Tiedän, että jos rakas ei voi luottaa, ei tässä ole mitään järkeä. Jos luottaisi, satuttaminen ei haittaisi niin paljoa. Se ei haittaisi, että olemassaoloni jo sattuu. Mutta kun ei luota, en voi antaa niin olla.

Enkä voi antaa hylätä.
Kerrankin on annettava vain mennä.
Sanottava: "heihei, pidä huoli itsestäsi, siunausta, olet rakas silti"
Vaikka sydän huutaisi: älä mene pois, tarvitsen sinua niin, luottaisit nyt minuun.

Mutta en voi antaa enää uutta mahdollisuutta.
En vain voi.
En enää uskalla.
Koska tämä sattuu myös minuun.
Eikä niin vain saa enää olla.

Joten.
Anteeksi.
Pyöreitä, tiikerejä. Niitä vain. Ja laskemista. Askelia, ruokaa, yksiköitä, kolmioita, pyöreitä, askelia.
Ja ei enää ikinä hälytysajoneuvoja.

Vihdoin tää tänään päättyy.
Tyyni ja rauhaisa olo.
Kiitos kaikesta.
Enempää en halua sanoa.

Väsyttää.
En saa apua.
Mitä jos aika ei vaan riitä?
Mitä jos kukaan ei ehdi ajoissa?

Olen vihainen ja surullinen ja pettynyt.
Seinässä lukee väärä asia.
Haluan tiikerejä.
Mulle on valehdeltu.

Ja kellään ei oo aikaa auttaa.
Kukaan ei oikeasti välitä.
Kukaan ei kuuntele kun huudan.
Sitten on kai oltava hiljaa.
Antaa tiikerejen puhua nyt.

Kukaan ei ehdi auttaa mua.
Mä kuolen ennen kuin kukaan ehtii oikeasti auttaa.
Aivan kuin joku istuisi mun rinnan päällä.
Mun voimat ei riitä.
Toisinaan oon niin onnellinen, että on kuin koko sielu nousisi lentoon riemusta. Nauran, laulan, iloitsen.
Ja sitten yhtäkkiä muistan sen, ettei mikään välittäminen ole todellista.
Muistan, ettei kukaan tarkoita, kun sanoo, että välittää.
Kukaan ei välitä siitä, että mulla on paha olla, että olen vaan koko ajan ihan sekaisin.
En jaksa tehdä normaaleja asioita.
Ja KUKAAN ei auta.
Olen tavannut jo niin monta lääkäriä, sairaanhoitajaa ja mielenterveyshoitajaa.
Kukaan ei vaan auta.
Mikään apu ei ole riittävän nopeaa.

Miksi mua uskotaan kun valehtelen?
Tai miksei kukaan ymmärrä, etten voi mennä sairaalaan jos on töissä koeaika?
Itken ja huudan ääneen kun sattuu niin paljon sisimpään.
Olen ihan mustunut, rusentunut, vereslihalla.
En tiedä, miten jaksan eteenpäin.
En halua enempää.
Haluan, että tämä loppuu nyt.
NYT.
Vihdoin.
Ihan oikeasti.

Olen sanonut niin jo sata kertaa, mutta nyt haluan että tämä oikeasti loppuu.
Aina ennen joku on välittänyt.
Enää ei välitä.
Eikä sillä ole enää mitään merkitystäkään.

alla försvinner, en efter en.

Ikävä on hetkittäin niin käsittämätöntä.

Ei se mitään.
Tiedän, mitä nyt pitää tehdä.
Anteeksi.

Poltin äsken kaksi tupakkia putkeen, keikuin parvekkeella, vollotin ja mietin.

Mietin, että tää tappaa mut nopeammin kuin kukaan osaa auttaa.
Mietin sitä, että koko päivän on mennyt lujaa ja on ollut kivaa ja sitten yhtäkkiä putoan taas johonkin syvään kuiluun.
Mietin sitä, miten olen vuosikaudet syyttänyt itseäni siitä, etten ole muuttunut ja ettei tämä ole helpottunut vaikka olen yrittänyt tsempata. Olen syyttänyt itseäni siitä etten ole pystynyt olemaan iloinen.
Nyt pitäisi jaksaa että joku auttaa.
Mutta entä jos apu ei ehdikään ajoissa?

Sillä on nimi, joka pelottaa mua.

Oon vaan niin väsynyt.

Haluaisin antaa itsestäni vain kaiken hyvän, mutta oon niin väsynyt etten pysty.

Tuntuu, että oksennan kohta ihan vain tästä väsymyksestä.
Itken väsymystä ja yritän saada nukuttua ja tehtyä jotain mutten saa mitään aikaiseksi.
Syön milloin sattuu ja mitä sattuu. Ja se tuntuu pahalta. Haluaisin olla syömisen malliesimerkki, mutta en ole.
Haluaisin tehdä niin paljon kivoja asioita mutta en vain jaksa.
Olen niin kovin väsynyt.

En ole osastokunnossa.
En en en.
Vaikka syönkin vain vähän. (Okei tänään söin enemmän kun olin siskon kanssa syömässä mutta silti.)
Vaikka haluankin vain koko ajan tehdä pahaa.
Vaikka nukunkin tiikerivälineen vieressä.
Vaikka pelottaa, itkettää, ahdistaa, kiukuttaa, harmittaa, surettaa koko ajan.
En silti uskaltaisi mennä sairaalaan.
Mua pelottaa aivan vitusti liikaa tää kaikki.
Ja asioiden hoitaminen.
Miten asiat sitten hoituisi?
En halua suunnitella mitään, haluan mennä sitten jos tilanne on paha.
Mutta katsellaan nyt.

En tiedä mitä teen.
Selviän päivistä mutta en selviä illoista, öistä tai aamuista.

Haluaisin lopettaa puhumisen. Siis kokonaan. Olla vaan ihan hiljaa.
Ja syömisen. Sen vasta haluaisinkin lopettaa.
Mutta jokin pakottaa syömään.
Onneksi mulla on sellai sovellus puhelimessa, jolla voin pitää huolta siitä, että syön liian vähän.
Hähää. (joo ei kovin tervettä.)

Hajottaa välillä ihan kamalasti. Siis ihan jäätävän paljon. Hajottaa. Sattuu. Ihan sikana.
En tiedä onko mun paikka täällä välttis.

Näin sovintounia.

Se on merkki.

Sovinnossa on hyvä lähteä. Siitäkin huolimatta, ettei se ole mikään oikea sovinto, vain unisovinto, mutta silti.

Vaarallista.

En aio enää taistella. En aio antaa kenenkään auttaa. Tämä on mun loppuni - hidas ja kaikille tuskallinen.
Aion luovuttaa ja aion antaa kaiken vaan valua ohi. Kuolen kuitenkin, mitä väliä.

Mulla menee huonommin kuin kukaan arvaakaan.

Ja sit jos joku valehtelee välittämisestä...
Sitä en siedä.

Tiikerit vie mut.

En tahdo enää hetkeäkään.

Voi kun voisin kaivautua ikuisiksi ajoiksi johonkin.
Tai kuolla.
Voi kun voisin kuolla.
Mutta en kai voi.
En oikein tiedä.
En kai saisi.
Haluaisin silti yrittää.
Haluaisin yrittää sitä ihan juuri nyt.
Silmät on täynnä surua ja pelkoa.
Ja kaikki muukin.
Kaikki on vaikeaa ja hankalaa ja surullista ja kurjaa.
Ilman mitään syytä.
Sanon vaan joka suuntaan että kaikki on hyvin vaikkei ole.
Haluan lopettaa syömisen ja hengittämisen.
Haluan kuolla.
Piste.

En tahdo sanoa mitään.
En tahdo sanoa yhtään mitään.
Hajottaa.
En halua vaan sanoa että joo olen hengissä nyt mutta huomenna en ehkä ole.
Mitä väliä?

Vapauttavaa ajatella että kaikki on pian ohi.
Herääminen oli vaikeaa koska yö oli vaikea mutta nyt ymmärrän, ettei mun kannata elää. Olen enemmän taakaksi ja rasitteeksi kuin iloksi ja hyödyksi.
Näen mun kuoleman kaikkia tyydyttävänä ratkaisuna. Kukaan ei voi auttaa mua eikä pidäkään enkä mä vaan jaksa odottaa että ehkä tää tästä.
Elmukelmu kuristaa rintakehän ympärillä ja itken tätä kirjoittaessani koska tiedän, ettei tää oo hyväksyttävä ratkaisu muiden mielestä.
Mulle tää on kuitenkin oikea valinta.
Nyt vain mietin aamuja ja iltoja ja päiviä ja öitä.
Koska ei tää heti lopu.
Aion valehdella lopun ajan. Hymyillä ja huijata: kaikki on hyvin
Yllätys on pahin ja paras.
Kukaan ei voi eikä saa auttaa.
Kuljen loppuun yksin.

Anteeksianteeksianteeksi.
En voi kertoa kenellekään nyt. Ja silti kai pitäisi. En tiedä onko yllätys pahempi kuitenkin.

Mietin vain päivää ja tapaa ja mitä kaikkea pitää tehdä sitä ennen.

Miksei tämä loppunutkaan jo???

"Enää en tahdo piiloon mä juosta, en aina takertua, päästän irti nyt - aion karata. Kuuletko kun veden alla mä huudan ääneen sen kaiken?"

Nyt. Saa. Riittää.

Ihan todella.
Tää päivä on ollut ihan liikaa täynnä levottomuutta ja liikaa kipuja ja blokkeja ja patoja ja murtumia.
Haluan pudota kalliolta, haluan pudota parvekkeelta, jäädä auton alle, junan alle, hukkua, unohtaa miten hengitetään.

NYT SAA RIITTÄÄ.

Olen ollut jo ihan liikaa.
Tämän on nyt loputtava. Liian jokapäiväistä, kokonaisvaltaista, suurta ja hajottavaa.
Anteeksi, mutta lähden.
Mun on lähdettävä.
Sitten tää kaikki on ohi ja näet kyllä että näin on parasta.
Ymmärrät kyllä aikanaan, että tää on vain hyväksi.
Ei tätä enempää.
Mulle rakkaat ansaitsee niin paljon parempaa kuin tällaisen joka ei oo minkää välittämisen arvoinen. Oon niin tosi liian huono. Haluan vaan pois tästä painajaisesta.

En osaa sanoa kuin että rakastan paljon. Eikä tää oo kenenkään vika etten vaan jaksa tätä.
Näin on hyvä.

Nyt menee liian lujaa.
Meinasin jäädä jo aika monta kertaa tänään auton alle silkkaa varomattomuutta ja piittaamattomuutta.
Levottomuus on kasvanut ahdistukseksi, johon ei edes tupakka auta.
Tai tiikerit.
Tai mikään.

Takaraivossa jyskyttää vain: "kuole kuole kuole kuole kuole kuole kuole"

Kai se sit on pakko.

Yrittäessäni puren huulta niin kovaa että tihkuu verta.
En pidä tästä olosta.
Enteilee huonoa.
Aurinkoinen ilma.
Tahdon meren ja kallion ja sydäntäsärkevän huudon.
Nyt.
Heti.

Kuoleva eläin.

Itken. Itken itken itken.
En vaan pysty muuhun nyt.
Eikä mikään ole oikeasti edes huonosti ja kaikki on. Lakana on liian karhea, on liian pimeää tai liian valoisaa, liian hiljaista ja liian kovia ääniä, liikaa ruokaa ja silti liian vähän, liian paljon askelia ja silti liian vähän, ei nukuta mutta väsyttää, levoton olo mutten jaksa liikkua.
Haluan kuolla pois. Olenhan liian arvoton, liian huono, liian ruma ja kamala ja typerä ja rasittava saadakseni elää.
Tarvitsen, pyydän ja haluan liian paljon.
Pitäisi olla kiitollisempi ja tyytyä tähän kaikkeen mitä on. Pitäisi unohtaa se, että pyöreät tuijottaa ja on paha olla.
Oikeasti haluaisin vain kuolla. Ihan oikeasti.
Mutta olen niin huono etten uskalla edes sitä.

Haluan satuttaa.
Niitäkin, joita rakastan.
En tahallani, en halua satuttaa mutta haluan asioita jotka satuttavat.
Ja erästä Täydellistä haluan satuttaakin.
Siksi ajattelin, että kolme viikkoa riittää.

Pyöreitä, vihreitä, lampaita, askelia.
Paljon pelottavuuksia.
Sattuu.
En voi tälle mitään :(

Jos olen aivan rehellinen,
voisin sanoa,
että aion kuolla.

Aioin jo tänään.
Sitten tuli mutkia matkaan.
En lähtenytkään.
Hukkumisharjoituskamppeet on kuitenkin nyt töissä.
Meren on oltava viileä jo nyt.

Kohta oon veden alla.

"Well is it dark enough? --- I'm leaving." (Natalie Merchant - My Skin)

klo 1:55
Anteeksi nyt.

(Kaija Koo - Anna anteeksi)

Tän on oltava viimeinen anteeksipyyntö.
mardrömmar

Oon vaan ihan rikki ja yksin ja pelottaa.
Joku muu paha on ottanut musta vallan.
Eli heihei minä nyt

Silkkaa kidutusta.
Kenenkään muun ei pitäis joutua kärsimään mun kivuista...

Heräsin.
En olis halunnut.
En syö nyt aamulla.
Pää on kipeä viidettä päivää putkeen.
Tosi kipeä.
Mutta menen töihin silti.
En tahtoisi olla enää elossa.
Sisällä tuntuu niin kuolleelta.
Rikkirevityltä ja olemattomalta.
En jaksaisi olla.
Eikä kukaan voi olla ja elää mun puolesta.
Harmi.
Antaisin kyllä hetkeksi tämän pois. Mielelläni.

Ikävä on kova.
Ja taivaskaipuukin on.
Yö oli täynnä painajaisia. Nukahdin joskus lähempänä yhtä, heräsin kolmelta, neljältä ja viideltä.
Nyt vähän väsyttää.
Pitkään aikaan en ole nukkunut näin huonosti.
Se ahdistaa.
Katkonainen uni tuo pahaa mieltä ja ahdistusta kaiken muun päälle.
Tänään nukun päiväunet.
Tai sitten onnistun kuolemisessa.
Jompi kumpi.

Ei kenenkään tarvitse välittää.
Ei tästä eikä minusta.
Kaikki on ihan hyvin jne...

Oon täysin vakuuttunut siitä että nyt on mentävä.
Heipat ja loppusiivous.

En ymmärrä.
En pysty, en jaksa, en vaan osaa.
Enkä uskalla.
rohkeus on poissa ja kaikki on poissa.

Kaikki on kohta mennyttä.
Miksei tässä ole järveä lähellä??????
Tai meri. Meren tahdon.
Mutta ei.
moottoritie ja junarata.
Niillä mennää.
Ja parveke.

Ei edes kylpyammetta.

Pelottaa, tää ottaa valtaa liian kovasti taas mut mun rukoukset kaikuu tyhjään ja liian hiljaa.
Josko nyt?
Viimeinen, elämän isoin tiikeri?

Ja silti ei.
Silti en uskalla enkä pysty vaikken myöskään uskalla olla ja enkä pysty tähän elämään. En vaan ymmärrä ja olen liian suuri taakka, liian paljon, liian sekaisin, liian möykky.
Olen vähän liian kaikkea.
Pelottaa sairaasti.

Toivon että joku vaan pakottais. Kieltäisi painokkaasti. Pakottaisi jäämään vaikka se vaatis koko yön puhelointia.
Mutta ei kukaan tee niin kun ei tää mun myrkky anna pyytää.
On niin paha olla etten saa sanoa että yritän kuolla enkä haluaisi.

Olen sanonut liikaa jo. Kertonut. Voi vittu. Onnistun taas vaan satuttamaan.

Antaisit Jumala ihmeen.
Jonkun joka ei pelkäis mun kyyneleitä.
Tai sit anna mun vaan kuolla.

Oon niin surullinen että sattuu fyysisesti.
Mulla on niin hankala ja huono fiilis etten osaa sanoa mitään.
Haluaisin, mutten osaa enkä uskalla.
Eikö tää ikinä lopu?
En uskalla vastata mitään, en halua puhua mutten myöskään olla hiljaa.
Mulla on vaan niin paha olla.
Haluan tiikerejä, haluan kuolla, haluan kääntää kelloa ihan sikana taaksepäin.
Haluan oksentaa, hypätä parvekkeelta, juoda kolme pulloa valkkaria, jäädä junan tai rekan alle, huutaa, itkeä, hakata päätä seinään.
Haluan pois.
Sattuu.

Yritän kuitenkin hymyillä ja huijata.
Niin tein eilenkin.
Se sujui ihan hyvin niin kauan kuin tarvitsi feikata.
Yksin ollessa itkin, kuten niin usein nykyään.

Mua pelottaa mennä nukkumaan.
Kun on taas plutoja.
Jeesuksen haavoista, mykkähuudoista, sokeista jotka haluaa nähdä, tiikereistä ja perhosista, avaruussukkuloista, kuolemattomista meduusoista, iloisista eläimistä, laulamisesta.
Plutot on kivoja silloin kuin ne ei ole painajaisia. Mardrömmar.

Oon vaan ihan tosi surullinen.
En edes tiedä, miksi.
Kaikki on periaatteessa ihan hyvin.
Silti olen vain pohjattoman surullinen.

VITUTTAAAAAAA JA AHDISTAAAAAA.

ei mulla muuta.

Väsyttää tää että ahdistaa koko ajan.
Selvisin ystävän viikonloppuvierailusta ihan perseilemättä mutta nyt tekee vaan mieli tupakkia ja parvekkeelta hyppäämistä ja tiikerejä.
Oon syönytkin normaalisti ja siksi musta tuntuu että kaikki on hyvin vaikka oikeasti en tiedä onko kuitenkaan.
En vaan vittu halua että kaikki tajuaa että mietin syömiseni sen mukaan, missä mun pitää milloinkin olla. Ja punnitsen ruokaa. Ja lasken kaloreita päässä ja mietin miten saan ne kulutettua mahdollisimman pian.

Ahdistaa.
Ahdistaa ihan sairaan paljon.
Vitusti liikaa.
Vitusti.
Ahdistaa.
Moi vaan.

Söin tänään töissä ja sitten ahdisti.
Korjasin ahdistuksen syömällä kotonakin.
Nyt ahdistaa niin paljon etten todellakaan tiedä millä selviän tästä yöstä.
Tää on semmoista juoksuahdistusta.
Niitäkin on kaikkia erilaisia.
Tämä on nyt levotonta juoksuahdistusta, ei nyhjötys-itkuahdistusta.

Sattuu mahaan.
En enää ikinä syö.
Oikeesti.
Au.

Oon taas vaan niin väsynyt että oksettaa.
En tajuu miten mun elämä on menny tällaseks.
Päivät menee vaan jeejee ja pörrökasa on ihana (vaikka se onkin nyt tehnyt vähän tuhoja, mun moka kun en oo tarjonnu sille tarpeeks kaikkee kivaa tekemistä) ja työt on ihan jees mutta mua vaan väsyttää.
Ja oksettaa. Ihan koko ajan.
Ja ei, en ole raskaana. Onneksi.
Olen muuten vaan ruma ja huono ja kamala.
Angst.

EN HALUAISI ENÄÄ NÄITÄ TIIKEREJÄ!!!!!
En haluaisi enää näitä kuolemisoloja, en haluaisi olla enää tällainen ollenkaan.
Ja silti haluan vain hypätä parvekkeelta.
WHAT THE FUCK IS WRONG WITH ME?????

delete

TÄMÄN ON NYT LOPUTTAVA.
Mun olis pitänyt osata tehdä oikea ratkaisu jo kaksi vuotta sitten.
Tai jopa aiemmin.
NYT, nyt mä ihan oikeasti pystyn tähän.
Tällä kertaa tarkoitan sitä todella.
Tällä kertaa kävelen vaatteet päällä kylmään veteen ja laitan silmät kiinni.

Siellä on syvää, tiedän sen.
Ja ylös en pääse, uskosin että kallio on liian liukas jotta voisin nousta vaikka haluaisinkin.
Joten.
Tällä kertaa tää onnistuu.

Huomenna kohtaan painajaiset.
Peikot.
Ylihuomenna kenties rakkaan järvenrannankin.
Sen, jossa piti jo kuolla.

Voi saanhan mennä jo?

Olen maailman rumin ja vastenmielisin. Olen kuvottava, typerä, merkityksetön.
Töissä on useimmiten ihan kivaa mutta en vaan nyt jaksaisi ajatella.
Haluan pois täältä. Kauas kauas pois.
Haluan tehdä laittomuuksia ja haluan tehdä pahaa ja haluan tehdä itsetuhoista.

Mitä tässä tilanteessa pitäisi enää tehdä?
Pelkään taas liikaa.

Mulla oli tietyt jutut joilla oisin saanut tänään syödä vielä työlounaan jälkeenkin, mutta toisaalta no, ketä kiinnostaa.
Lupasin että syön kun ystävä tulee käymään, koitan näyttää normaalilta enkä yritä oksentaa tai sylje ruokaa heti roskikseen.
Ystävä ei ehdikään. Ei se mitään.

Otin vaan mustikat turhaan sulamaan. Se vähän harmittaa.

Kaipa ne voi huomennakin syödä. Jos ois vaikka parempi päivä.
(Tai jos vaikka ei olisi päivää ollenkaan.)

Väsyahdistaa. Töitä. Tahdon pois!

***SAIRASTA PASKAA JOTA EN KEHTAISI EDES MYÖNTÄÄ***

Voi vittu miksi mä edes kirjoitan tänne?
No ihan sama.

En jaksa syödä. En uskalla syödä. En vittu OSAA syödä enää järkevästi ja normaalisti.
Haluaisin että mun painoindeksi ois 17, haluaisin kuun taivaalta ja Linnanmäen ihan omaksi, haluaisin että joku tulisi ja paijaisi ja sanoisi että voin itkeä mutta VITTU EN VOI en saa en pysty en vaan... en vaan... aaaaargh.

Itkin viime yönä ja itkin ja itkin ja itkin ja haukoin henkeä koska oli pahoja muistoja ja flashbackeja ja koska olin syönyt.

Nytkin on paha olo vaikka oon syönyt aika vähän mutta silti liikaa.
Musta tuntuu etten ansaitse elämää ja etten saisi olla elossa ja etten saisi olla tällainen.

vittuvittuvittu miks mun pää hajoaa nyt?

Tuntuu kuin valehtelisin vaikken valehtele. Hiljaa oleminen tuntuu valheelta.
Hiljaisuus tuntuu siltä kuin väittäisin että kaikki on hyvin, vaikka ei tietenkään mun pidä huudella siitä että on vaikeaa, en halua joutua mihinkään ongelmiin nyt.
Voi paska mä sekooooon.

///->

Oooh fucking fucking fuck jos nyt suoraan saan sanoa.
Ei vittujen vitun paska vittu.
En saa nukuttua, poltin äsken kolme tupakkaa ja tuli parempi mieli pariksi minuutiksi, puhun liikaa ja sanon liian vähän, pelleilen ja suunnittelen ja aaaaargh mua ahdistaa! mun täytyy saada huomenna syödä vain ja ainoastaan just tasan tiettyjä asioita! vittttttuuuuuuuuuu. mä en pysty tähän. en niin vittu pysty en en en en en.

Tein ahdistuskortit, joissa on erilaisia ahdistustehtäviä. Soita ystävälle, lakkaa kynnet, ota päikkärit... Semmosia.
Ehkä ne auttais.
En tiedä.
Pelottaa, väsyttää ja vituttaa.
Tunnin päästä pitäis mennä nukkumaan ja mulla on huono olo ja paha mieli ja pitäisi jaksaa käydä suihkussakin vielä.
Huomenna uusi työviikko.
Ehkä tää tästä.

Eilen oli ihan hyvä päivä.
Tää aamu taas on valjennut murhemielisenä.
En tiedä mikä ahdistaa. Kaikki.

En itse asiassa jaksa ees kirjottaa enempää.
Ihan sama.

Jumala,

anteeksi etten osaa nähdä sinua nyt. Tai en kenties tahdo. En tiedä mitä tämä on.

On kuin välillä olisi paksu, läpäisemätön muuri.

Jeesus murra sinä tämä muuri tästä välistä kun minä en pysty.

Ota sinä lähelle kun minä en osaa edes pyytää sitä.

Ole sinä siinä nyt, kun paha kiusaa ja minä vain haluan kuihtua pois.

Nosta sinä minut eloon. Anna sinä minun kukoistaa jälleen.

Aamen.

Mua pelottaa.
Oon ihan sairaan liian väsynyt koska pitää hymyillä ja olla reipas niin hirmuisen monta tuntia päivässä.
Aattelen että kyllä tää helpottaa mut enpä tiiä. Oon mä väsynyt muutenkin. Ja sitä väsymystä on jatkunut jo kuukausitolkulla ja vuositolkulla.

MÄ EN HALUA SAIRAALAAN.

En voi.
Ja silti haluaisin oikeasti välillä vaan kuolla.
Voi mitä mä teen...

Mua pelottaa ja ahdistaa nyt ihan sikana.
Mitä jos mä vihaan mun töitä? Mitä jos vaan väsähdän? Tiedän, että nyt menee tosi lujaa ja oon innoissani töistä mutta toisaalta myös ihan varmana tulee univelkaa alussa ja rutiiniin tottuminen ottaa aikansa ja uudet sosiaaliset tilanteet vie voimia.
Tiedän, että pitäisi aina heti mennä nukkumaan jos tällai illalla tulee tämmöinen olo mut en jotenki osaa.

En uskalla soittaa kellekään ystävälle ees ja jutella. En uskalla koittaa ymmärtäiskö joku tai haluaisko joku kuulla tai osaisko joku lohduttaa. En haluu luoda mitään paineita kellekään.
Ja en tosiaankaan uskalla ääneen sanoa tätä mun pelkoa: pelkään että putoan liian kovaa.
Ennen sillä ei oo tavallaan ollut väliä, oon ollut koulussa ja jaadijaa, hajoaminen ei oo haitannu niin paljoa. Mutta nyt. Nyt multa odotetaan aikuisuutta ja jaksamista ja pärjäämistä ja pystymistä ja vastuullisuutta. Mun pitää osata ihan minimaalisella perehdytyksellä toimia niin kuin pitää, ja mun pitää jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen ja reipas.

Mut entä jos en jonain päivänä jaksakaan?

Kävin tänään lähes puolentoista tunnin kävelyllä, reilu puolet matkasta kannoin kauppakassia. Sit nostelin varastossa painavia laatikoita ja porrastelin.
Huomasin siinä kävellessäni, miten helppoa askeliin onkaan jäädä taas jumiin. Tai emmätiiä jumiin mutta ei tehnyt yhtään mieli mennä kotiin. Pakko oli pakottautua kuitenkin. Oisin voinut vaan kävellä ja kävellä ja ottaa niitä askelia eteenpäin koko ajan.

Ja nyt aion mennä suosiolla nukkumaan vaikka kaikki paha tapahtuukin aina öisin.

Mua väsyttää ihan kamalasti.
Eka työpäivä oli rankka vaikka oikeat työt ei ees alkanu vielä.
Stressaan vaan kauheesti sitä, riitänkö ja osaanko tarpeeks hyvin ja silleen.
Mulla on yksi erityislapsi siellä huollettavana ja jännittää ihan sikana, millainen se on ja pärjääkö se kuin hyvin itse ja kuinka paljon mun pitää olla sen kanssa ja osaanko mä tehdä oikeet jutut.
Oikeesti vähän jännittävää.

Oon nukkunu aika vähän taas viime aikoina ja sekin vähä tosi katkonaisesti. Oon tavannut tänään ihan sikana uusia ihmisiä enkä tiiä jaksanko sitä että lähiviikkoina pitää tutustua vielä lisää ja lisää uusiin ihmisiin.
Tää päivä oli fyysisestikin aika rankka.

Onneks nyt oon voinu vaan löllötä kotona ja helliä karvapalloa mut oikeesti haluisin lähtee ulos ja en vaan JAKSA, en vaan yksinkertaisesti jaksa pakottaa itteäni.
Mutta pakkohan se on.
Jos haluan koskaan olla parempi ja kauniimpi ja ihanampi niin mun on pakotettava itseni välillä ulos.

Meen ihanaan ja rakkaaseen kirkkoon tänään.
Pelottaa ihan  S I K A N A !
En tiiä ees oikein miksi.
Kai mä pelkään että itken (tapahtuu kuitenki) tai sekoon tai panikoidun tai jotain.
Koitan käyttäytyä ja koitan olla niin että kaikki päättyy hyvin mutta tosiasiassa mua pelottaa niin paljon että oksettaa.

Harmittaa myös kun söin "vikan lomapäivän kunniaksi" pizzaa ja karkkia. Haluan kuolla enkä syödä mitään paskaa!
Tosin tapahtui tänään jotain hauskaaki: tulin kaupasta ja mietin, mihin mä ne herkut laitoin mitä ostin - no jääkaappiin tietty: olin ostanu "herkkuna" raejuustoa! :D
Ja herkkua se kyllä onki, ei sen puoleen! <3
Mut jotenki tosi outoa.

Heräsin huonovointisena (koska söin eilen huonosti) ja itkuisena ja vähän väsyneenä. Varmaan töiden alkaminen stressaa kun nukun niin huonosti. Ja tietty jänskätti että onko tuo karvakääpiö hengissä kun herään. Olihan se. Nyt se makoilee sängyn alla.

Tämän aamun ajatuksia:

Riitänkö mä? Teenkö mä ihmisenä ja ystävänä tarpeeksi? Olenko riittävän hyvä, riittävän kiva, riittävän tehokas? Vaikuttaako mun paha olo mun ihmisarvoon? Selviänkö mä tästä ikinä? Hylkääkö kaikki mut? Voiko mua muuta kuin hylätä?

Joskus tuntuu että oon vaan niin paha ja huono ihminen että ansaitsen kaiken pahan mitä tulee. Oon joskus vaan niin väsynyt näihin taisteluihin itseni kanssa.

Miksei tää vaan lopu jo?

KT Tunstall - Change

Tykkäsin tästä joskus ihan sikana ja tykkään vieläki.
"And if I change am I denying what was said? If I remain the same am I creating greater problems instead?"

Varmaan pitäisi mennä nukkumaan.

Vaikka ahistaa ja surettaa ja itkettää vielä niin kyllä toi karvapallo oikeesti piristää.
Mun pitää jaksaa ja pystyä elää koska jos kuolisin niin ei toi kovin montaa päivää selviäis täälä hengissä.
Sitäpaitsi oon ihan rakastunut siihen. Mun pikku prinssi <3

Heräsin niskakipuisena mutta ihan ok-fiiliksellä.

Kyllä tää tästä.

Nukkumaanmennessä tulee itkupotkuraivari ja ahdistus.
Tiijän etten oo aina kovin järkevä, mutta en ihan oikeesti vaan voi sille mitään.
Joskus teen tyhmiä juttuja.
Kuten ostan vaa'an ja silleen.
Mutta ei mulla ole syömisen kanssa nyt mitään ongelmia.
Kaikki on ihan hyvin.
Ja muutenkin kaikki on ihan hyvin.
Oon puheloinut kahden mulle tärkeän ihmisen kanssa puhelimessa tänään. Se on ollut hyvä. Toisen kanssa puhuttiin ihan nopsaan (ja soitellaan huomenna jos muistetaan), toisen kanssa meni yli 2,5h ihan hujauksessa.
On kivaa tajuta itse että on saanut jo anteeksi, ainakin suurimmaksi osaksi, vaikkei sitä sanottaiskaan ääneen.
Semmoset pienet jutut (kuten se, että soittaa vaikkei ois mikään pakko, tai höpöttelee kaikkea kivaa pitkään) merkkaa just eniten. Voi hetken kuvitella olevansa ihan normaali ja terve, voi kuvitella olevansa niin kuin kaikki muutkin, vaikkei oikeesti oliskaan ihan koko aikaa täyspäinen.

Tai en mä tiedä. Kaikilla meillä kai on omat omituisuudet.
Mun mielestä nyt vaan on tarpeellista punnita tietyt ruuat kun niitä syö.
En mä "sallittuja" ruokia punnaa.

Kyllä kai kaikki järjestyy. Tarviin siihen vaan ihan sikana vielä aikaa ja kärsivällisyyttä (itseltäni ja muilta), tukea ja paijauksia. Silloin kun on paha mieli niin ois tarpeellista että joku kuivais kyyneleet, pitäisi hetken kädestä kiinni kun on pahin paniikki ja sanoisi että ei hätää, koska silloin sitä ei vaan itse tajua. Silloin on sisimmässä niin suuri hätä ettei vaan pysty näkemään kaikkea sitä ei-hätää siinä.

Niin että kai tämä tästä.
Kiitos kun ootte. <3

Kodin kaaoksen siistimisen pitäisi kai helpottaa pään kaaokseenkin.
En osaa vielä sanoa, miten käy.
Punnasin 70 grammaa raejuustoa just ja söin.
Kurkkua saa syödä niin paljon kuin haluaa.

Join sillai sopivasti eilen, olin humalassa mutta en tehnyt mitään tyhmää.
En edes harkinnut hyppääväni parvekkeelta enkä tehnyt tiikerejä.
Enkä oksentanut.

Haluaisin uskoa että kyllä kaikki järjestyy mutta en oo yhtään varma siitä oikeesti.
Mitä jos oon jo liian syvällä pahassa olossa eikä mua voikaan enää auttaa?
Pelkään vaan ihan tosi liikaa.
Pelkään niin kaikkea ja se sattuu ja tiedän että satutan sillä.
On tosi vaikee luottaa enää kehenkään ja on tosi vaikee uskoa enää, että saisin jotain apua muka jostain. Oon menettänyt toivon jo.

Ja oon siitä aika pahoillani.

Darraharmitus ei ole iskenyt vielä!
Toivottavasti ei tule lainkaan.

Löysin vähän arkistoja kaivamalla sh-liiton foorumille vanhan nimimerkin. Kattelin niitä juttuja ja tuntui pahalta 14-vuotiaan minän puolesta. Tähän asti olin kuvitellu että sairastuin kun olin 14 mutta oonki sairastunut yli puoli vuotta aiemmin, 13-vuotiaana ekan kerran. Siis vain puoli vuotta viiltelyn aloittamisen jälkeen.

Ahdistaa kun kaikki on näköjään järjestynyt aina vain palatakseen takas tähän...
Tuntuu surulliselta kun tajuaa että on halunnut kuolla jo niin kauan.

Oon pelottavan tosissani näiden kuolemaolojen kanssa.
En jaksa enää vaatia apua.
Kukaan ei koskaan usko eikä ymmärrä.
Mua hävettää se että on paha olla, mua hävettää se että tarttisin apua vaikka oon jo aikuinen ja mun pitäis osata pärjätä yksin.
Mua hävettää ja pelottaa se, että satutan kaikkia koko ajan ja vaadin niin paljon ja oon niin sairaan liikaa kaikille aina.
Mua pelottaa se että mut hylätään taas, koska mut on hylätty niiiiiiiin monta kertaa.
Mulle rakas ystävä sanoi, että uskoo kun sanon, etten voi tälle mitään ja se merkitsee mulle ihan tosi paljon.
On niin sanoinkuvaamattoman tärkeetä että joku uskoo mua.
En vaan oo tottunut siihen.

Oon tottunut vaan hylkäyksiin, huutamiseen, satuttamiseen, pelkoon.
Oon tottunut siihen, en oo tottunut siihen että voisin ihan oikeasti luottaa ja sit muhun ei sattuis. En oo tottunut siihen että joku sanoo että uskoo mua koska liian usein mun tunteet on kyseenalaistettu.
Sanotaan vain: "Yritä kovemmin" tai "Ei se ekalla kerralla autakaan, pitää vaan yrittää ja yrittää lisää ja etsiä apua" tai "Sä vain kuvittelet, ei oikeesti oo mitään pelättävää"
MUTTA KUN MULLE NE PELOT ON TODELLISIA.

Mä tiedän jossain järkisopukoissa että pyöreet ei tuijota, ruoka ei tapa, naapurit ei kyttää mua ovisilmän kautta, mun ystävät välittää musta oikeesti.
Mut ne järkisopukat ei hallitse vaan se PELKO hallitsee mua.
Mä ihan oikeasti uskon, että pyöreet tuijottaa, ruoka tappaa, naapurit kyttää mua ovisilmän kautta eikä ystävät oikeesti välitä.
Mä ihan oikeasti ajattelen niin. Ja ne kaikki asiat saa mut tosi pelokkaaksi.
Mä pelkään että mulle huudetaan, pelkään että mua lyödään, pelkään etten oo tarpeeksi hyvä ja että oon liian huono, pelkään että oon vaan tuottanut kaikille pettymyksen ja jään yksin.

Mä en voi sille mitään, ne pelot on todellisia mulle.
Nyt, kun on vähän järkevämpi hetki, voin kirjoittaa niistä. Normaalisti en pysty ees sanomaan mitään niistä. En osaa puhuu niistä, en vaan uskalla koska mun kaikki pelot on niin isoja ja ne tuntuu fyysisenä kipuna. Mun ahdistus tuntuu fyysisenä kipuna rintakehässä ja solisluiden alla ja lapaluiden välissä ja kyljissä ja hengityslihaksissa, se tuntuu korvan takana ja päänsärkynä ja silmissä, kasvoissa, hymylihaksissa. Mun pelot on niin sairaan isoja, mä en osaa selättää niitä enkä USKALLA puhua niistä.
Mä vaan pelkään ihan liikaa.

Ja se pelko tappaa mut.
Jokin tappaa mua hitaasti ja varmasti, tiedän vaan että jokin on vialla mutta en tiedä, mikä.
Kaikki vaan sanoo etten sovi mihinkään diagnooseihin ja antaa ihan vääriä lääkkeitä joita en vaan voi käyttää eikä kukaan usko kun sanon että jos aloitan nyt ne lääkkeet niin kaikki vaan pahenee.
Mä karkailen ja karkailen. Karkaan taas. Nyt aion karata pysyvästi. Heippa, kiitos ja anteeksi, pidä huolta.

Oon niin väsynyt tähän että ahdistaa ja sattuu koko vitun ajan.
Eikö tää ikinä lopu?!

Oli ihan kiva lomareissu mutta varmaan ois ollut kivempi jos en ois panikoinut koko ajan ja pelännyt ja halunnut kuolla. Söin sentään. Olin päättänyt että syön siellä ollessa enkä välitä mistään mitään. Heti kun kotiovi sulkeutui takanani kun tulin takaisin, sain aivan tajuttoman itkuraivarin syömisestä. Olen tänäänkin syönyt, mutta tositosi vähän. Tiedän että menee taas illalla lujaa ja tulee nautittua kaloreita alkoholijuomien muodossa joten jääköön tuo syöminen nyt. Vihaan itseäni ja vihaan tätä kaikkea.

Mua pelottaa nyt etten saa anteeksi. En ihmettelis. En mäkään antais itelleni anteeksi jos oisin se toinen. Enkä kyllä anna nytkään. Tän on loputtava!
En vaan voi sille mitään, ihan oikeesti en voi, se kontrollin menetys on ihan hirveetä... Kaikki vaan sumenee ja päässä kaikuu: "kuole, kuole, sun on kuoltava, yrittäisit edes, kuole nyt" ja en voi muuta kuin kuunnella sitä vaikken haluais enkä uskaltais kuolla.
Mä en voi sille mitään. Jos voisin, niin tekisin jotain. Mut mun pelot on vaan liian suuria. Pelkään hälytysajoneuvoja, lääkäriä, hammaslääkäriä, hämähäkkejä, yksinjäämistä, hylkäämisiä, pimeää, sitä kun joku huutaa, vihaisia ihmisiä, ihmisiä ylipäänsä, ulos menemistä, roskien viemistä, puhelimen soimista...
Pelkään ihan sairaan paljon. Siks en uskalla mennä lääkäriinkään. Oon yrittänyt vaikka kuinka monta kertaa mutta KUKAAN EI USKO MUA KUN SANON ETTÄ ON PAHA OLLA JA ETTEN VOI TÄLLE MITÄÄN.
Kukaan ei usko mua.
Ja mä pelkään niin tosi paljon.

Musta tuntuu että ainoa asia, jonka voin tässä tilanteessa enää tehdä mulle rakkaiden ihmisten hyväksi on kuolema.
Ei tarttis enää huolehtia eikä pelätä eikä olla surullinen tai pettynyt tai vihainen. Ei tarttis enää miettiä, oonko mä tosissani vai pelleilenkö vaan, ei tarttis miettiä saako mut tällä kertaa puhuttua ympäri.
Tähän mennessä on aina saanut, nytkin tulin aina takaisin tuolla lomareissulla, mutta joku kerta en ehkä tule.

Oon viettänyt puolet viime yöstä googlaten sopivia tapoja.
Taidan pitäytyä vesileikeissä kaikesta huolimatta.

Tiikerit on täällä taas.

Tällä kertaa en jää.
En anna pelastaa.
Kuihdun ensin ja sitten putoan pohjaan, hukun, kipeästi ja tuskallisesti.
Sitten olen poissa. Vihdoin.

Toivon että olen jo kuollut kun vihdoin ymmärrät.

Musta tuntuu ettei kukaan edes yritä ymmärtää.

NÄÄ PELOT JA KAUHUT ON IHAN TODELLISIA!!!

Mä en voi sille mitään että hajoon palasiks taas. Yritän sinnitellä kasassa mut ei onnistu!

Mua ahdistaa kun söin salaattia ja omenamunkin (melkein oksensin) ja palan voileipäkakkua ja kaks banaania tänään.
En ole mitenkään sairas, kaikki on ihan hyvin ja tää on ihan normaalia ja hyvin.

No need to worry.

Miksei kukaan ymmärrä? Miksei kukaan kuule vaikka yritän huutaa?

En tiedä kehen voin luottaa ja kehen en.
Ahdistaa.

Säikähdin kun olin näkevinäni "vanhan tutun" mummolakaupungissa.
Onneksi selvisin säikähdyksellä.

Olin viime yönä ajelemassa semmottisen bestiksen kanssa ja puhuttiin vanhoja juttuja ja äldsta&bästasta ja... No en tiiä. Oon vaan pettynyt mun elämään, kai. Äldsta&bästa on ainut joka on ikinä voinut ymmärtää mun pelkoja. Nyt musta taas tuntuu, kun kerroin eräälle miten menee, että mut hylätään. Jään kuitenkin yksin. Mikä järki ees yrittää enää?!

Tuleva karvapallo piristää hetkellisesti mut aika kovasti vaan ahdistaa.
Loppuuko tää ikinä????

Mä olen kyllä ihan sitä mieltä että en nyt tarvitse ketään enkä mitään.
Parempi olla yksin.
Tai tarviin mä pupun ja jotain ilojuttuja mutta oikeesti hei, en jaksa nyt leikkiä mitään äititeresa-kilpailujuttuja taas. Hylkäyssuunnitelmat on ihan fine, mutta ne pitää toteuttaa nopeasti eikä semmoisella hitaalla kidutuksella ja eipäs-juupaksella niin kuin eräät on tehneet.
(Joo sanon että oon antanut anteeksi mutta tämmösinä joinain päivinä vyöryy vaan kiukku päälle kun KUKAAN EI YMMÄRRÄ ja se ainoa joka ymmärtäisi on ollut tarpeeksi fiksu toteuttaakseen hylkäyssuunnitelmansa.)
No mutta. Mullakin on hei oma hylkäyssuunnitelma.
Sellanen lopullinen.
Semmonen kuin 2011.
Että silleen.

Ps. joskus mua ei kannata kuunnella.

Musta tuntuu että tästä koituu vielä hankaluuksia.
Kerroin asioita, joita ei olisi pitänyt kertoa.
Selitys sille on ihan vaan se, että en jotenkin tajunnut.
Hetken ajan kuvittelin että tää on vaan mielikuvitusta ja että tekstaan mielikuvituksen tuotteelle.
Se olikin oikea ihminen, jolla on tapana saattaa mut hankaluuksiin, hyvin aikein siis, ei pahalla.
Sitäpaitsi söin toisen tarkkaan punnitun karjalanpiirakan ja mua ahdistaa nyt niin paljon etten taas pysty nukkumaan.
Tekisi mieli jotain rauhoittavaa tai unilääkettä tai lihasrelaksanttia tai pahoinvointilääkettä ja alkoholia, se helpottaa vähän hetkeksi.
Mutta tiedän ettei pitäisi.
Huomenna pitää olla laulukunnossa ja pyykinpesukunnossa.

Kyllä mulla on tässä asiassa kontrolli.

On ehkä maailman typerin rangaistus syödä jotain niin että tulee huono olo.
Esim. pelkkää kermaviiliä ja sit 125g supersokerijogurttia.
Tosi fiksua. Not.

Se on kuulkaa menoa nyt!
Vaaka on ihan liian kiva.
Tiedän nyt gramman tarkkuudella, mitä juuri söin (ja ahdistaa kyllä että söin ja ahdistaa että tiedän mutta parempi että se ahdistaa kuin se ettei tiedä) ja kuinka monta yksikköä siitä tuli päivän saldoon.
Varmaan pikkuhiljaa sitä oppii tavanomaisimpien juttujen painot ja yksikkömäärät ulkoa.
Siihen saakka leikin tuolla iloisena.

(Ps. se on ihan paras vekotin - kertoo huoneen lämpötilan ja suhteellisen ilmankosteudenkin!)

Oksettaa ja huippaa ja päähän sattuu.
Tiedän, että olen syönyt viimeksi 9 tuntia sitten (karjalanpiirakan) ja sillä voi olla jotain tekemistä tän kanssa mutta en voi syödä nyt. Se on tää oksetusolo. Siihen asti kun pääsee ni sit ei tee ees mieli syödä mitään vaikka järki siihen kannustaiskin.
Tää on vaan näitä kreisin pimeitä hetkiä joiden synkimpiä ajatuksia en sano ääneen. Tää on jotain kuolemaakin kamalampaa mitä mun päässä liikkuu. Epäjohdonmukaisuuksia.

Lähdin clas ohlsonilta 50e köyhempänä mut ostinpa vaa'an, ihan sikana paristoja ja rikkakihvelin.
Nyt aion punnita kaiken gramman tarkkuudella. Sen pitäis kaiken järjen mukaan helpottaa.

Maailmassa on liikaa pelottavia vaaroja.

Levoton olo.
Painajaisia.
En uskalla kertoa kenellekään miten menee.
Oikeesti, en voi.
En saa.
En saa kertoa kenellekään miten ihan oikeasti menee.
Menee aika lujaa.
Ja huonosti.

Se keittiövaaka pitää muistaa käydä ostamassa...

Hömhöm.

Aattelin päivällä lähteä vähän kaupoille.

Kävin jo tänään, tulevaa asukkia varten piti ostella kaikenlaista, mutta yhtä asiaa kaipaisin itselleni: keittiövaakaa.

Joo tiedän, ei ehkä mikään fiksuin ostos tässä tilanteessa mutta samalla kuitenkin on.

Helpompi syödä "tarpeeksi" ja sillai ettei ahdista, kun tietää gramman tarkkuudella, paljonko on syönyt. En jaksa enää sitä arpomisen tuottamaa ahdistusta.

Mulla on järkevät yksikkömäärät. Tai no, järkevät ja järkevät, mutta ainakin fiksummat kuin muutama vuosi sitten.

Kai.

Kyllä tää tästä.

Kaikki on hyvin.

No problem.

En voi nukkua.
Pakko nostella jalkoja, heilua, tehdä vatsoja... Vaikka tiedän, että 8h nukkuminenkin kuluttaa yli 8 yksikköä.
Silti.
Pelko ei anna periksi.

Nyt pitää vähän tsempata.
Kaikki on hyvin.
Ei oo mitään hätää, kaikki on hyvin, ei ole mitään vialla ja kaikki on normaalisti eikä oo mitään huolestuttavaa.
Joohan?

JOTAIN ON VIALLA!!

Ihan oikeesti tää on sairasta.
En uskalla mennä suihkuun.
Pelkään, että vesi valuttaa mun koko ihon pois.
Pelkään että hukun sinne.

En vaan oikeesti tiiä mitä teen, tuun hulluks, sekoon, apua.

This is real.

Tää on ihan todellinen pelko.
Niin kuin on ollut koko päivän ajan jo ruokakin.
Olen taas tehnyt tiukat säännöt, piirtänyt yksikön merkiksi kolmion (koska pyöreitä en voi), laatinut keittiön seinään listat hyviksistä ja pahiksista (siis ruuan suhteen) en uskaltanutkaan laittaa niitä esille koska en ole hullu ja kaikki on hyvin, laskenut ja merkannut ja tehnyt erilaisia ehdotelmia jottei varmasti yksikkömäärät ylity.
Mua pelottaa ihan sikana mennä töihin puolentoista viikon päästä. Joudun syömään siellä. En pysty. Oikeesti, en pysty syömään jos joku on läsnä. En vaan halua enää.

Musta tuntuu ettei kukaan voi ikinä ottaa mua vakavasti eikä kukaan koskaan ymmärrä eikä usko mua. Siksi en voi enää kertoa kenellekään. Tää on myrkky enkä voi muuta kuin niellä sitä yksin, en halua että kukaan muu myrkyttyy.
Oon ihan yksin tän kanssa. Mua pelottaa että tapan itteni koska oon niin väsynyt tähän ahdistukseen.

Joku vois sanoa että no senkus syöt mutta kun ei se ole niin helppoa.
Pelkään ruokaa ja pelkään suihkua, pimeää, ulos menemistä, roskakatosta, pyykkitupaa (sitäkin oon pelännyt jo pitkään, oon yli kuukauden ajan pessyt pyykkiä ainoastaan käsin), puhelimessa puhumista, verokortin tilaamista, ruokaa ja ruokaa ja ruokaa vielä vähän lisää, nukahtamista, heräämistä, painajaisia, nukkumaan menemistä, peilejä, pyöreitä asioita, askelten lopettamista, laskemisen lopettamista, rajoittamisen lopettamista, sitä ettei kukaan usko eikä ymmärrä, yksin jäämistä, yksinoloa...

Ja mä pelkään tulevaisuutta ja elämää.

En tajuu kuin tää paha olo voi kasvaa näin valtavaksi.
Oli ihan kiva päivä, yleensä menee paremmin jos saan olla liikenteessä tuntikaupalla.
Kävin ikeassa ja kirppiksellä ja hesburgerin drive-inissä ja äidillä ja kaverilla.
Siivosin varaston (oon aika ylpee siitä!) ja kylppärin. Vielä pitää vähän touhottaa ennen kuin kaikki on valmista, mutta ei mee kauaakaan kun on kamuliinille asumus valmiina!

Mutta jotenkin vaan on silti välillä tosi paha olla ja se hyökyilee.
Tuulahtelee väärästä suunnasta.
Niin se on.

En vieläkään tiedä mikä mussa on vialla mutta jotain on ja se ahdistaa.
Ajattelen pyöreitä ja neliöitä ja kolmioita ja ruokaa ja syömistä ja oksentamista ja jokailtaisia vatsalihasliikkeitä ja syömättömyyttä ja kävelemistä ja askelia ja kolmella jaollisia lukuja.
Siinähän se päivä kuluu hyvin.

Jossain vaiheessa vaan uuvahdan ja väsähädän enkä jaksa enempää.
Mutta ne on vaan niitä hetkiä.

Oon menettänyt sen ainoan ihmisen, joka oikeasti ymmärtää, että askeleet ja pyöreiden tuijotukset on mulle totta.
Oon menettänyt sen ainoan, joka ymmärtää, että se on ihan aitoa hätää, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Kukaan muu ei osaa lohduttaa, ne vaan sanoo että kuvittelen ja että ei ole mitään hätää mutta kun mulla on hätä. Mä ihan oikeasti pelkään niitä pyöreitä. Mä ihan oikeasti en voi lopettaa kävelemistä ja askelia ja laskemista. En vaan voi.
Vastustin ja siitä koitui pahaa.
Nyt ei voi vastustaa enää. Jos vastustan vielä niin tapahtuu jotain vielä pahempaa.

Ja voi luoja nuo peilit...

Sun täytyy uskoa.
Mä en voi tälle mitään.
En voi itselleni mitään.
Kyse ei ole itsehillinnän puutteesta vaan yksinkertaisesti siitä että jotain on vialla mutta en tiedä mitä.
Tiedän, että olen jotenkin sairas ja tämä johtuu siitä mutta en vaan voi tälle mitään.
En tiedä mikä mulla on, mutta mitä ikinä se onkin, se on aiheuttanut tuskaa kaikille jo liian kauan.

Luovutan.

(Ps. valehtelin tänään. Joku on joskus sanonut, ettei ikinä haluaisi että kuolen hänen takiaan. Sanoin että ei huolta, en tee sitä hänen vuokseen. Valehtelin. Tottakai hän on osasyy.)

Tää kipu on ihan tajutonta.
Korviaraastavaa meteliä tyhjässä asunnossa.
Jotain on vaan vialla pahasti...

Tää on niin järjetöntä painajaista kaikki.

Mun on pakko syödä sitä, mitä uskallan syödä. Vaikka se olis vaan leipää ja herneitä ja yhtä tiettyä jogurttia, niin kuin tänään. Viime syksynä söin vaan pehmeetä ruokaa, suklaata ja hapankorppua.
Oikeesti, mä pelkään ruokaa ja syömistä. Se on ihan sairasta.
En tiiä mitä teen. Itken vaan kun ahdistaa niin paljon jo pelkkä ruoan näkeminen tai ajatteleminen.
Mutta ei tää mikään ongelma ole.

Musta tuntuu, etten riitä tällaisena.
Ja on ihan hirveen vaikee olla tekemättä mitään typerää. Oon elänyt niin "normaalisti" (syömisjuttuja lukuunottamatta) nyt kesällä että huhhuh.

Viime aikoina on taas tullut käytettyä alkoholia vähän ajattelemattomasti. Tänäänkin join pullon kuohuviiniä ja pari siideriä kolmioilla.
En sentään oo tehnyt tiikerejä.
Mutta tätä kaikkea muuta nyt siis joo. Hups.

Mua pelottaa että tää lähtee ihan hallinnasta eikä mulla oo kovin vahvaa tukiverkkoa.
Mua pelottaa että jään yksin.
Siinä se totuus.

On niin paha olla että tekisi mieli tiikerejä mutta tiiän etten voi.
En myöskään halua enää ikinä syödä mitään.
Enkä hengittää.
Haluan mennä tekemään hukkumisharjoituksia.
Ja oikeesti haluan tiikerejä niin niin niiiiin paljon!

Liikaa huolia ja murheita ja turhia toiveita.
En tajuu miten ikinä selviin tästä.
Tiiän että jos sinnittelen pari kuukautta ni kaikki helpottuu ja puolessa vuodessa saan itteni kuiville talousasioissa mut entä jos tekee vaan mieli käyttää lääkkeitä väärin ja juoda aivot pellolle ja tehdä tiikerejä?!

Oon niin väsynyt tähän, oikeesti.
Oon niin väsynyt haluamaan kuolemaa päivästä ja yöstä toiseen.
Jumala ota mut jo pois.

Edelleen ikävä.
On ollut myös paljon muita negatiivisia ja surustuttavia asioita.
Oon itkenyt ja rukoillut.
Ei kai mulla muuta.
Päivä vain ja hetki kerrallansa jne.

Yötyö on kovin yksinäistä puuhaa.

Aion seuraavaks mennä kellariin itkustelemaan hetkeksi.
On ikävä ja tuntuu, että tein väärin kun päätin että parempi olla kokonaan ilman sitä, jonka kanssa mikään ei kuitenkaan sujunut.
Harmittaa kaikki, eikä yön pimeys helpota asiaa yhtään.

Miksen mä vaan voi olla tarpeeksi?!

Meinasin oksentaa tänään.
En anna mennä pahaksi, en oksentanut, kaikki hyvin.
Ja silti ei ole kun lasken.

food is not your friend.



Ensin tulee huippaus ja sitten pahoinvointi kun ei syö.
Kun syö, niin ensin tulee pahoinvointi ja sitten huippaus.

Joskus pelkään, että sairastun. Oon ollut niin lähellä sitä joskus aiemmin.

Jos uskaltaisin, oksentaisin.
Vaan kun en uskalla enää.

Enkä oikeasti tiedä, pelkäänkö vai toivonko.
En jaksa uskoa, että elämä tästä paranee. Nään kontrolloimisenkin tietyllä tapaa elämänlaadun kohentumisena.
Vaikka se onkin vain pakkomielle ja sairasta ja hullua ja typerää.
Mutta silti.
Se on askel parempaan.
Tai ei parempaan mutta johonkin, joka turruttaa ja josta tulee sairaan hyvä olo.
En jaksa vahtia itteäni nyt tässä tilanteessa.

Oikeesti ihan sama.

Alkaa vähän vituttaa tää pelleily taas.
Joka toinen päivä syön ja sit taas en. Noin about. Joskus oon montakin päivää syömättä ja sit taas menee monta päivää hyvin.
En tajuu miten se voi ahdistaa näin.
Ajatus siitä, että oon täysi luuseri jos en kykene hallitsemaan edes syömistäni ja kontrolloimaan sitä ihan överisti, ahdistaa.
Ja onhan se aika typeräkin ajatus.
En mä tästä nyt mitään ongelmaa aio tehdä.
Kunhan vähän leikin.
Jeejee.

Eilen oli hätää ja väsymystä.
Nyt vain väsyttää.
En jaksaisi olla.
Onko pakko?
Söin mutta pysyin pois järvestä enkä kerro enää ikinä kenellekään että kuolen.

Kuuswee koettelee hermoja.
Aaargh.

Musta tuntuu että pidän itse tätä kaikkea vaan leikkinä, ja se pelottaa.
On pelottavaa tajuta uidessa, että kohta muuten pyörryn kun en ole syönyt.
Ja joo, mitään ei käynyt. Tsemppasin laiturille ja jaksoin jopa saunan taakse ja siellä sit pötkötellessä vastasin vaan että huippaa kun meni vettä korviin.

On vaan niin liian helppoo valehdella.
Tekis mieli huutaa ja itkeä mutta sit aina seuraa pelko: "älä lyö!"
Ethän satuta minua, ethän?

Loppujen lopuks rakkaus onkin kertakäyttökamaa. Lupaukset on helppo tehdä tyhjäksi ja loukkaaminenkin tuntuu yllättävän kivalta.

Ja silti ei tiikerejä eikä lääkkeitä. Moneen kuukauteen.

Yhtäkkiä ulkona onkin pimeää.
Kummallista.
Tai on sitä pimeää ollut jo pitkään, monta tuntia nyt mutta...
Niin.
Siellä kauempana missä olin, siellä ei ollut näin pimeää. Tai siltä ainakin tuntui.

Sisällä ei ole nyt pimeää. Kovin paljon olen tsempannut ja se lämmittää.
Ja se hiljainen läsnäolo... En ehkä uskalla sanoa sitä ääneen enää mutta sanon uudelleen täällä: kiitos. Teit hyvin.

Mutta niin.
Hämmentää tämä pimeys.
Miten yhtäkkiä ollaan jo näin pitkällä..?

Kiitos hiljaisuudesta ja läsnäolosta.
Itku silmästä on hetkeksi poissa.
Kaikki... ei hyvin eikä kunnossa mutta kohtuullisesti. Ei hätää.

Kiitos.

Älä suotta itke ja turhaan murehdi vaikka minä menen. Onhan lasten kaltaisten - siis minunkin - taivasten valtakunta.

Pimeää ei voi aina vastustaa vaikka haluaisi.

Ei tää oo helppoa eikä kivaa.
Voi mitä antaisinkaan jos voisin hengittää vapaasti, nukkua, jaksaa ja olla edes vähän onnellinen tai edes tyytyväinen.

Sama biisi kaksi kertaa samana päivänä. Eri esittäjä kummallakin kerralla.
Sen on oltava merkki.
Merkki hukkumisesta.
Se tapahtuu.

Yhteinen viimeinen anteeksi

Anteeksi...

...että jouduit kestämään näin kauan. Anna anteeksi etten osannut ottaa apua vastaan enkä muuttua ajoissa. Anna anteeksi etten nytkään suostu ottamaan apua vastaan, en jaksa enää taistella sen puolesta. On niin paljon helpompi luovuttaa pimeään.
Anteeksi etten aio antaa kenenkään nähdä tätä nyt. Jos sattumalta luet, niin selvä, mutta en aio erikseen kertoa. Heipatin jo keväällä, se saa riittää. Teen nyt sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kaksi kuukautta sitten. Saatan päätökseen sen, minkä aloitin.
Anteeksi että olen säästänyt asioita, muistoja. Laitan ne nätisti laatikkoon. Saat itse päättää, mitä niille teet.
Anna anteeksi myös kaikki ne satuttavat sanat, joita olen sylkenyt päin. Anna anteeksi loukkaukset, tahalliset ja tahattomat, anna anteeksi väärinymmärrykset ja kiukuttelut.
(Olenhan ollut vain ansassa oleva eläin, joka hädissään puree pelastavaa kättä)
Anna anteeksi ajattelemattomuuteni ja tahdittomuuteni. Anna anteeksi levottomuuteni, surullisuuteni, kiukkuisuuteni, herkkyyteni ja ailahtelevaisuuteni. Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut minulta kestämään.
Anteeksi, etten osaa unohtaa, etten osaa luovuttaa, etten osaa luottaa siihen, että Jumala kantaa. Anteeksi, että tuotan vielä viimeisen kerran surua, kipua ja kärsimystä. Minulla vain ei ole enää vaihtoehtoa.
Anteeksi kaikki se aika, jonka sinulta vein. Olen sinulle ikuisesti elämäni velkaa. Tiedän, ettei sitä velkaa makseta tällä, mutta toivon, että voit anteeksiantaa sen koko velan. Unohtaa, antaa olla.
Haluan sallia sinulle unohduksen. Unohda minut. Sinulla on vuosikymmeniä elämää edessäsi, koeta unohtaa nopeasti, älä hukkaa enää yhtään enempää aikaa minulle. Älä muista edes niitä ihania asioita, jottet tuntisi haikeutta. Unohda mieluummin kokonaan.
Anteeksi, etten usko elämään tarpeeksi. Anteeksi etten usko siihen, mitä olet kertonut ja sanonut minusta ja maailmasta. Anna anteeksi että luovutan tämän taakan alla, anteeksi että olen liian heikko.
Tiedän, että sinä pysyt vahvana, sinä pärjäät hyvin ilman minuakin, et tarvitse minua mihinkään. Älä pidättele minua täällä, älä anna valheeseen perustuvaa toivoa, älä yritä saada minua jäämään. Anna minun mennä rauhassa, ole kiltti. Sinä jos kuka tiedät, että elämäni on ollut suurta taistelua jo pitkään. Toisinaan nämä sodat on hävittävä. Jonkun on aina oltava häviäjä, ja se olen tällä kertaa minä. Pidä sinä kuitenkin pää pystyssä nyt ja aina. Olet vahva ja olet ihana, ja olet minulle rakas ja tärkeä. En luovuta sinun takiasi, vaan koska en vain jaksa enempää. En jaksa uskoa enää päivääkään, en jaksa hymyillä enkä jaksa itkeä, en jaksa liikkua mutta pelkkä paikallaan makaaminenkin ahdistaa.
Älä syytä itseäsi.
Anna anteeksi, että teen itsekkäästi ja ajattelen loppuviimeksi vain itseäni tässä.



Tämä on teille jokaiselle.
Kaikella rakkaudella.
Tämä on viimeinen kerta.
Anteeksi.

ikävä

Mulla on niin kauheen kova ikävä etten osaa laittaa sitä ees sanoiksi.
Kävin iltakävelyllä keinumassa ja käperryin isoon keinuun itkemään.
Näen joka yö painajaisia niistä, joita ikävöin.
Herään itkien tai huutaen tai henkeä haukkoen.
En käynyt hukkumisharjoittelemassa, tiedän, että näen hukkumisunia ilmankin.
Jotenkin se hukkuminen vain tuntuu oikealta.

Hetken aikaa oli kova tsemppi päällä, mutta sitä ei kauaa kestänyt.
Loppuilta meni itkiessä.
En oo tehnyt koko päivänä mitään. Tai kävin kaupassa joo, ja sit illalla kävelyllä, mutta muutoin.
Aattelin perua kaikki huomiset tapaamiset.
Ylihuomenna pitäisi matkustaa kauas, ja se rasittaa, väsyttää ja stressaa valmiiksi jo.
En jaksaisi lähteä mutta nyt on kyllä pakko.
Aina ei elämässä oo niin hirveen kivaa. Silti on pakko tehdä asioita.
Onneksi tää loppuu kohta.

syksystä

Niin paljon kuin odotankin syksyä...

En tahdo elää enää silloin.

Se tuli taas.

Valtaisa vyöry asioita, joiden edessä oon vaan voimaton ja väsyksissä.

Mä en pysty enää selvittämään mun asioita. En vaan oikeesti enää pysty. En pääse ylös enää.

Siksi aion lopettaa elämäni.

Että anteeksi vaan.

Uusi päivämäärä pitää päättää.

Ja pitää kerätä sisua että saisin tällä kertaa kaiken tehtyä ajoissa.

Väsyttää, mutta pitää edes yrittää.

Liikaa sotkua.

...

Mikään ei tunnu auttavan.
En jaksa enää rukoilla, en jaksa taas lähteä ulos, en jaksa siivota, en soittaa, en tehdä mitään.
Istun lamaantuneena sohvalla ja tuijotan tätä kaaosta mun ympärillä.
Mulla on kaksi unelmaa, ja ensimmäinen niistä toteutunee pian, mutta sitä ennen pitää vielä siivota.
En vaan jaksa.
Oikeesti, en vaan yksinkertaisesti jaksa.
Haluaisin käpertyä sängyn alle itkemään.
En jaksa lähteä mihinkään, ja ylihuomenna olisi pakko.

Tästä ei tuu mitään.
Sekoon näihin omiin oloihin.
Haluan vain hukkua.
Ehkä meen tekee hukkumisharjoituksia nyt.

Olin kai väärässä

Luulin ettet ole muuttunut, että sinä olet sama ja minä vain muutun.
Ei se olekaan niin.
Minä muutun pikkuhiljaa, askel askeleelta ja aina takapakkien jälkeen kohti kukoistusta. Puhkean kukkaan, niinä päivinä kun jaksan hymyillä, olen kaunis. Niinä päivinä kun jaksan hymyillä, saan helposti tartutettua säteilyn muihinkin.
Sinut minä näen vain surullisena, haikeana, kuin olisit varjo entisestä.
Ehkä se johtuu minusta, läsnäolostani, siitä että on takapakkeja ja tiikeritarinoita. Tai jostain muusta. Ei sen väliä.
Kuitenkin ymmärrän, että olin väärässä kun sanoin, ettet muuttuisi.
Olet sinä muuttunut.
En vain tiedä, onko se niin kovin hyvä asia.

Hukkumisharjoituksia

Väsyttää.
En jaksaisi taistella enää yhtään enempää.
Oon ihan liian isoissa ongelmissa.
Häpeän tiikeriarpia ja silti haluaisin tehdä tiikerejä nyt.
En voi kertoa kenellekään tästä, mulla on oikeasti liian iso huoli ja ahdistus ja murhe tulevaisuudesta.


Tein hukkumisharjoituksia uima-altaassa.
Voi pojat, sitä rakastin.
Ja vihdoin tiedän, mitä elämälläni teen.
Tällä kertaa en epäonnistu.
Vesi vie vesipedon.
En kerro, missä ja milloin, mutta tiedän kyllä.
Ja tällä kertaa aion viedä sen loppuun saakka.
Katsokaahan vain.

"Jos saisin rakastaa sua uudestaan pystyisin kyllä parempaan"
Jippu-Piiloon



















Parempi luovuttaa nyt.

Olen tänään kirjoittanut yhden kirjeen.
Ei kovin hyvä juttu.
Ehkä kohta teen toisenkin.
Niiden pääsisältö ei ole anteeksi, vaikka niin voisi luulla.
Niiden pääsisältö on kiitos.
Ja sitten anteeksi ja sitten heippa.

Menee taas vähän huonosti.
Eilen puhelimessa tärkeän ystävän kanssa oli ihan kivaa, sen hetken ei pelottanut mutta yö oli taas yhtä painajaista.
Yritän hukuttaa sitä kaikkeen turhaan mutta se ei oikeasti onnistu.
Synti ei poista syntiä, tiedättehän.

Kurotun kohti Jumalaa ja uskallan välillä haaveillakin, teen ihan oikeasti suunnitelmia haaveiden toteuttamiseksi ja kaikki on tavallaan ihan hyvin mut sit ei olekaan.
Pelkään liikkua ulkona ja pelkään olla kotona.

Tästä ei tule oikeasti yhtään mitään.
Mä en vaan ihan todella jaksa.

Väsymysitkua.
Oon niin väsynyt että vaan itkettää.
Oon niin väsynyt etten jaksais enää yrittää vaikka mun elämästä ei tavallaan puutu mitään.
Oloni on musertunut, oon väsynyt ja oon surullinen.
Kaikki on ihan sairaan hyvin ja silti...
En taas nukkunut viime yönä juurikaan.
Jeejee...

Viime yö oli painajaisten täyttämä.
Mua ahdistaa ja pelottaa vieläki.
Tiedän ettei oo mitään hätää mutta silti on ja oon yksin ja kukaan ei voi lohduttaa mua!
On hätää.

Paluu arkeen.

Mun piti olla kuollut ja se ahdistaa aika reippaasti.
En olekaan.

Mun pitäis olla kuollut jo.

Aamu sarastaa jo taas, vaikka kello on tuskin puoli kolmeakaan. Pimeys on silti ohi.

Mulla on ollut ihan liikaa aikaa ajatella täällä yötyössä.
Oon tosi lähellä Jumalaa ja se on hyvä asia mutta myös vähän kurja asia.
Muistan niin hyvin synnit ja virheet.
Ja mulla on niin tajuton ikävä.
"Kiitos että sain olla sydämessäsi vieraana hetken."

Toivon silti että olisin yhä. Toivon ettet olisi sanonut "nyt on aika lähteä, mene jo, et ole enää tervetullut."
Tehtyä ei saa tekemättömäks.
Silti toivon, että voisin ees saada anteeksi.
Toivon että voisin saada mahdollisuuden.
Toisen tilaisuuden.

Tiedän, etten saa.
Koska elämä ei ole elokuvaa, elämä ei ole satukirjan satu, ei prinsessabröllopet, ei täydellinen näytelmä jossa jokainen tuntee osansa ja paikkansa ja sanoo juuri oikeat asiat.
Ei.
Elämä on aika karuu aika usein. Elämä on tilastoja ja todennäköisyyksiä, sääntöjä, pettymyksiä, kipua, surua, ahdistusta, tuskaa, pelkoa, syntiä, menetyksiä ja virheitä.
Ja silti elämäkin voi olla kaunis.

Mä en vaan aina näe sitä niin.

Hämärä hiipii yleensä hiljalleen, vähitellen. Yhtäkkiä onkin pimeää.

Mutta niin on käynyt nyt valollekin.
Juuri oli pimeää ja nyt aamu jo sarastaakin.

Äsken oli lähes myrskyisän tuulista, nyt pilvet liikkuvat hitaammin ja puiden latvustot huojuvat niin hiljalleen, että sitä tuskin huomaa.

Aina välillä tuuli taas yltyy, pilvet vyöryvät eteenpäin ja aallot lyövät rantaan.
Valo kuitenkin on ja pysyy.
Aamu on tuloillaan.

Näin kesällä sitä pimeää todella kestää vain hetken.
Niin pienen hetken, että sen tuloa ja lähtöä tuskin huomaakaan.

Olen saanut kiittää ja ylistää.
Olen ymmärtänyt olla kiitollinen.

Kiitos että sain olla sydämessäsi vieraana hetken.

Kaikella on määräaikansa.
Halusinpa minä sitä tai en.

Täällä on niin pimeää.
Koko ajan.
Lainaan mun tiikeritarinoja marraskuulta:
"Vihaan näitä painajaisia.
Kiivijäätelöä.
Autoreissuja.
Kaikkea!!
VIHAAN!!!!!!!!"

Vihaan vieläkin. Tai kenties taas.
Vihaan mansikka-amppelia ja sitä, että pitäisi keksiä kenelle vien sen kasteltavaksi kun lähden viikoksi pois.
Vihaan hiekkarantoja ja merta ja spontaaniutta, vihaan musiikkia, vihaan laulamista, mekkoja, paljaita varpaita, ballerinoja, passionhedelmälikööriä, hirviä ja lapioita ja lunta, vihaan postikortteja.
Vihaan tätä asuntoa, vihaan kiiltomatoja jotka kulkee ulkona, vihaan parveketta, intervalleja, lempisointua, sotapeliä, kirjaston pihaa, silmälaseja, miniminimini-porkkanoita ja -perunoita...

Tää mun viha kuohuu yli.
Haluaisin purra, raapia, lyödä, potkia, hakata päätä seinään tai lattiaan, tehdä tiikerejä luuhun asti.
Haluaisin oksentaa, heittää kaiken ruoan parvekkeelta alas, niellä jokaikisen lääkkeen jonka löydän tästä asunnosta ja juoda kaiken alkoholin viimeistä pisaraa myöten.

En tiiä mitä teen tän mun elämän kanssa.
Mun pitäis olla ihan maailman onnellisin tällä hetkellä koska ulkoisista puitteista iso osa on ihan hyvin.
Silti en nuku.
Joka yö huudan ja itken ja kieriskelen ahdistusten kourissa.
Paha ei jätä mua rauhaan hetkeksikään iltaisin ja öisin.
Oon niin, niin väsynyt.
En jaksais ees itkeä enää, en jaksaisi hengittää.
Oon niin voimaton etten jaksa edes tehdä tiikerejä vaikka haluaisin, vaikka tuntuu että pitäisi.

Ne ihmiset kaupassa tänään...
En osaa kuvata sitä kokemusta.
Se oli KAMALAA.
Ne ihmiset vaan käveli ja sanoi mulle sanoja ja jatkoi kävelemistä. Valot oli kirkkaat ja himmeät ja mä vaan halusin itkeä. Maksettuani itkinkin vuolaasti.
Mulla ei oo nyt ketään.
Olen ihan yksin suuressa maailmassa eikä mulla oo ketään joka puolustais mun oikeuksia tai auttaisi tai tukisi.
Haluaisin sairaalaan, haluaisin sairaalaan NYT koska se voisi helpottaa mutta mä en voi koska vihaan kaikkea niin paljon.

Vihaan mun tiikeritarinoita ja mun tiikerielämää ja mun kaikkea muutakin elämää.
Onko ihmisen pakko syödä, pakko hengittää, pakko olla?
Miksei saisi vaan kuolla?

24.4.2006

On olemassa niin kovin monta päivää, jotka voisin asettaa tuohon.
Mutta laitan tuon.
Se on se päivä.
En enää muistele sitä.
En enää sen päivän kohdalla kirjoita päiväkirjaan "tiikerien vuosipäivä" koska en halua muistaa.
Muistan sen silti.
Muistan miltä tuuli tuntui iholla sinä päivänä, muistan sanoja ja ääniä ja hajuja siltä päivältä.
Päätä särkee kun ajattelen sitä.

Tänään tapahtui jotain todella omituista.
En ihan tiedä, kuvittelinko kaiken, mutta kaupassa ihmiset kävelivät ohi ja sanoivat sanoja, siis ihan käsittämättömiä sanoja enkä oo varma että sanottiinko ne mulle.
En vaan ymmärtänyt mistään mitään.
Se oli kamalaa.
Tää kaikki on kamalaa.

Sain ihan väärää lääkettä.
Sain sitä, jonka jälkeen kuulin viimeksi ääniä.
Sitä lääkettä jonka ajatteleminenkin ahdistaa.
Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä?
Tajusin sen vasta kun olin kävellyt se kourassa ulos apteekista.
Itkin, itkin ja itkin. Itkin ripsarit poskilla lohduttomasti koska mä en voi aloittaa sitä lääkettä.
Itken nytkin kun ahdistaa se niin paljon.
Voi paska, mitä mä teen?

Vihaan näitä mun tiikeritarinoita.

Järkyttävän söpön tästä tekee paitsi kulmakarvat, ilmeet ja lyriikat ni myös se, miten huonosti laulaja ääntää englantia.

"If you don't know: I'm in love with you."

Ulkona on kirkasta ja kaunista ja mun sisällä on pimeää ja rumaa.

NYT RIITTÄÄ.

Ihan OIKEESTI.

Nyt riittää.
NYT RIITTÄÄ!!!

Haluaisin olla jossain muualla tai joku muu.
Ja oikeastaanhan olenkin.

Jätä minut rauhaan.
Jätä minut yksin tähän nyt kipujeni kanssa.
Sen pitäisi olla ihan helppoa.
Käännyt vaan pois ja kävelet siihen suuntaan.
Älä katso taaksesi.
Älä kadu päätöstäsi, älä selittele tekojasi minulle. Itsellesi saat selittää, mutta älä minulle.
Ei sillä ole merkitystä minulle, miten selität sen, että lähdet.
Haluan tehdä sen helpoksi.
Siksi sanon aina, että mene vaan.
Ja tottakai tarkoitan sitä oikeasti.
Sinun kannaltasi.
Jos pitäisi minua ajatella niin luuletko etten sanoisi: "jää siihen vierelle."
Luuletko?
Luuletko etten haluaisi että tunnet minut?
Et sinä tunne.
Ei kukaan tunne.
Iloinen eläin on ihan hukassa ja eksyksissä ja yksin ja pimeässä.
Minäkään en tunne minua.
Kukaan ei tunne minua.
Olen kadoksissa, olen solmussa ja sekaisin.
Tiedän, että "minä" on oikeasti kiva ja ihana.
Tiedän sen varmaksi, tiedän että iloinen eläin on ihana.
Mutta tällä hetkellä en ole minä, tällä hetkellä en ole iloinen eläin, en tiedä miten olisin.
Sanon: "jätä minut rauhaan," koska haluan sinun elämästäsi parempaa.
Ilman minua on täydellistä,
mutta toisaalta, ethän sinä minua oikeasti tunne.

Väsyttääahdistaaonpahaolla.

Eilinen oli ihan kamalaa eikä se paljon auttanut.
Nukkumiseen joo, en herännyt kuin öömmm kaksi kertaa ja niiden välissä oli pitkiä unipätkiä.
Mutta silti ahdistaa.
Ahdistaa ja väsyttää.
Haluaisin vaan huutaa ja huutaa ja huutaa. En tiedä jaksanko liikkua enää mihinkään tänään.
Oon vaan niin, niin väsynyt.

En pysty. Oikeesti. En pysty tähän.
Kiitos&anteeksi.

Thank you for loving me.
Tän on nyt loputtava.

En oo luopunut mun suunnitelmista.
En vielä.
En oo ihan vielä valmis siihen. Kai. Tai en halua.
Oon monesti jo melkein suostunut, ollut ihan hilkulla mutta ei, ei sittenkään.
Oon vaan lykännyt ja suunnitellut lisää.
Päivä kerrallaan eikös?
Mutta en oo luopunut suunnitelmasta koska en halua.
Haluan toteuttaa sen.
Yhtäkkiä. Yllättäen. Ilman ennakkovaroitusta.
Niin sen kuuluu mennä.

Väsyttää.
Ahdistaa.
Päähän ja keuhkoihin sattuu.
Ja kaikkialle muuallekin.
Silmiin. Poskiin. Hymylihaksiin. Kieleen. Kaikkialle.

Haluan vaan hukuttaa tän kaiken johonkin kauas ja sanoa että kaikki on hyvin ja hymyillä ja esittää ja väittää että pärjään vaikka todellisuudessa en pärjää todellakaan.

En nuku. En vaan pysty.
Paha kiusaa liikaa, sillä on liian vahva ote eikä se irrota. Ei vaikka kuinka huudan Jeesusta.
En jaksaisi enkä osaa rukoilla. Istuin parvekkeella rukouspenkillä ja yritin mutta olin aika huono.

Mulla on vaan koko ajan niin paha olla mutta en uskalla kertoa siitä.
En uskalla rukoilla, en uskalla pyytää rukousta, en uskalla pyytää apua.

Pelko ja häpeä turruttaa. Tää ei helpota kyllä kotona yhtään. Mua vaan pelottaa lisää ja seinät kaatuu päälle. En syö enkä ees juo (ja siksi on pää kipeä ja huono olo koko ajan ja sit niiden takia ei ees tee taas mieli syödä tai juoda), on liian kuuma ja tuskaista.
Enkä nuku.
Se on se suurin ongelma.
En nuku vaikka väsyttäis ihan sikana.
En vaan uskalla nukkua.

Välillä mietin, muistatko meitä laisinkaan.
Pysähdytkö muistamaan sitä, mitä joskus oli?
Herättävätkö samat asiat sinussa muistoja meistä? Ei kaikki samat mutta edes osa. Kyllähän sinun jotain on pakko muistaa.
Ja osan on kai oltava hyviäkin asioita.

Kello on nyt puoli kolme yöllä.
En tiedä kauanko kestän näitä univajeita. Musta tuntuu että nukkumattomuus ja ahdistus aiheuttaa sen muun sekavuuden.
Ei-kiva.

En tiedä mitä pitäisi sanoa. Mitä pitäisi tehdä että kaikki ois hyvin taas.

"Kiitos kun koitit ymmärtää - tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään."
Pmmp-Kiitos

Mikään ei oo hyvin enää ikinä. Siltä musta tuntuu nyt. Musta tuntuu että minkään valtakunnan rauhan ajatukset ei voi mua auttaa kun päässä on pelkkää tuhoa ja kaaosta. Ahdistaa. Ei oo voimavaroja enää, oon ollut jaksamisen äärirajoilla jo pitkään ja tsemppi murenee.
Tää ei voi jatkua näin enää.

Haluaisin puuduttaa ihon, jokainen (jopa oma) kosketus tekee kipeää ja tuntuu vieraalta.
Minä tunnun vieraalta.
Peilistä katsoo joku muu eikä se johdu hiusten väristä.
Nää on jonkun muun kipuja.

Olo on tietyllä tapaa kuin kuumeisena. Kaikkialle sattuu ja iho on tosi kosketusarka ja herkkä, koko ajan väsyttää, ajatukset kiertää kehää ja muuttuu puuroksi. Makasin tänään märkä t-paita päällä koska oli niin kuuma ja ahdisti ja tukahdutti ja sattui.
Mutta ei ole kuumetta enkä oo kipeä.
Paitsi ehkä pään sisältä.
Mielen kipeys onkin ehkä pahinta.

Mua pelottaa että oon oikeesti hullu kun en aina öisin tiedä, kuka ja missä olen.
Istuin tänään parvekkeella ottamassa aurinkoa ja poltin tupakkaa ja se helpotti hetkeksi mutta sisälle palatessa ahdistus iski taas ja itkin ja haukoin henkeä.
En jaksais liikkua ulos ollenkaan. En oo itse asiassa tänään ollut muuta kuin parvekkeella ja pari kertaa vienyt roskia/käynyt varaamassa pyykkivuoroa. En oo halunnut lähteä mihinkään. Enkä oo juurikaan syönyt mutta ei ole nälkä. Koko ajan vaan huono olo.
Itkusta turvonneet kasvot ja painajaismaisten öiden jäljiltä kuopalla olevat silmät on aika karmaiseva yhdistelmä.

En vaan kuulu tänne, oikeesti.
Mun paikka on jossain muualla, ei täällä.

Oon maannut nyt 40 min eteisen lattialla kun en jaksa liikkua.

Ei ole vielä kuolemanpimeää.

Näinkö tää päättyy?

Sanon että kaikki on hyvin.

Tää ei oo enää mikään pieni hätähuuto vaan oikeaa hätää.
Aurinkokin näyttää mustalta.
En tunnista aina mun peilikuvaa.
Joskus, kuten viime yönä, tuntuu kuin olisin vangittuna jonkun muun ruumiiseen.
Inhoan jokaista kehontuntemusta koska se ei tunnu minulta.
Mietin et onks viiltelykin joskus sekavimpina hetkinä yritys vapauttaa minut pois tästä roskakehosta johon oon vahingossa joutunut.
Löin itseäni monta kertaa yöllä. Löin ja raavin ja purin.
Joskus mietin oonko tulossa hulluksi. Ajatukset kiertää kehää ja huomaan etten voi hyvin mutta en osaa lopettaa sitä, kaikki huono ja paha kasautuu päälle ja jää siihen ja mä uppoan sen syliin, mä uppoan paholaisen syliin kun se kuiskii että oon huono ja arvoton.
En kuule ääniä. Siksi en halua lääkitystä koska viimeksi kuulin ääniä lääkkeiden takia. Vai oliko se niiden lopettamisen takia? En muista.
Paholaisen kuiskinta on hyvin kuvainnollista. Ajatuksia, jotka on pahoja, mustia, pimeitä, synkkiä, lannistavia.

Mua ahdistaa melkein joka ilta ja yö.
En oo nukkunut kunnolla aikoihin.
En vaan uskalla nukkua.

Tällai hereillä ollessa asiat on ihan pikkuisen paremmin. Pysyn paremmin elämässä kiinni. Pelottaa mennä nukkumaan, pelottaa laittaa valot pois ja käydä sänkyyn koska siellä muhun takerrutaan kaikista kovimmin.
Oon tosi monena yönä joutunut nousemaan pois sängystä parin tunnin tuskaisen pyörimisen ja itkemisen jälkeen. Tehnyt jotain muuta hetken, puoli tuntia tai tunnin tai kaksi tuntia ja sitten palannut takaisin itkemään sänkyyn kunnes oon lopulta nukahtanut vain säpsähdelläkseni hereille.

Mua pelottaa että kuolen.
PELKÄÄN ETTÄ TAPAN ITSENI.
Koska en vaan jaksa näin. Oon niin väsynyt, oon niin ahdistunut ja oon niin kipuileva.

Mua pelottaa että teen itselleni jotain peruuttamatonta eikä kukaan voi estää sitä.

Tiedätkö kuinka monta tiikeriä tarvitaan siihen, että voi sanoa "kaikki hyvin"?

Minä tiedän.

"ja kun minulta viedään kaikki autan kantamaan"
(SMG-Näin minä vihellän matkallani)

Oli virhe kertoa alun pitäenkään. Tosi iso virhe.
Ei oo paljoa mitä voisin tehdä korjatakseni tän. Mut yhden voin - vien päätökseen sen minkä oon aloittanut. Kukin tulkitkoon tavallaan.

En tarvii apua. Kiitos mutta ei kiitos.

Haluan ulos. Haluan pois. En vaan pääse pois, oon vankina omassa päässä ja kehossa.
En pidä tästä.
Haluun pois.

Ja mulla on täydellinen tapa.

Nyt on paha olla.
En osaa tehdä mitään järkevää tälle.

Ehkä vaan hymyilen ja sanon että kaikki on hyvin, ei tässä mitään hätää ole.

Oon niin väsynyt tähän taistelemiseen.
Oon ihan tosi väsynyt valehtelemaan, hymyilemään, nauramaan, kätkemään ahdistusta, esittämään, feikkaamaan, huijaamaan, olemaan tyyni ja rauhallinen vaikken ole, nielemään kaiken, kääntämään toisenkin posken, unohtamaan omat tunteeni.
Oon niin tosi väsynyt siirtämään mun tunteet ja tarpeet sivuun vain, koska tässä tilanteessa ei oo hyväksyttävää olla heikko.

Oon tosi väsynyt kuuntelemaan paholaisen valheita ja juonia, oon väsynyt uskomaan niitä.
Huono, hylätty, syrjitty, arvoton...
Ja silti musta tuntuu siltä.

Itken ja tärisen taas vaan enkä uskalla tehdä mitään.
En uskalla soittaa ja rukoilla.
En oikeesti uskalla mitään.
Musta tuntuu että paha myrkky tappaa mut vielä.

Välillä mun tekis mieli huutaa turhautumuksesta.

ETTEKÖ MUKA NÄE ETTÄ VALEHTELEN KOKO AJAN?!
Ei mulla mee näin hyvin.
Oon vaan oppinut, mitä sopii näyttää.

Tyyneyttä, rauhallisuutta, iloa, autuutta, hyvyyttä.
Mutta ei katkeruutta, kipua, pelkoa, turhautumista, surua, epätoivoa.

Tavallaan voisin näyttää kieltä ja lällättää: mullapa onkin salaisuus jota ette tiedä! Mä aion kuolla ettekä te voi tehdä sille mitään!

Kiireen ja välinpitämättömyyden ero on toisinaan hiuksenhieno. Niin kuin kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta. Pappi ja leeviläinen kävelivät kiireisinä ohi vaikka näkivät ryöstetyn, hakatun miehen hädän.
Nukkuivatko he yönsä hyvin, ilman omantunnon ruoskintaa?
Ehkä, tarina ei kerro.

Ja tämän vertauksen jälkeen kaikki tietävät, että valehtelen paljon.
Hymyilen kun haluaisin itkeä, puhun lempeästi kun haluaisin huutaa, sanon "ei se mitään, kaikki hyvin" silloinkin kun tunnen oloni satutetuksi ja olisin valmis tappamaan itseni sen tunteen vuoksi.

Niin. Mä valehtelen aika paljon.

Joinain päivinä (tai itse asiassa lähinnä öinä) juon myrkkyä kaksin verroin ahnaammin kuin pelastusta koskaan.

Mä en voi elää enää kauaa näin.
Mä en voi elää enää kauaa.

Näiden asioiden kanssa ei pitäis leikkiä.
En halua luovuttaa sieluani pahalle mutta kiusaamisen keskellä on huono olla.

Rikottu, yksinäinen, ulkopuolinen, merkityksetön, syrjitty, yhdentekevä, turha, pettymys, epäonnistunut, ei-toivottu, torjuttu, unohdettu, tarpeeton, huono, hyljeksitty, eristetty, hylätty, vihattu, inhottu...

Ja mä uskon joka sanan.

Ahdistaa.

En tiedä mikä on unta ja mikä on totta.
Väsyttää.

Edessä on pitkä yö.

Haluan taas kuolemaa.

Rukoilen että Jumala antais mun elämään jonkun sellaisen ihmeen, joka saisi mut ylistämään ja kiittämään ja haistattamaan pahalle pitkät.

Tuntuu niin pahalta kun lyödään ihan koko ajan niihin samoihin mustelmiin.
Joka paikassa.
Tää on oikeesti tosi kauheeta ja ahdistavaa ja rankkaa.
Väsyttävää taistella koko ajan...

SENKIN PAHOLAINEN!
Miksi osut aina kipeimpiin kohtiin?
Miksi tökit juuri niihin eniten vuotaviin haavoihin?
Hylkäykseen, yksinäisyyteen, ulkopuolisuuteen, eriarvoisuuteen...
Miten onnistutkaan osumaan aina niihin?

Jeesus auta.

Ahdistaa ja väsyttää ja itkettää.

On tosi tukalan kuuma, oon ihan näännyksissä ja väsyksissä, olin tänään soittamassa messussa ja koko ajan vaan itketti ja panikoidutti mutta istuin itsepintaisesti paikallani. Olin jo lähdössä kun rakas ystävä pyysi istumaan kanssaan ja sit matkalla heidän autolleen rukoiltiin nopsaan, siitä tuli hyvä mieli.

Koin vaan itteni niin ulkopuoliseks.
Kuuluin ennen mukaan porukkaan ja enää en kuulu.
Oon aika yksin aika usein.
Ja se on aika surullista.
Tulin siitä tosi surulliseksi.

Pitää kai vaan oppia päästämään irti.
(Paholainen kuiskii että pitää oppia päästämään irti elämästä, pitää kostaa niille kuolemalla. En kuitenkaan haluaisi tehdä niin.)
Tajuan kyllä, ettei kuolemaa haluavan kanssa oo helppo olla kaveri.
Ymmärrän ettei kukaan voi jaksaa näin väsynyttä.
Se on kuin raahaisi kiviä pulkassa asfaltilla.
Turhaa työtä.

Jotenkin sitä vaan haluaisi olla tärkeä.
Olisin niin paljon mieluummin näkyvä ja tärkeä ja ei-turha ja hyvinvoiva.
Sen sijaan oon näkymätön, turha, epätoivoinen, synkkä ja pahoinvoiva.

Oon kadottanut sen kaiken mitä ennen oli.
Iloisen eläimen.
Se on kuollut ja mussa ei oo enää yhtään taistelutahtoa jäljellä.
Tai tahtoa ehkä, haluaisin haluta voida paremmin mutta oon vaan niin väsyksissä etten jaksa.
En vaan yksinkertaisesti jaksa.

En tiiä mikä tähän helpottais.
Jokin paha sanoo, että kuolema. Kuolema helpottais kaikkia.

Mä en oo ihan varma uskonko.
Tavallaan ehkä joo...

Kahden kammottavan yön jälkeen väsytti jo tosi pahasti. Aattelin et kyl se täst.
Nyt kun niitä huonoja öitä on takana jo ties kuinka monta nii oon jo ihan näännyksissä.

Miten jaksan?

Oon joskus aika surullinen siitä, kuinka paljon feikkaan.
Niin kuin tänään.
Oon tosi väsynyt ja oon silti ollut reipas. Se on ihan okei, saa olla reipas ja sillai mutta pidättelen kyyneleitä (vaikka oon yksin kotona) ja oon vaan tosi väsynyt.

Viime yö oli jo vähän parempi.
Ei hyvä mutta vähän parempi.

Ehkä toivoa on sittenkin..?

Yksikin tunti hyvää on bonusta.

Ja tänään oli yksi tunti.

Ei enempää, ei vähempää.
Yksi tunti, ja sitä ennen 2,5h tärkeää puhelinkeskustelua.
Kiitos ja ylistys.

Nyt taas väsyttää.

En oo varma onko mitenkään järkevää toistella näitä samoja juttuja päivästä toiseen mutta toistelenpa silti.

Väsyttää. Ahdistaa. On kurja olla. Paha olla. Itkettää. Oon itkenyt ihan liikaa, taas kuin merivettä ois hangattu naamaan.
Oon yksin ja rikkinäinen ja väsynyt ja uuvuksissa ja nääntynyt.
Paha saa vallan, saa uskomaan että kukaan ei oikeasti välitä. Mun ei oo mitään järkeä olla hengissä. Parempi jos oisin kuollut.

Ja mä uskon. Mä ihan todella uskon sen.
Mun ois parempi olla kuollut.
Se ois niin paljon parempi kaikille muille.
Olla ilman mua.

Päivä vain ja hetki kerrallansa...

Oon lakannut uskomasta siihen että mua vois auttaa.

Tänään on ollut ainoastaan huono.

Kuoleman deadline oli jo.
Pitää varmaan tehdä asialle jotain.

Hylätty, rikottu, unohdettu, yksin.

Kiitos&anteeksi.

Tiskit jäi nyt.

Älä sano mitään älä sano mitään älä sano mitään...

Sain uskoteltua väsymyksen allergian syyksi. Ja rakennustyömaan. Stressin. Minkä vaan.

Nyt pitää saada muut uskomaan: kaikki on hyvin.

Säikähdin peilikuvaa.
Se en ole minä.
Se en vaan ole minä.
Tää rikkinäinen ei ole minä.
Silmät kuopalla ja turvonneet yhtä aikaa.
Se en ole minä.
Ihan oikeesti, pelästyin tosi paljon koska se en vaan ollut minä.
Voi luoja mitä mä teen?
Mua pelottaa tää ihan kauheesti.
Se en ole minä.
Tuntuu kuin tukehtuisin.
Oon vaan niin väsynyt ja peloissani.
Se en ollut minä tänään.
Eikä eilenkään.
Roiskutin vettä sen naamalle mutta se ei ole kaunis eikä Jumalan luoma ihme eikä ihana eikä reipas eikä vahva.
Se mun peilikuva haluaa kuolla.
Aikoo kuolla.
Edelleen.
Ja se on sittenkin ehkä minä.

Tärisen väsymyksestä ja itkusta.
Vaikee saada henkeä.
Väsyttää.

"On niin hiljaista täällä kun päiväkausiksi aivan yksin jää. Herään usein aamuöisin rukoukseen - se taitaa olla minun ääneni."
(Kajaste - Auringon alla)

Heihei Ruuben! Heihei Emilio! Heihei Hannibal! Heihei Kala!
Olitte kilttejä ja kivoja!!

Sielu repeää kahtia.
Sisimpään sattuu.
Oon ihan riekaleina.
Tekee kipeää.
Ihan kovin kipeää.

Mä en vaan ehkä halua elää enää.

Itken lohduttomasti.
Silmiä särkee paljon tää itkeminen.
Tuntuu samalta kuin meressä silmät auki sukeltelu. Sattuu.

En ihan oikeasti vaan jaksa.

Yksinäisyys ja ahdistus tukahduttaa.

Pelkään vaan tuottavani pettymyksen.
Siksi sanon, että nyt tuntuu jo paremmalta.
Että ei tässä mitään, joojoo saan ihan hyvin nukuttua, on rauhaisa mieli.

No ei ole.

Haluaisin opetella lentämään (pelkään vaan että parveke on liian matalalla), astua rekan alle, seistä junan edessä, juoda kunnes lähtee taju, katsella kuinka veri lainehtii lattioilla, vetää keuhkot täyteen vettä...

Mä vihaan tätä että haluan näin paljon pois.

On ihan kovin vaikeaa jaksaa, oikeasti.
En osaa sanoa sitä hyvin, en uskalla sanoa sitä enkä näyttää sitä mutta on oikeesti tosi vaikea jaksaa, on tosi vaikea ja paha olla, en jaksa rukoilla vaikka tää onkin tuonut mua lähemmäs Jumalaa.

Oon vaan niin, niin väsynyt. Jokainen hengenveto on väsyttävä ja raskas.
Sängystä nouseminen tuntuu mahdottomalta.
Sen jälkeen pitää istua kylppärin lattialla hampaita pestessä ja itkeä.
Sängystä nousemista vaikeampaa on pukeminen. Puen ainoastaan sen verran kuin on pakko, enempää en jaksa.
Usein en jaksa edes syödä mitään moneen tuntiin, oon liian uuvuksissa. En todellakaan jaksa laittaa ruokaa, syön pelkkää näkkäriä, laitan voita päälle jos jaksan ja muistan. Harvemmin muistan.
Ulos lähteminen on painajainen. Pitää laittaa tavarat kasaan, muistaa ottaa avaimet ja laittaa aurinkolasit päähän ettei kukaan näe silmäpusseja ja punaisia silmiä.
Kengät jalkaan.
Tarpeeksi vaatteita.
Kuuntelen rappukäytävän ääniä, etten törmäisi naapureihin.

Ulkona on tukalaa. Liian kuuma, liian tuulista, liian paljon ihmisiä. Koko ajan mietin, näkeekö joku. Näkeekö joku että mä haluaisin kuolla, tuleeko joku tuttu vastaan ja kyselee kuulumisia.
En jaksaisi valehdella koko ajan että kaikki on hyvin mutten myöskään voi sanoa ettei ole.

En jaksa siivota, en jaksa viedä roskia, en jaksa tiskata.
Tiedän kyllä, että pitäisi. En vaan pysty. Toivon että pystyisin ja jaksaisin mutta oon koko ajan muutenkin jaksamiseni äärirajoilla. Mun voimat on ihan lopussa. En jaksaisi itkeäkään mutta kyyneleet vaan valuu valtoimenaan.

Käytän samaa paitaa viisi päivää peräkkäin kun en vaan löydä mitään muuta.
Täydestä vaatekaapista.
Haloo.

En jaksa laulaa. Enkä oikeastaan edes uskalla. Jos joku vaikka kuulisi.
Enkä sitäpaitsi osaa.

En osaa oikeastaan mitään. Oon aika huono. Sen oon huomannut.
Ja se, etten ees jaksa yrittää, ei ainakaan helpota asiaa.

Polttaisin tupakkaa jos jaksaisin etsiä tupakat mutta en jaksa.

Juon ihan liian vähän vettä.
Joskus en jaksa edes nousta sohvalle, käperryn lattialle sohvan viereen ja itken, tärisen itkusta.

Tänään makasin makuupussissa parvekkeella. Kyyneleet valui.

Normaalit, pienet, arkiset asiat on vaikeita ja raskaita, uuvuttavia, kipeäätekeviä.

En aina edes jaksaisi soittaa uudelle, rakkaalle, rukoilevalle ystävälle, mutta soitan kuitenkin.
Tiedän, ettei mun tarvitse sanoa juuri mitään.
Saan vaan olla ja itkeä hiljaisia kyyneleitä ja olla rukouksessa.
Nyökytellä, ynähdellä, mumista, myötäillä.
Se riittää.
Silti mua pelottaa usein soittaa. Pelkään, että tuotankin pettymyksen. Pelkään, että tuun hylätyksi, satutetuksi ja rikotuksi uudelleen.
En aina jaksaisi sanoa mitään. Ja puhelimen etsiminen on raskasta.

Oon vaan niin väsynyt.
En oo ikinä eläissäni ollut näin väsynyt, uuvuksissa, peloissani.
En oo ikinä ollut näin tosissani lähtemisen kanssa.

Oon jaksanut jo bonusviikon, saanko nyt mennä? Saanhan?

Ruuben, Emilio, Hannibal ja Kala lähtevät huomenna.

Sitten olen jälleen yksin.
Minä ja haavat ja arvet.
Yksin.

Olo on kurja.
Hylätty, rikkinäinen, lyöty, eksynyt, neuvoton, hajotettu.

Minut on rikottu, minut on lyöty rikki, unohdettu, hylätty, jätetty yksin.

Ja silti Jumala kutsuu.
Rukoilen ja rukoilen ja rukoilen.

Herään öisin rukoilemaan, herään öisin huutamaan: sinulla ei paha ole mitään oikeutta olla täällä, Jeesuksen nimessä lähde pois.

En tiedä millä voimalla olen elänyt tähän asti. Tai tiedän. Jumalan voimalla. Enkä tosiaankaan tiedä millä voimalla tästä jatkan. Tai no, Jumalan voimalla varmaankin.
Ei oma voima riitä.

Jes. 58:8-11
"Hetkessä sinun haavasti kasvavat umpeen. -- Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "tässä minä olen" -- Jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta, niin sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi. Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy."

Mä en usko pystyväni tähän enää kauaa.

En oikeesti pian enää jaksa.
Oon niin jaksamisen äärirajoilla koko ajan.
Mä en voi kestää tämmöstä enää kauaa.

Mikä siinä on et pitää käydä ihan jatkuvasti ottamassa ahdistuksesta mittaa?

Sama se on, huutaako moottoritien vai junaradan varressa. Yhtä kipeää se silti tekee.

Oon vaan niin väsyny enkä haluais olla täällä...

Mua vaan pelottaa ihan kamalasti...

Huomenna on hetki.

11 viikkoa. Niistä yks on ollut bonusta.

Jos en kuole tänään.

Päivä on ollut ihan hyvä mut se ei riitä.
Ihan hyvä ei riitä enää.
Se on riittänyt pitkään mut se ei riitä enää.

Haluisin jo oikeesti pois.

Mulla on uusia rakkaita ystäviä joiden kanssa oon rukoillut ja viettänyt aikaa.

Silti hetkittäin haluisin lähteä. :/ se on vähän kurjaa.

En muista millon viimeks oisin ollu perjantaina näin uuvuksissa.
Oon ihan käsittämättömän väsynyt.

Lähden ehkä silti käymään kaukana. Se vois tehdä hyvää.

Kohta tää viikko on ohi.
En silti usko että väsymys ois.

Tarviin jonkun kannattelemaan.

Oon syönyt ja se on ihan hyvä.
Kai.
En tiiä oonko siitä kovin onnellinen.
Kaikkea muuta on jotenki vaikea kontrolloida.

Väsyttää mutta en kyllä ihmettele yhtään.
Kuulemma mua saakin väsyttää.

Huomenna otan iisisti ja koitan vähän olla iloinenkin.

Tänään vaan tuijotin kattoa ja seiniä ja itkin.
Itkin ja itkin ja itkin. Silmät on itkusta kipeet.
Mua väsyttää. (Oon hokenut sitä jo monta kuukautta.)

Haluisin tehdä jotain tälle väsymykselle mutten jaksa, osaa enkä uskalla.

Sain rukousapua jälleen.
Kävin ulkona.
Kaupassa.
Auringonpaisteessa.

Nyt on vähän pää kipeä ja väsyttää, silmiin sattuu itkemisestä.
Ja kävin hei apteekissakin! Nää uudet ystävät ei oo enää kauaa, neljä päivää vaan tän jälkeen. Mutta se niiden päällinen teippi on vähän likainen, Ruuben on tainnut vuotaa verta siihen.
Tai Kala, en muista enää enkä jaksa nyt katsoa.


Väsyttää.
Telkkarissa on hölmösti pukeutunut mies.
Oon vaimentanut äänet kun en jaksa ajatella.

Vaimentaispa joku elämänki äänet.

tosielämässä ei aina oo onnellisia loppuja.


pelkään ulos lähtemistä.
pelkään käytävältä kuuluvia ääniä, pelkään seuraa ja puhelimen soimista, pelkään yksinoloa.

sanoja, tekoja, pelkään että joku satuttaa.

oon vaan niin väsynyt.
ehkä mun oikeesti pitäis kuolla nyt.

Kello on kohta kolme.

Mä haluisin koettaa onneani...

Varför gör jag dethär?

Mun ei pitäis olla enää ees olemassa.

Mut en väsyneenä nyt vaan luovuta tavan vuoksi.
Tai koska haluan.

Lupasin ees yrittää.
Ja kaikki on jo helpottunut vähän.
Mut en jaksais mitään säälipisteitä.
Nään vaan ahdistavaa pimeää ja mustaa koko ajan mun ympärillä.
Mustan eri sävyjä.
Vedenvihreänmustaa.
Oranssinmustaa.
Teräksenharmaanmustaa.
Valkeanmustaa.
Itsetuhonmustaa, asfaltinmustaa, moottoritienmustaa.

Kaikkialla on vaan mustaa ja päällekäin kasautuvia juttuja.
Varo katolta tippuvia ihmisiä.

Heippa.

En saa unta.
En saa nukutuks.
Joka kerta kun yritän, päädyn itkemään lohduttomasti.
Enkä oikein tiiä, kenelle soittaisin.
En osaa pukea sanoiksi sitä miltä tuntuu niin ehkä en soita kellekään.
Katon vaan telkkaria.
Yritän väsyttää itseni.
Uus päivä aamulla.
Ja sillai.

Oon puhunut tänään monta tuntia puhelimessa.
Rukoillut, kuullut Sanaa, ollut Jumalan kanssa.
Käynyt kirjastossa ja kauniissa, aurinkoisessa kaupungissa, istunut torin reunalla kirkon portailla.

Oon ollut reipas.
Ja silti väsynyt.
Mua ihan todella väsyttää.

Mut oli ihanaa, kun joku kysyi, oonko syönyt tänään.
Karmeeta ja huono juttu oli se, etten muistanut heti.
Olin mä kuitenkin syönyt aamulla.
Ja nyt söin.
Tekee hyvää varmasti sielullekin.
Hengen ravintoa ja mahan ravintoa.
Molemmat on hyvä.

On kiva kun joku välittää.
Ja jaksaa jutella, jaksaa kuunnella, jaksaa rohkaista. Rukoilla mun kanssa ja mun puolesta, kertoa ja todistaa omasta uskostaan ja omista kokemuksistaan, kertoa ettei mun tarvii olla vielä valmis ja saan tuntea just niitä tunteita mitä tunnen.

Se helpottaa.

En oo vielä silti ihan satavarma että jään, mutta se saa kyllä yrittämään.