Kenenkään ei pitäisi joutua sietämään tällaista.
Ei kenenkään.

Siksi en voi olla kenenkään ystävä.

Viidessä viikossa ei ehkä parannu.

Ainoastaan tulee asioita jotka näyttää eri mustilta.

Harvemmin vain harmaata.
Tässä tuskassa ei auta mikään, ei auta edes sanat eikä sävelet.
Huomenna aamulla pitäisi soittaa toiseksi rakkaimmassa kirkossa.
Come on.
En mä tee semmosta!
Ja silti lupasin.

En kai ihan tajunnut mitä menin lupaamaan.
En ajatellut.

En ajatellut tätä jo valmiiksi kaikkialle sattuvaa oloa.
  kädet tärisee ja oikean käden pikkurilli hakkaa entteriä






kaikkialla tuntuu pahalta.
MIKSI ON TAAS NÄIN?!
tärisen.
mistä tää kaikki tulee?


ÄLÄ OLE MUN YSTÄVÄ.
note to everyone.
Taidan tatuoida ton mun otsaan.
Älä ole mun ystävä.
Ei kannata.

(sitä mä olen koko ajan yrittänyt sanoa)

ps. jouduin oikolukee tän noin sata kertaa kun aina oli jäätäviä kirjoitusvirheitä. ei pysty keskittyy. kiitos ja hei.

Leipä.

En voi sanoin kuvailla tätä onnentunnetta.
Mulla on kontrollin avaimet käsissäni.
Hallinta.
Oujee.

Mun elämän tällä hetkellä tärkeimmät "asiakirjat". Edes pääsykoekirjat ei oo mulle niin tärkeitä kuin toi kansio.

Sitäpaitsi tällä hetkellä mulla on käytössäni 12 ylimääräistä yksikköä (joita tosin inhoan yli kaiken ja aion tehdä kaikkeni jotten käyttäisi niitä) eli KAIKKI ON HYVIN.

(mutta miten kerrotaan ystävälle että hei nyt ei pysty kun tiiän että satutan vaan ja sun on parempi poissa?)

Miten sanotaan heipat?

Anteeksi että yritän taas heipattaa.
Anteeksi että yritän taas lähteä.
Anteeksi että yritän valmistaa lähtööni, anteeksi että yritän tehdä lähtöä, valmistautua.

Anteeksi.

Nopeastihan siihen tottuu.
Ikävään.
Ei tämmöistä kannata kaivata, höps.
Kaikki on hyvin.

LÖYSIN SEN!!!
Löysin sen, oijoijoi! <3

Löysin mun kansion.
Se on kulmalukkokansio, kannessa nasu halaa puhia.
Tästä saan kaiken mitä ikinä tarvitsen.

Kello on puoli kaksi enkä ole vielä syönyt.
Hyvä.

Pitäisi tänään kertoa, että olen niin väsyksissä ja kaikki on niin huonosti etten vain voi olla ystävä enää.

En voi olla ystävä koska aion kuolla.
Karuu.

Mut niin se vaan on.

Teen kuolemaa.
Vähän kerrallaan.
Yritän valmistaa sen hyvin.
Niin, että siitä on mahdollisimman vähän vaivaa muille.
Niin, että jätän jälkeeni mahdollisimman vähän sotkua.
Kaikkihan kuolee joskus.
Mitä väliä jos kuolen vähän aiemmin?

Ja sittenkään en kuole.
En halua kuolla.
Haluan olla iloinen eläin.

HALUAN OLLA ILOINEN ELÄIN.

Kesää kohden aurinko laskee hitaasti.

Ja nyt kun aurinko laskee läntisten talojen taa, kohti ruotsia, yksi liikennemerkki kadulla hohtaa omituisesti.
Puoli minuuttia myöhemmin näky on jo kadonnut.

Haluan löytää mun kaavat.
Tarviin rutiineja ja kaavoja.
Mun täytyy löytää se kaavakansio!!!

Auttakaa joku.
En löydä.
Se sekoittaa päätä ja saa voimaan pahoin.
Tarviin. Sen. Kansion.
TARVIIN SEN KANSION.
Ihan totta.
Missä se voi olla???

Oon varmaan piilottanut sen kun aattelin, että rupeen terveeksi.
Mutta en mä nyt voi.
Tarviin sen kansion.
Oon terve sitten. Vähän myöhemmin.

Ensin pitää olla parempi.
Ja siihen tarvitsen mun kansion.
Ja yhden vanhan päiväkirjan. 2010.
Siinä on tiikereistä ja yksiköistä.
Mun täytyy saada laskea.

Antakaa mun laskea.
Oikeesti.
Sitten oon iloinen eläin.
Lupaan olla iloinen eläin jos saan tän kaiken nyt vaan hallintaan.
Kontrollin puute on pahin.
Se saa hulluksi.
Se tekee kipeetä ja hullua.
Se tekee semmosta että taas liikennemerkki hohtaa. Tällä kertaa kauempana.

Pimeällä on sävyjä hei.
Oikeesti.
Mustalla on paljon sävyjä.

Tykkään violetinmustasta.
Vihreänmusta ei oo niin kiva.
Turkoosinmusta on hyvä.
Ja harmaanmusta.
Ja sähkönsinisenmusta.
Ja merensinisenmusta.
Merensinimusta.
Musta.
Punaisenmustakin on ok.
Mutta keltaisenmusta ei ole.
Eikä vihreänmusta.
Eikä oliivinmusta. EI.

Tarviin sen kansion.

Kadottaa ja kadota, niin eri asia ja silti niin sama, ja vain kahden kirjaimen ero.

Pimeys tulee päälle, se vie kaiken voiman. Se saa vain tuijottamaan kattoon.
Itkemään.
Huutamaan.
Väsymään.

Väsyn tähän kaikkeen.
Väsyn nopeasti.
Tiskaan kymmenen astiaa ja sitten voinkin jo rojahtaa väsymysitkua väänten lattialle istumaan.
Konttaan sängyn viereen ja sukellan sängyn alle.
Nukahdan sinne ja herään tunnin kuluttua enkä jaksa tulla pois.

Sellaisia päiviä.

Ja silti oon ollut kohta viis viikkoa ilman.
Vaikka oikeasti en tahtoisi mitään muuta kuin ottaa vähän jotain joka helpottais.
Kaikkea on niin satamiljoonaatriljoonaatsiljoonaa kertaa helpompi kestää kun on ottanut edes jotain ei-vaarallista lääkettä joka vie pois fyysistä ja henkistä kipua.

Mutta mä tsemppaan.
Ihan kohta on viisi viikkoa ja se on paljon (se on enemmän kuin oisin ikinä voinut uskoa että kestän!) ja mitkään maailman pettymykset ei vie sitä saavutusta pois.

Nyt haluaisin silti taas nukkua hetken.

Yksinäisen hätähuuto pimeään hiljaisuuteen.

Mitä jää jäljelle?

Pettymyksiä.
Katkeruutta.
Kipua.

SURUSILMÄ MIKSI KATSOT MINUA NOIN?

En halua nähdä surua. En halua.
Iloisen eläimen ystävä ei saa olla suruissaan.
Ei edes, vaikkei olisi ystävä enää.

Onneksi sitä ei tarvitse katsoa tänään.
Oikeesti. Sydäntäsärkevää. Ja silti mun ei kuulu huolehtia. Mun ei kuulu ajatella koko asiaa. Se ei kuulu mulle, tää on mun vika päivä.

Joskus voisi nukkua pitkään.
Niin lukee mun seinällä olevassa kortissa.

Ja:
Käännä musat kaakkoon ja riehu arjen ahtaat rajat rikki.

Mutta entä jos on liian väsynyt riehumaan?
Jos on liian väsynyt kaikkeen. Jos jaksaakin vain maata sängyssä, jos jaksaa vain ryömiä sängyn alle piiloon, jaksaa ainoastaan lajitella veitset suuruusjärjestykseen, istua suihkussa vaatteet päällä, tuijottaa tähtiä makuupussissa kun Da da dam soi.

Aurinko paistaa.
Iloinen eläin heräilee auringonpaisteeseen.
Se on fakta.

Jos opettelee puolueettomaksi,
opettelee nauramaan,
opettelee lähtemään ja palaamaan,
opettelee olemaan onnellinen siitä...

Onko se rakkautta?

Oon ihan hullu kun käyn perheen luona. Ahdistaa. Täällä ei oo ikinä mikään hyvä fiilis. Täällä on vain haukkumasanoja pettymyksiä suruja kiukkua harmia. Haluun pois. Ahdistaa. Kuolemapeikot kutsuu.

Pitäis kai mennä nukkumaan pian. Josko helpottais

V
Ä
S
Y

JA

KIUKKU.

olen vihainen.
Olen vihainen enkä ees ihan tiedä miksi.

Oon pureva pieneläin, huitova lapsi, oon sokea joka juoksee ja törmäilee.

Älä silitä.
Älä ruoki eläimiä.
Älä ruoki myrkkyjä ja pelkoja.
Älä koske.
Älä sitä, älä tätä.

Äläkä ainakaan tuu lähelle.
Koska mut on aika helppo hylätä.

Neljä viikkoa.
Se on ihan sikapitkä aika.

Kuuntelen Bachia ja itken.
Tää on mun "this is me crying" -musiikkia.

Jotenki liikuttavaa tajuta, että kyyneleitä on ollut jo kautta aikojen.
Ristin juurella, fariseuksen kodissa, seimen äärellä.
Kyyneleitä on ollut aina.
Itken liikutusta, stressiä, surua, väsymystä, päättämättömyyttä, juhlia, yksinäisyyttä, turhautumista, kipua, kiukkua, pettymystä ja vihaa.

Saisinpa vaan olla.

Om man tror att man aldrig får hjälp då har man inget att leva för.

Se kai nyt sattuu.

Vois vaikka nukkua, koska:

mustassa on edelleen sävyjä,
pimeä on värillistä ja valoisaa,
silmiin sattuu ja
kaikkialle muuallekin,

päässä pyörii
paitsi ajatuksia
niin myös
sanoja,
ääniä,
kuvia,
lauluja,
kiiltomatoja,
pyöreitä asioita,
silmiä,
räpytyksiä,
taputuksia,
hulluutta

itku on hiljaista sisäänpäin ja yksinäisyys on jotenkin...
ei kivaa, ei ihanaa, ei kaunista.
Ainoastaan yksinäistä.
Ja vähän surullista.

Olen vähän surullinen ja pitää mennä nukkumaan jotten tämän surullisuuden keskellä esimerkiks keksi kuolla.
(JOO!!)

Päätös

Ja

Heippa.

Heipatus.
Hyvästit.
Ilman että ymmärretäänkään.

Se oli siinä ja
heippa siis.

miten monta eri mustaa voi sattua?

sola fide.

Hei ihan oikeesti.

Varmaan oon kestänyt kuukauden ja sit nyt oon sukulaiskahvitteluilla enkä enää kestäkään.
Ei.
Pakko mun on kestää.
En voi riskeerata mitään nyt...

Väsyttää.
Ihan sikana.
Ja ahdistaa.
Ja on paha olla.
Ja pelottaa.
Ja väsyttää.

Montakohan kertaa toistan sitä? Väsyttää väsyttää väsyttää.

Ja on paha olla.
Tosi paha.
Nyt en haluaisi enää vaan olla ollenkaan, en haluaisi jäädä, en haluaisi jaksaa, en haluaisi pystyä.

En jaksa en halua en pysty.

Ja silti on kivojakin asioita.
Kaikki järjestyy.

Mut mitä jos ei järjesty??
Tekee kipeetä ja ahdistaa.
Ahdistaa niin paljon että haluan tiikerit.
Haluan tiikerit ja myrkyt.

Sillä tää ratkeaa.
(Vaikka ei se ole oikeasti ratkaisu. Se on vain väliaikainen keino koittaa sulkea kaikki pois. Ja mikään ei silti poistu, kaikki jää pyörimään samaa omaa pyörremyrskyään päähän, mustaa ja mustan eri sävyjä, sinimustaa, violetinmustaa, vihreänmustaa, harmaata, tosi harmaanmustaa, punaisenmustaa. Kaikki on eri sävyjä ja eri värejä ja eri tunteita, kaikki tuntuu eriltä, mikään ei tunnu samalta, mikään ei ole samaa, mikään ei koskaan enää ole samaa. Ja se on vähän kauheeta.)

Kuka mä oikein olen?
Missä?
Miksi?

Täytyy taas ottaa ajokortti esille ja lukea siitä.
Ja sit taas ymmärrän paremmin tätä laivastonsinisenmustaa.

Au.
Sattuu.

Silti ollut hyvä päivä.
Aurinko paistaa.
Vaikka sattuukin (fyysisesti sentään) joka paikkaan.

Ja äiti tekee ruokaa kun en itse jaksa.
Jee!

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset.

Tänään on vähän parempi päivä.
Se on oikeestaan aika kivaa.
Ja aika hämmentävää.

Itkin aamulla kun heräsin. Näin painajaisia ja olin epävarma kaikesta.
Mutta silti.
Tänään on ihan hyvä päivä olla tekemättä mitään.

Tänään on ihan hyvä päivä vaan olla.
Ja lähteä ystävän kanssa syömään.
Joo.

Huomenna menen taas antamaan vertani terveydenhoitoalan ammattilaisten tutkittavaksi. Jee.

Mutta tänään on parempi päivä.
Eilen oli parempi ilta.
Tavallaan.

Kiitos.

Surkumieli.

Tavallaan kaikki on hyvin ja sit toisaalta ei ole.

Mun sisällä on jotain joka huutaa. Ja itkee.
Mä itken.
Olin taas rakkaassa kirkossa ja itkin.
Itkin ja tärisin ja itkin ja itkin ja itkin.

Ihan sairaan monta kertaa meinasin karata.
Ihan järjettömän monta kertaa olin jo kävelemässä ulos.
Kerran itse asiassa lähdinkin, ekan biisin aikana.
Sit tulin takaisin heti. Tajusin ulkona että ei niin voi tehdä.
Ja sit myöhemmin tiesin, etten voisi tehdä sitä, koska en ollut yksin.
Yksin olisin kävellyt pois. Kävellyt kauas. Lähtenyt.
Mutta koska en ollut yksin, piti vain istua paikallaan.
Opetella hengittämään.
Yrittää saada tärinä loppumaan.

Koska en ollut yksin, piti vain olla paikoillaan eikä voinut antaa tiikerejen tulla.
Ja nyt kotona olen väsynyt mutten uskalla nukahtaa.
Liian monta asiaa pyörii päässä ja sattuu päässä ja sattuu rintalastan alla ja niskassa ja korvan takana ja nilkassa.
Liian monta asiaa saa sielun mustelmille.
Itkettää.
Mua itkettää ihan hullun paljon ja oon vaan niin yksin.

Mitä haluan?
En tiedä.
Mitä tarvitsen?
En tiedä.
Voisiksää Jumala tietää mun puolesta?

Miten kellään voi olla koko ajan näin paha olla?

En tajuu.

Siksi haluisin nyt vaan olla yksin.
Jätän epä-kodin pian, käyn siellä vielä kerran (olen kaksi päivää, ehkä jopa kaksi yötä), tekemässä pari juttua ja hakemassa kamat.
Sitten se on ohi.
Sitten koittaa uudet tuulet.

Voisin lähteä Sveitsiin.
Olen sveitsi.
Olen puolueeton, olen kaikkien puolella enkä ketään vastaan.
Olen turva.
En ole.
Ei minuun kannata turvautua.

Ei sitä koskaan tiedä mitä elämä heittää eteen.
Huvipurren vai hulluja ideoita.
Unihiekkaa, untuvaa, ulkosuomalaisuutta.
Naurua, nyrpeyttä, nöyryyttä, niuhotusta.
Kontrollia, kaaosta, Kaikkivaltiaan.
Läsnäoloa, lämpöä, läheisyyttä.
Välttämistä, viileyttä, vuokranmaksuongelmia, vuosituloja.

Ei sitä koskaan tiedä.
Niin kuin ei tiedä sitäkään, kuolenko.
Aionko kuolla.
Haluanko kuolla.
Itkenkö jo tänään vai itkenkö vasta huomenna.

Kipuilen vähän kaikkea.

Mun on parempi ihan yksin.

tunteita herättävä tiettyihin asioihin liittyvä biisi

itku-ikävä

kohta lähden täältä pois

ihan kohta

pieni hetki vain niin lähden

ja kaikki on taas hyvin

kaikilla

niinhän?

Haluun ja en halua.

En tiiä mitä haluan.

Ehkä parempi jos kaikki vaan nyt menisi pois. Oikeasti. Kaikki. Ihan kaikki.
Pois. Kauas pois. Poispoispois!

Pärjään paremmin yksin.
Parempi jos olen yksin.
Pärjään paremmin jos kukaan ei välitä.
Oikeesti.
Tosi paljon paremmin.
Kaikki hyvin mutta menkää vaan pois.

En ymmärrä mistä nää kaikki painajaiset tulee.
Parin viime yön aikana mut on ystävieni toimesta heitetty pois koululta (absurdia, sillä oon täällä enää 4 päivää), oon eksynyt autolla metsään, oon saanut ystäviä takaisin ja jopa menettänyt uudelleen. Viime yönä huusin äldsta&bästalle taas. Huusin ja itkin. Muistan mitä huusin. Huusin: "Sä et vaan voi tehdä noin enää!"

Kuuntelen herkkismusaa. Heräsin hieman turhan aikaisin, tai siis että ei ois tarvinnut herätä näin aikaisin vielä mut ei nukuttanut enää.
Väsyttää siis. Yllättäen.
Mun pitäis lakata sanomasta että väsyttää. Hoen sitä ihan liikaa.
Mutta kun väsyttää.
Oon väsynyt tähän kaikkeen.
Oon väsynyt tähän pimeyteen ja turhautumiseen ja painajaisiin ja ahdistukseen ja siihen ettei koskaan mikään suju ja toimi!
Oon väsynyt itteeni.
Ja pelkäämiseen.

Ei saa huutaa.

En tiiä saanko pidettyä kontrollia.
(No saan tietysti. Ei hätää!)

Jokaiseen lihakseen sattuu.

Väsyttää. Väsyttää ihan sikana.

Jotenki se että tietää ettei oo epä-kotona vielä puoleen ikuisuuteen väsyttää vielä lisää.

Sattuu.
Oksettaa.
Väsyttää.

Tyttö sinä et ole tähti.
Sinä et ole mitään.
Sinä olet lähinnä ihan vitun ärsyttävä ja rasittava ja vaivaksi kaikille.
Lopettaisit.
Kuolisit pois.
Hyi.

Mun pitäis kai lopettaa.
Mutta en enää ehkä halua.
Sori.

"I told another lie today and I got through this day, no one saw through my games. I know the right words to say, like: 'I don't feel well', 'I ate before I came'. Then someone tells me how good I look and for a moment, for a moment I am happy but when I'm alone, no one hears me cry. --- I need you to know, I'm not through the night, some days I'm still fighting to walk towards the light. --- There are days when I'm okay and for a moment, for a moment I find hope. But there are days when I'm not okay and I need your help, so I'm letting go. --- You should know you're not on your own, these secrets are walls that keep us alone. I don't know when but I know now - together we'll make it through somehow."
//Superchick - Courage


Taidan olla ihan tosissaan tappamassa itteäni jotenki.

Kuinka monta kertaa mun pitää vielä tehdä tyhmyyksiä ennen kuin opin?

Kuinka monta kertaa mun pitää vielä päättää etten enää ikinä
juo alkoholia
tee tiikerejä
ota turhan montaa tablettia kerralla
syö
soita kännipuheluita
ole näin huono


KUINKA MONTA KERTAA?!

Voi.
Mä en vaan enää tiedä voiko tästä parantua.
Tiedän, että tää on vaan vaihe, tää kuuluu prosessiin, tän myötä voin päästää helpommin irti.
Mut silti.
Se eräs uusi ystävä ahdistaa.
Äldsta&Bästa ahdistaa.
Kaikki jotka välittää ahdistaa.
Kaikki ahdistaa.
Minä ahdistan.

Tiikerit.
Moi.
Kiva kun ootte täällä taas.
Tai ei sittenkään.
Menkääkin pois, jooko.

On muuten kuulemma ihan normaalia jos kuulee ääniä. Että se ei ole mitenkään sairasta. Kiva.

En halua miettiä sitä 4h 15min jonka tänään vietin. En voi vaikuttaa siihen enää mitenkään, kohti uusia haasteita vaan.

Stressi-overload on osittain ohi ja nyt mua vaan väsyttää ja itkettäääää. Onneksi meen rakkaaseen messuun tänään. Tai toisaalta ei onneksi koska siellä saattaa vaan ahdistaa ja itkustuttaa mut toisaalta hyvä. Oon niin eksyksissä ja hukassa.

Älä anna mun joutua hukkaan.

Rakastaisit vaan.
Vaikka olenkin keskeneräinen, rikki, epätäydellinen.

Ja väsynyt.
Koko ajan vaan väsynyt.

Väsyttää.

Analysoin taas liikaa.

Miksi?
Se on isoin kysymys.

On niin sydäntäsärkevää nähdä joku onnettomana.
Ihan todella.

Väsyttää vaan ei nukuta.

Voi helvetti jee.

En oikeesti vaan hei aina ihan ymmärrä tai jaksa itteäni.
Jag måste varit nån annan innan jag kände dig.
Äldsta&bästa, kiitos kun kerroit ja kysyit onko mulle ihan ok.
Vaikken siltikään ihan tajua.
(ja vaikka se saa mut jokseenki raivon partaalle - en ois ehkä halunnu tietää!!)

Ihan kauhea väsymys ja sellai jälkiahdistus. Rauha ei ihan vielä ulotu potentiaalisesti stressaavien ja ahdistusten jälkimaininkeihin.

Oon ollut kaks viikkoa kuivilla lääkkeistä. Mulla on käsittämätön tsemppi päällä ja tahto saada asiat muuttumaan!
Ja oon ollu ikuisuuden ilman tiikerejä. Omasta mielestäni ansaitsisin tästä hyvästä jo sen perhosen! Ehkä synttärilahjaks sit... ;)

Nyt meen epäkotiin taas ja pelkään että uusi ystävä on siellä. Tekee vaan niin kipeää tietää että satutin sitä oikeesti. Be my butterfly.
Toivottavasti kaikki menis taas hyväks.

Oon onnellisempi kuin ikinä.

Ja silti on välillä ihan kauhean paha olla.

Nytkin vaan itkustan yksinäni vaikka kaikki on hyvin. Paitsi että oon leirillä ja erinäisistä allergiasyistä en saa henkeä ja tunnen oloni täällä kauhean yksinäiseksi.

Mutta päivä on ollut täysin tasakiva, ihan kiva, ihan ok.
Ja on ollut monta pientä onnellisuushetkeä.
Ja oon onnellinen kokonaisvaltaisestikin! Tykkään elämästä, mun elämä on ihan tajuttoman kivaa suuren osan ajasta.

Mut sit on hetkiä, kun hämmennys ylittää ymmärryksen, ahdistus ylittää toivon, väsymys tsempin..

Oon vähän huolissani.
Osa mua aikoo edelleen kuolla, enkä tiiä, kuinka estäisin sitä osaa toteuttamasta suunnitelmaansa.

Just because everything's changing doesn't mean it's never been this way before.

Annan anteeksi.

Jatkan elämääni.

Yritän ainakin antaa anteeksi ja jatkaa elämääni.
Koska rakastan.