Ei ollut tarkoituskaan lakata olemasta.
Oli vain viha, suru, katkeruus.
Ja yllytyshulluus.

En käynyt lähellä kuolemaa.
Kunhan nukuin paljon.
Nytkin väsyttää.
Ensimmäinen katumuksen heti.
Ihan hillittömän paljon kyyneleitä.

Luopumisen kyyneleitä.
En vain voi jäädä vierelle satuttamaan, kun ei selvästi kaivata siihen.
Pelkään tulevaa, pelkään että sattuu.

kun ei puhutakaan totta.

Revin vihoissani jo muistitarrat pois.
Siinähän tuijottavat.
Ei kuitenkaan puhuta totta, eikä kukaan oikeasti rakasta, eikä ruohokaan ole välttämättä lampaiden ruokaa.

Jätin vain meduusan ja kuoriaisen. Ja Raamatunjakeen.

Ensimmäinen katumus.
Olisiko sittenkin pitänyt hylätä lopullisesti?
Voitonriemu on muuttunut suruksi.
Miksi jäin tänne?
Enhän kuitenkaan pärjää.

Nyt en vain uskalla enää yrittää.
En varmaan ikinä.
Jään vain ikuisesti itkemään surusilmäisenä.
Jään vain miettimään, mitä jos olisinkin luovuttanut?

Tekee niin kipeää luopua rakkaasta ihmisestä.
Tiedän, että näin on parasta. Tiedän, että jos rakas ei voi luottaa, ei tässä ole mitään järkeä. Jos luottaisi, satuttaminen ei haittaisi niin paljoa. Se ei haittaisi, että olemassaoloni jo sattuu. Mutta kun ei luota, en voi antaa niin olla.

Enkä voi antaa hylätä.
Kerrankin on annettava vain mennä.
Sanottava: "heihei, pidä huoli itsestäsi, siunausta, olet rakas silti"
Vaikka sydän huutaisi: älä mene pois, tarvitsen sinua niin, luottaisit nyt minuun.

Mutta en voi antaa enää uutta mahdollisuutta.
En vain voi.
En enää uskalla.
Koska tämä sattuu myös minuun.
Eikä niin vain saa enää olla.

Joten.
Anteeksi.
Pyöreitä, tiikerejä. Niitä vain. Ja laskemista. Askelia, ruokaa, yksiköitä, kolmioita, pyöreitä, askelia.
Ja ei enää ikinä hälytysajoneuvoja.