Oon niin surullinen että sattuu fyysisesti.
Mulla on niin hankala ja huono fiilis etten osaa sanoa mitään.
Haluaisin, mutten osaa enkä uskalla.
Eikö tää ikinä lopu?
En uskalla vastata mitään, en halua puhua mutten myöskään olla hiljaa.
Mulla on vaan niin paha olla.
Haluan tiikerejä, haluan kuolla, haluan kääntää kelloa ihan sikana taaksepäin.
Haluan oksentaa, hypätä parvekkeelta, juoda kolme pulloa valkkaria, jäädä junan tai rekan alle, huutaa, itkeä, hakata päätä seinään.
Haluan pois.
Sattuu.

Yritän kuitenkin hymyillä ja huijata.
Niin tein eilenkin.
Se sujui ihan hyvin niin kauan kuin tarvitsi feikata.
Yksin ollessa itkin, kuten niin usein nykyään.

Mua pelottaa mennä nukkumaan.
Kun on taas plutoja.
Jeesuksen haavoista, mykkähuudoista, sokeista jotka haluaa nähdä, tiikereistä ja perhosista, avaruussukkuloista, kuolemattomista meduusoista, iloisista eläimistä, laulamisesta.
Plutot on kivoja silloin kuin ne ei ole painajaisia. Mardrömmar.