Närästää ja paha olo.
Se vähän ahistaa.
Muuten ei.
Sain ihanaa seksiä ihanalta mieheltä. Ja mun mahassa potkii sen ihanan miehen lapsi. Vaikkei tästä mitään rakkaustarinaa kai kehkeydykään:
En vois olla onnellisempi..!

Kun jälleen tippuu pimeään...

Jotenki salaa toivon että joku huomaisi miten väsynyt olen. Sanoisi ettei oo pakko hymyillä. Tää on kovin raskasta ja epävarmuus raastaa mieltä koko ajan.
Entä jos en selviikään? Jos pikkuhippuihmeestä huolimatta herään jonain aamuna siihen vastustamattomaan tunteeseen että haluanki vaan pois?
Entä jos luovutan kuitenkin?

Pelottaa et palaan vanhaan.
Ajatukset on pimeitä ja lohduttomia toisinaan. Yksinäisiä. Tunnen olevani ihan ypöyksin.
Enkä ees voi sanoa kenellekään että nyt tuntuu vaikealta kävellä suojateitä. Kun pitäisi olla vahva ja reipas pikkuhippuihmeenkin vuoksi.
Entä jos en kelpaakaan huolenpitäjäksi? Jos musta ei vaan oo tähän? Jos oon liian huono?
Jos en osaa, pysty, riitä.

Ja pelottaa vanha.
Tänäänkin on syöminen ollut vaikeaa. Syön mitä sattuu milloin sattuu.
Ja voi kun välillä kaipaankaan tiikerejä! Kaipaan tupakkia ja ketjupolttamista, nälkäöitä. Kaipaan hukkumisharjoituksia ja kiiltomatoja.
Mutta EN VOI, en voi tehdä sitä tälle toiselle. Itselleni voisin mutta en hipulle.
Silti kärsin kun en nyt voi tehdä sitä edes itselleni.

(Mutta en kaipaa äldsta&bästaa. Muistot äldsta&bästasta haihtuvat. En muista millaista oli kun tehtiin jotain yhdessä. En muista hyvää enkä pahaa. Jag saknar dig mindre och mindre, det kommer annat emellan och det är bra.)

Väsyttää.
Pienestä, sisällä killuvasta ihmeestä on raskas pitää huolta.

Tunteita herää. Ja muistoja.

Mä en ole yhtään samanlainen kuin hän ja silti oon. Mutta vain teippiä. Enkä muuta tahtoiskaan.

Väsyttää ajatella menneitä. Pitäisi yrittää saada sopu, tehdä sovinto.
Ja kun hän on niin usein mielessä! Ajattelen:
Mitä hän tästä sanoisi?
Ja kuitenkin tiedän etten voisi olla ystävä. Ei siksi, kuinka hän on muita satuttanut, vaan minua. Niin monella. Sulkemalla pois kaikista väitetyistä luottamuksista huolimatta.
Epäilemällä.

Tekisi mieli todeta:
Näetkö nyt, sanoin ettei ole enää tunteita, eikä olekaan. Vaikka on syke mahassa. Silti rakastan vain sitä hippua.

Nyt vaan ajatuskin kyllä väsyttää, vaikka mietin, pitäiskö hoitaa pois alta niin kauan ku näytän vielä ihan vaan läskiltä. En siltä että mahassa loiskuttelee joku muu.

Väsymyspäivä.
En jaksa ajatella.
Saisinko hetken olla vaan?

Silmänräpäyksessä elämä muuttuu.

Onneksi kerrankin hyvään suuntaan.

Ruokahirviöt kummittelee mutta ei niille nyt voi antaa tilaa.

Täytyy pitää huolta nyt.

Hymyilyttää harva se hetki.

On tää elämä vaa ihmeitä täynnä!

MÄ EN JAKSA OLLA ENÄÄ ONNETON!

Päätän olla onnellinen.
Mä oon onnellinen nyt.
Papunen.
Onnellinen.

Tiikerejen aika on ohi.

Mitä jos tää johtaa vaan siihen et sattuu?
Mitä jos tää johtaa rakkauteen?
Pelottaa.
Väsymysitkua.
Pysy matkassa.

Oon liian syvällä. Välitän kovasti ja liikaakin, rakastan kuin ennen.

Enkä halua, koska mut on niin helppo hylätä.

Siltä vaikuttaa.

En halua tulla hylätyks taas.

Mun vuoro lähteä.

Ennen kuin muut lähtee ja hylkää.

Kaikkiin sattuu lopulta.

Oon vihainen siitä että oon syöny tänään. Nyt on paha olo syömisistä.

Miksei mun rukouksiin vastata "kyllä"???

Must tuntuu et mun rukouksia ei enää kuunnella.

Väsyttää ja ahdistaa ja kiukuttaa. En vaa jaksais nyt. Mulla ei oo mitää keinoja joilla voisin helpottaa oloa. :(
Mikää ei vaa toimi taaskaan mun elämässä.

Ulkona on vielä valoisaa.
Mun pitäisi olla ihan normionnellinen mutten osaa. Epätoivon ja ahdistuksen möykky vierii sisässä ja kasvaa joka hetki. Tuntuu pahalta.

Entä jos toiveet ei ikinä toteudu?
Jos jäänkin vaan tähän paikalleni?
Suru lamaa ja vie kaiken.
Entäs jos mikään ei koskaan muutukaan?

"vaikken tahtoisi luovuttaa, en mä voi enää muutakaan"

(Johanna Kurkela - Sudenmorsian)

Kaikki romahtaa, kaatuu päälle.
Pala kerrallaan, vähitellen, hiljaksiin.
Silti varmasti.

Mutta ihan vielä en voi myöntää sitä.
Juuri nyt on huijattava, sanottava, että on onnellinen.
Niin väsyttävää kuin se onkin.
Ehkä sitten toiveet käy toteen.

Mulla on sanallasanoen hirveä olo.

Vaikea olo.
Sekava.
Satuttava.
Hukkumisolo.
Karkaava.
Katoan.

Pakotan itseni kävelemään, sillä jos juoksen nyt, pääsee helvetti irti.

Ilma on sellainen, että tekis mieli tehdä hukkumisharjoituksia.
Mutta ei ihan vielä.
Ei vielä, pian.
Hetki täytyy malttaa.

Anna avain,
jolla avata lukkoja,
avata suljettuja ovia,
lukita jotain pois

Anna uusi elämä,
uusi alku vanhan päälle,
uusi köydenpätkä johon tehdä solmuja,
solmuja elämän

Anna sataa,
versota uutta elämää,
auringon valon puhdistaa,
uudistaa

Anna ihme,
pienen pieni,
koko ajan kasvava ihme
sisimpään

Anna toivo
joka kantaa
uuteen aamuun,
uuteen huomiseen

Kaikki on nii hullun hankalaa.
Minä ja ajatukset.

Haluan pudota parvekkeelta.

Tapahtui vahingossa vähän tiikerejä.

Så var är vi nu?
Så var är vi nu idag?
Är det någon här som ser en väg tillbaka -
vad du betyder för mig,
vad jag betyder för dig,
vad vi betyder för varandra.


(Kent - Var är vi nu?)

Yhtäkkiä ahistaa.
Miksi aina satutan?

Kevät, koivuissa pieniä hiirenkorvia.
Ahdistaa se vaaleanvihreys.
Ne pienenpienet lehdet.
Elämä.

Olo on kummallinen.
Tunnen oikean ja väärän.
Silti tunteet sekoittuu, tiedättehän, kun ei oikeesti oo ihan varma mitä pitäisi tehdä.
En osaa auttaa!
En vaan osaa, en oo tarpeeksi, en pysty millään riittää enempään.
Eikä mun tarvitsekaan.

Omassa sisimmässä on kaikki ihan hullusti ja sekaisin ja myllerryksessä.
Yritän olla sekoamatta.
Kerrankin TIEDÄN mitä haluan.
Saavuttaminen vaan on vaikeaa.
Kaikki, mikä vaatii työtä ja ponnisteluja, on vaikeaa.
Etenkin kun pään sisällä olevaa touhua ei saa hiljenemään.
TUNTEITA ei saa hiljenemään, ne vaan menee enemmän ja enemmän solmuun.

Uppoan päivisin haavemaailmoihin. Mietin, mitä sitten, kun unelma toteutuu.
Ei jos, vaan kun.
Mietin millaista elämä sitten on, kun saan sen, mitä haluan.

Haaveilu on vaarallista, koska se herättää tunteita.
Sellaisia syvällä nukkuvia tunteita, joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

Eikä ulkona vieläkään sada.

Miten voikaan hajottaa, ahdistaa, tehä näin kipeetä kaikki.

Mun piti kuolla jo vuosi sitten.

Ahdistaa.
Mikään ei toimi.
Mun elämä menee vaan päin vittua.
Mitä mä teen?!
Miksen kuollut silloin vuosi sitten?

Huoli tekee kipeää.
Mut varmaan ansaitsen tän.

Miksi et voi luottaa?

Ahistaa.
En jaksaisi tätä ettei mikää suju eikä toimi enkä vaa osaa enkä pysty.

Suru hukuttaa ja tärisyttää.
Uuvuttaa.

On vaan paha mieli.

Voin pahoin tästä ahdistuksesta. Haluun että tää loppuu. Haluun olla hetken yksin hiljaisuudessa kun sisintä repii. Mut on hylätty uudelleen ja uudelleen. Ei kukaan kestä ikuisia solmuja.

Sattuu niin vietävästi.

Hoen: ei hätää ei hätää ei hätää
Vaikka on hätä. Ja suru. Ja ahdistus.

Kiiltomadon alle.
Uppeluksiin.
Haluun hukkumisharjoituksiin.

Katoon näihin valheisiin, katoan näihin kyyneliin, ahdistukseen, pahaan oloon.
Tulee se paha tunne, oksettaa, pyörryttää, silmissä pimenee ja sielussa pimenee.
En muista MITÄ mutta muistan että olen tehnyt jotain.

Haluan tappaa itseni sen muiston takia.
En saa siitä kiinni mutta se vainoaa, se hukuttaa mut alleen.
Se on hyökyaalto joka saa sekoamaan.
En oikeasti voi kovin hyvin.
Esitän mutta sisimmässä on pimeää ja kylmää ja ahdasta.
Yritän kyllä olla reipas ja iloinen, ja usein onnistunkin, mutta sitten tulee epävarmuus ja suru ja pelko ja epätoivo.

Kukaan ei voi rakastaa hirviöitä.

Yritän päästä käsiksi mustaan aukkoon.
Yritän muistaa.
Yritän muistaa mitä pahaa olen tehnyt.


Olen valehdellut.
Olen valehdellut että menee paremmin.
Okei tavallaan joo menee, oon useammin selväjärkinen, mutta sit toisaalta en.
Epäilen kaikkea ja kaikkia.
Missään ei oo mitään järkeä.
Joku ohjailee mun elämää.
Missä on pelastava ihme?


Ja mulle valehdellaan.

Miksi menet aina vain kauemmaksi?


En jaksaisi näitä itkuja enää.
Oon niin yksin koko ajan.
En voi olla rehellinen mistään.
Enkä ees itsekään tiedä, missä menen.
En tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa.
En muista olenko syönyt, ja kuinka paljon tai vähän.
Tänään olen syönyt kai aika paljon.
Tai ainakin tuntuu sellaiselta epämiellyttävältä.
Huomenna on pakko päästä juoksemaan.

Haluaisin vaan lopettaa tän syömisen.
Haluan jo päästä tekemään hukkumisharjoituksia.
Väsyttää tämä muu kulkeminen.
Hukkumisharjoitukset auttaa.

Ahistaa.
Tiiän että tänä yönä ei taas uni tule.
Väsyttää kyllä joka puolelta. Onnistuin kovin pitkään pitämään tän pahan pahan pahan olon loitolla.
Nyt haluaisin vaan tehdä kaikkea pahaa, tuhoisaa, satuttavaa.

Olen se, joka seisoo vierellä aina. Kaukana, mutta olemassa.

Tekee ihan hurjan kipeetä kun muistot vaan iskeytyy mieleen.
Tärisen, huojun, jalat ei jaksais kannatella.
Rakastan sitä tunnetta juuri ennen kuin pyörtyy.
Ja samalla myös pelkään sitä.

Itku tulee.
Ja ikävä.

Rakkaus ja anteeksanto.

Vaan ei.

Jokin tyhjä kolo sisällä huutaa. Ei jätä rauhaan. Trombi, pyörremyrsky.
Pimeys ei jätä mua rauhaan.
Loppuuko tää kuoleman hetkellä?
Haluan vaan pois tästä päästä.

Tiedän syntini.

Sunnuntait on aina pahimpia.

Sitä luulee muistavansa,

mutta tutkii silti niin tarkkaan,

piirtää jokaisen viivan sormella,

kulkee ajatusten karttaa pitkin vähän kerrallaan,

hiljaa hiipien,

jottei mikään vain menisi rikki.

*****

Kaksi ihan erillistä asiaa. Ei, enemmänkin. Kaikki on ihan erillisiä asioita.

Tiedän että oon joskus tehnyt väärin mutta en voi tuntea siitä enää kokonaisvaltaista surua koska muutoin en ikinä pääse pahan kahleista.

Haluun lentää kohti aurinkoa, pilviä, keinua ja keinua ja keinua yhä korkeammalle. Tanssia kallioilla, laulaa.

En olla surullinen.

Tulee hetkiä kun vaan ahistaa ahistaa ahistaa ahistaa ahistaa.
En osaa tehdä sille mitään.
Eilen oli huikeeta, merituuli kasvoilla, kuu loisti. Hassuja juttuja, pieniä, silti kovin suuria.
Kiitos. <3

miks lampaat syö ruohoa? ruohoa ruohoa ruoho ruohoruoho vihreää ruoho on vihreää tai keltaista tai ruskeaa. lampaat haluaa vihreää. vihreät. vihreät nuoret. vihreä elämä.  greensleeves. mitä vittua sekin tarkoittaa?
kysynpä vaan.
kysyn.
kysy nyt.
kysynyt.
kysy nyt. oletko jo kysynyt? kysy nyt!
huutomerkki.
jee.
huuto huuda huuda merkki merkki merkki merkkivaate merkkituote. liikennemerkki.
merkkejä.
kaikkialla.

Milloin tämä loppuu???
?????
???????*?????
???
?+?
??+ kysymysmerkkejä.
kysy.
kysynpä vaan.
kysyn.
 vaan kysyn.
vaan. vaan. vain.
vainaja.
vainaja.
kuolema.
hauta.
kehto. kehdosta  hautaan.
hiekkaa. hiekkaa. unihiekkaa. kehtoon. ja hautaan. hautaan ja kehtoon unihiekkaa.
jos tää onkin vaan unta.
unta.
jos.
jos.
jos???

En jaksaisi enää sekuntiakaan. Tukehdun sanoihin ja toivon ihmettä. En jaksa enempää, en vaan pysty.
Näinkö tää päättyy?

Toistelen vain sanoja.
Tulen hulluksi.
Tässä on mennyt nyt jo toista tuntia.
Jos pystynkin olemaan puoli minuuttia hiljaa niin sen jälkeen tulee entistä pahemmin.
Järki pakenee päästä.

Väsymys valtaa mielen ja kehon.
Laitoin överimeikit ja tanssin parvekkeella kuolevaa joutsenta.
Koko ajan toivoin, että parvekkeen pohja putoaisi.
Tapaturmainen kuolema.
Siten ei kellekään jäisi semmoinen olo että olin vain itsekäs ja epäreilu ja kamala.

En tajuu miten kukaan selviää aikuistumisesta.
Tää on näitä surullisia päiviä, tää on niitä päiviä kun ei oo mitään väliä mitä kukaan muu sanoo.

Osaisin lohduttaa myös.

Tänään on HUONO päivä.
Hankala, vaikea, kurja, harmittava.

Ei enempää näitä jooko.

Eilen ahdisti vähän, ja tänään aamu valkeni taas hyvänä, mutta sitten en tiedäkään, koska kaikki on niin sekavaa ja oon unohtanut miten totta puhutaan.
Yhtäkkiä tuli kesäisyys mieleen ja heti paljon kipeitä haavoja aukesi ja sitten taas vaan... yhtäkkiä haluan vain pois tästä elämästä, tästä ruumiista, tästä päästä. Pois näiden muistojen ulottuvilta mutta jokainen solu muistaa, korvat ja silmät muistaa ja kaikki muistuttaa kaikesta siitä minkä oon tuhonnut, eikä mulla ehkä olekaan vaihtoehtoja kuin kadota pois jotta tää helpottais.
Miksi tää käy näin yhtäkkiä taas????

Liian iso suru kannettavaksi. Pitkän auttamissuhteen päättyminen. Ihan hurjasti pahaa mieltä ja tietynlaista ikävää ja pelkoa. Entä jos en pärjääkään?
Silti tämä oli juuri oikea aika tälle loppua, koska haluan syksyllä johonkin muualle. Lähteminen, uuden vastaanottaminen vaatii aina sitä, että uskaltaa lähteä ja luopua vanhasta, tutusta ja totutusta.

Mutta nyt olen hetken surullinen ja pelkään.
Saan pelätä.

Miksen mä vaan riitä?????


Väsyttää ja ahdistaa ja itkettää.
En jaksaisi mennä huomenna töihin hymyilemään ja nauramaan ja esittämään iloista.
Huomenna tapahtuu kaikenlaista sitten illallakin, väsyttää jo etukäteen. En jaksaisi ajatella, mutta pää ei jätä rauhaan.
On kaikkea kurjaa, muistoja, tämänhetkisiä kipuja, jatkuvaa torjuntaa.

Satuttaa kun valehdellaan.
Silti tekisi mieli valehdella: kaikki on oikein hyvin.

Vaikka tiedän ettei ole, ei tule olemaankaan.
Oon yrittänyt parhaani mutta nää pettymykset alkaa riittää.

Itken huonouttani.
Itken sitä, etten oo rakastettava, en rakastamisen arvoinen.

Tiedän että nää tiikerit tulee kaduttaa mut en vaan voi muutakaan. Oon pettymys kaikille mut sen kans on pakko elää.

Joinain hetkinä iskee kova ikävä, vaikka luulin jo unohtaneeni. En tiedä kumpi on pahempaa - kaivata joka päivä ihan vähäsen vai unohtaa arjessa ja sitten yhtenä päivänä ikävöidäkin kauheasti.

Mutta tiedän etten voi tehdä mitään.

mikset vaan voi päästää mua sun lähelle?

Mua vaan itkettää ja itkettää ja itkettää eikä se lopu!
Vihaan tätä koska silloin kun itkettää niin kaikki muukin suru ja paha olo tulee ja sitten tulee pelko ja sitten haluan pois ja saatan tehdä jotain typerää.
Ketju ei vaan katkea.
Oon tässä ikuisessa oravanpyörässä, mikään ei helpota. Ulkona meinaan kävellä auton alle, sisällä tuun hulluksi ja meinaan pudota parvekkeelta ja tehdä tiikerejä ja kaikkea muuta typerää.

Missään ei oo mitään järkeä, ei oo mikään järki koittaa jaksaa tätä.
Mistä löytäisin ees jonkin pienen, pienenpienen murusen, jolla jaksaisin?
Edes ne asiat, joista nautin, ei riitä kuin pienen hetken.

Putoon kovaa.

Nyt muistan miksen koskaan tee mitään.

Kesken kivan tulee ihan yhtäkkiä jostain niin voimakas surun aalto että homma jääkin kesken.
En saa mitään loppuun kun suru ja ahdistus ja kyyneleet ja tiikerit pakottaa luovuttamaan.

Tahtoisin vain nukkua, ei mitään muuta kuin nukkua, niin ei olisi paha olla.

Juuri nyt en selviä hengissä, jos ajattelen, että se on mun syytä.

Täytyy olla hetki kaukana kaikesta, hetki yksin. Siihen saakka kun itkut on itketty.
Kyllä jonain päivänä kaikki on hyvin taas, ehkä, toivottavasti.

Nyt pitää vaan keskittyä selviämiseen.

Oon väsynyt yrittämään.
Oikeastaan ihan sama riitänkö. Tai siis tiedän etten riitä, mutta sekin on ihan sama.

Kohta menen taas, hymyilen, juttelen ja koitan leikkiä että kaikki on hyvin.
Että ei ahdista, kun pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen.
Koitan esittää etten oo pettynyt siihen, miten kaikki on mennyt.

Rakastan ja vihaan tätä elämää.
Pieniä onnija mutta silti iso iso paha olo suuren osan ajasta.

On vaikeaa esittää että kaikki on hyvin.

Tiikerit vei voiton tänään.

Puolitoista tuntia itkin pimeässä eteisessä.

Nyt tekee kipeää.
Ei onneksi yhtäkään tikattavaa, mutta semmoset 70 pientä damagea.

En jaksaisi tätä tämmöistä.

Joskus on vaan yksiselitteisen paha olla.
Kuten tänään.
Tai eilen illalla.
Juoksin kunnes en vaan voinut enää juosta.
Unikin tuli lopulta, vaikka hajottikin rankasti.

Ehkä tää tästä joskus.
Sitä ennen en jaksa välittää.
Annan mennä vaan.

Lenkillä muistin paljon vanhaa.
Silti ei pelottanut liikaa.
Mutta muistin öitä vuosien takaa, nälkäöitä, oksentamisen jälkeisiä lenkkejä.
Muistan miksi tykkäsin siitä kaikesta joskus.
Vanhaan on helppo palata silloin kun pelottaa.

Tänä yönä ei uni tule.

Karkaa, pure, lyö, kun joku astuu rajan yli.

En oikeesti jaksa nyt just mitään paskaa.
Menee lujaa ja kovaa ja korkeelle ja sillee.
Kohta pudotuttaa.
Sitä ennen vaan huomaan että sekoon sillee et kaikki menee ylikierroksille ja sekasin ja hulluuteen asti.
Poltan tupakkia ketjussa ja itken ja rukoilen että täst selvii.
Ja sit nauran ja sit laulan ja sit itken taas.

Kevät herättää kaipuun.
Kuivat tiet, auringonpaiste.
Mietin, millaista olisi syödä kevään eka jäätelö jonkun ihan tosi tärkeän kanssa.

Äldsta&bästan, tai vanhan rakkaan ystävän, tai kenen vaan tärkeän ihmisen.

Mut kaikki katoaa.
Kaikki mihin kosken muuttuu tomuksi, kivettyy,
oon paha Midas ja tässä oon kaikkine kipuineni,
missä on se joka pelastaa,
ai niin,
kukaan ei tulekaan.

Väsyttää.
En tänään jaksa välittää.
Paljon tekemistä ja vähän aikaa.
väsyttää kovin paljon.
kyllä tämä tästä,
en vain nyt jaksa yrittää enempää.

Hiljaisuudestakin voi päätellä jotain.


Kyllä kaikki järjestyy,
ja silti mikään ei vaan järjesty.

Tää epävarmuus alkaa väsyttää.

Rakastan sua kyllä.

Tiiäks.
Kyllä mä tajuan. Ymmärrän. Tiedän.

En vain ole sama enää.
En tiedä mihin tää menee.

"If you believed when I said: 'I'd be better off without you' then you never really knew me at all. If you believed when I said that I wouldn't be thinking about you, you thought you knew the truth but you're wrong 'cause you're all that I want - don't you know me at all? You're all that I need, just tell me that you still believe."
~ Skillet - Believe

So you're gone and I'm haunted, and I bet you are just fine. Did I make it that easy to walk right in and out of my life?
~ A Fine Frenzy - Almost Lover

Siis oikeastihan olen ihan vain loukkaantunut siitä, että musta on niin helppo luopua tilanteessa kuin tilanteessa.
Kukaan ei lopulta jaksa yrittää.
Se vaan näkyy eri tavalla eri ihmisten kohdalla.

En osaa päättää.
Elämä vai kuolema, ongelma vai parantuminen.
Haluan lopettaa tän ruoalla leikkimisen, mutta en todellakaan tiedä, uskallanko.
Paljon turvallisempaa tämä. Vaikka ahdistaa.

Lykkään vaan päivä päivältä.
Kyllä se siitä itsekseen.
Kyllä aika parantaa haavat.
joo joo parantaa, mutta arpia jää, eikä niitä saa piiloon.

Haluaisin vaan sanoa:
Rakasta minua äläkä jätä yksin, siitä en selviä.

En jaksa enää YHTÄKÄÄN menetystä.

Ensin on ihan kivaa ja kaikki on hyvin ja sillee, jaksan hehkuttaa että jeejee oon iloinen.
Sitten.
YHTÄKKIÄ muistan, että olenkin ihan huono ja typerä ja ruma ja kamala.
En uskalla muuttaa mitään, kaikki heiluttaa vaakakuppia.

Väsyttää.

Ei oo pienen ihmisen vika jos oma paikka maailmassa ei tahdo löytyä.

Haluaisin uskoa että kaikki selviää.

Kaikki menee hyvin.

Mutta mun usko siihen horjuu. Olo on toivoton.

Oon vakuuttunut siitä, että tulen vain hullummaksi ja hullummaksi ja sekoon enemmän ja enemmän aina siihen saakka kunnes vihdoin kuolen.

Oon aivan liian suuri taakka.
Kukaan ei jaksa pitää huolta.
Kukaan ei vaan jaksa.
Kellään ei riitä voimat, kaikki väsyy mun kanssa.
Enkä voi syyttää siitä.

Tää loppuu kyyneliin.

Rakasta minua silti.

Pohja.
En tajuu kuinka selviin tästä.
En oikeesti.
Mä en selvii.
Mä en vaan selvii.

Sattuu niin paljon etten tiedä miten päin olisin.
Tiedän, että aamulla pitää herätä aikaisin, mutta uni ei varmana tule.
Sattuu. On paha olla.
On niin paha olla etten osaa kuin yrittää karata.
En osaa kuin haluta pois.
En nää mitään oikeesti realistista ulospääsyä tästä tilanteesta.
Aaaaaaaaaaaa en pysty tähän.
En vaan pysty.
En jaksa enempää.

Anteeksi.
Olin väärässä, ja yllätyin positiivisesti.







Mutta olen silti ehtinyt tehdä päätökseni.

"pahinta on oottaa silmät kiinni osumaa"

(Apulanta - Odotus)

Oikeestaan pahinta on, kun pettyy toiseen jo ennalta.

Ei haluaisi satuttaa, mutta anteeksipyyntö ei yllätä.

Enemmän olisi yllättänyt, jos se toinen olisi tehnyt niin kuin sanoi tekevänsä.

Se olisi ollut todellinen yllätys.

Sen sijaan tekemättä jättäminen, petos, pettymyksen tuottaminen, se ei tunnu missään.

Tiesin että niin käy.

Ja se tekee kipeää.

Oikeesti.
Ei pelkoo, ei huolta.
Aina saa pettää lupaukset.
Mäki teen niin.
Ja nyt varsinki teen.
Jos muiden ei tarvii pitää lupauksia ni miks mun tarvitsee?
En enää lupaa mitään, koska lupauksissa ei ole järkeä.
Tuotan kuitenkin pettymyksen.
Kaikki tuottaa pettymyksen.
Lupasin että yritän mutta ei tarvitsekaan enää.
Ei huolta.

Tiikerit ei voittanu vielä tänää.

det är upp till dig

Joskus sanon heihei ihan vain koska pelkään niin paljon.
Teen sen varmuuden vuoksi.
Jos on niin huono hetki, että oikeasti voi käydä pahasti.
Silloin pitää sanoa että välittää.

hauskinta koko jutussa on, että vain mä tiedän etten ole enää kauaa, eikä kukaan aio puuttua siihen.
eivät nekään jotka tietää miten menee.
lopetan syömisen just tasan tänään ja nyt.
jee.
jeejee.
hyvä mieli tulee.
kaikki hyvin.
lentosuukkoja ja kauniita unia ja ihanaa elämää.

kukaan rakas ei puutu tähän ja saan tehdä kaiken niin kuin parhaaksi näen.
saan ensin sekoilla ja sitten hajota kappaleiksi ja sitten lähteä.

Sattuu niin paljon ettei löydy sanoja.
Tiedän, mikä auttaisi, mutten halua.
Olen parempi kuin tiikerit.
Teen vain perhosia, monta monta monta

vaikka ei niillä ole mitään väliä, ei ole enää väliä kun kaikki värit sekoittuu keskenään, sanat sekoittuu, kirjaimet, en enää tiedä mkä on totta ja mikä ei.
Haluaisin itkeä vanhoja asioita mutta uudetkin itkettää.

Sirpaleita, säpäleitä, halkeamia
miksen ole koskaan ehjä?
Miksei kukaan silitä ehjäksi ja pidä huolta?

tiedän että olen liikaa, tiedän että nyt en saisi olla enempää.
Olen maailman lihavin ja rumin ja kamalin eikä kukaan voi ikinä, ei IKINÄ välittää.
Enkä edes ehkä halua että välittää.
Haluan vain POIS.
POIS POIS POIS
haluan kaikki nämä TIIKERIOLOT pois ja haluan hyppäämishalut pois ja haluan etten tiedä monelta pitkänmatkan kiiltomato kulkee poispäin tai takaisinpäin tai en edes oikeasti tiedä MIHIN SUUNTAAN mutta ohi kuitenkin.

Mutta tiedän silti.
Tiedän missä on maailman kaunein järvenpaikka, tiedän että sinne olisi pitänyt mennä jo aikapäivää sitten.
En pysty tähän enempää, en pysty kun en tiedä kuka valehtelee ja kuka puhuu totta.
En halua enää ikinä yhtäkään ambulanssia, en halua sairaalaa, en lääkkeitä lääkäreitä valoja hulluja ovia sänkyjä pahaa ruokaa pelkoa seiniä en halua TULEN HULLUKSI KUITENKIN en halua että kukaan vie mua TIIKERIT VIE

kädet tärisee kun haukon henkeä,
on kuin kaikki värit olis sata kertaa voimakkaammat hetken ja sitten ne näyttää kaikki seepialta

maailmasta tulee seepia
se on oikeasti mustekala
mustekaloilla on kahdeksan lonkeroa niin kuin hämähäkillä jalkoja
ja kaikki kietoutuu mun ympärille,
kuristaa,

menkää pois tiikerit halusin ILOISEN ELÄIMEN MISSÄ OLET ILOINEN ELÄIN

miksei kukaan tule kuule soita välitä tule ja ole hetken tässä ja pidä kiinni

en pyydä mitään mahdotonta,
vain että joku nukkuisi yön vieressä
kun pelottaa että herään yöllä ja haluankin oksentaa (vaikka pelkään sitä),
pelkään että menen tupakalle ja haluan pudottautua parvekkeelta alas,
pelkään että lähden rantaan (niitä on vain tosi kaukana täältä), pelkään että lähden kiiltomadon kaistalle, rekkatielle,
pelkään että teen tiikerejä

pelkään että karkaan enkä tule takaisin

eikä kukaan huomaa että mulla on paha olla

Oon surusta sekaisin.
Olen ihan tosi rikki.
Tiedän, että mulle rakas haluaa jäädä ja haluaa että oon tässä mutta en mä tiedä voinko olla.
Oon taas kussut koko syömäelämäni.
Ahistaa.
Olin melkein koko päivän syömättä, koska oli vähän heikko olo, mutta nyt illalla oon sit ottanut takas sitäkin vahinkoa.
Paska helvetti vittu.

Oon niin vihainen ja katkera ja surullinen ja peloissani.
Tekee niin kipeetä vaan.
On paha olla.

Kaikki menee pahasti.
Huonosti.
Hajoo käsiin. Kaikki. Asiat.

Seinät. Tuntuu pahalta. Kun kaikkia muotoja on.
Miten kukaan pystyy tavalliseen elämään?
Miten kukaan selvii?

Kun vaan mietin taas päivisin ja öisin ja aamuisin ja iltaisin:
Haluaisin vaan pois.

Haluaisin vaan pois täältä.
Olen ollut jo liian kauan.
Annoin salaa itselleni vuoden.

Kohta se on kulunut jo umpeen.

Kultaseni.
Tiedän, että välität.
Tiedän sen kyllä, vaikkei siltä aina tuntuisikaan. Ja nyt ei tunnu.
Onhan minulla oikeus tuntea niin kuin tunnen, onhan?
En halua, että olet minulle syy jatkaa. Se velvoittaa liikaa, tiedän sen kyllä.
Silti toivon jossain syvällä sisimmässäni, että taivuttelisit jäämään.
Että sanoisit sen ääneen: "tarvitsen sinua, olet minulle tärkeä enkä halua että lähdet"
Tiedät kyllä, etten voi tälle mitään. En voi mitään tälle kaikelle pimeälle. Yritin pitkään torjua sen, nyt en vain enää jaksanut.
Sanot: "ei se mitään" vaikka kyllä se oikeasti mitään.
En haluaisi satuttaa, en karata, mutta silti jokin saa lähtemään.
Jokin saa silti uskomaan, ettet välitä oikeasti.
Olisitpa täällä. Antaisin sinun olla siinä lähellä hetken, näyttäisin heikkouteni, antaisin sinun vain olla siinä.
Tiedät, etten ole kovin hyvä siinä.
Mutta nyt haluaisin, että olisit. Nyt haluaisin, ettet antaisi minun ajaa sinua pois.
Jos uskaltaisin, pyytäisin, että pitäisit nyt minusta kiinni, et päästäisi karkaamaan.
Samalla tiedän, etten voi pyytää sellaista, koska rimpuillessani voisin satuttaa.
En tiedä, kumpi on parempi - lähteä vai jäädä.
En tiedä, kumpaa sinä haluat. Haluaisitko, että lähden jo? Onko tämä ollut jo liikaa?
En uskalla kysyä. En uskalla pyytää sinua olemaan siinä, en uskalla pyytää sinua pyytämään minua jäämään.
Pelkään sitä tuhoa, jonka saan aikaan.
Koska saan aina tuhoa.
Olen kävelevä täystuho, vaikka rakastankin ihan kovin paljon.
Tiedät sen, kultaseni.

Tämän kaiken alla on ihan joku muu.
Joku toinen, joka kestää paremmin, joka ei karkaile.
Joku, joka hymyilee ja on iloinen ja tyyni ja rauhallinen ja selviää.
Se on vaan kovin lukittuna ja hiljaa ja sidottuna.
Pimeä valtaa, myrsky valtaa, vie kaiken mukanaan.
Minut viedään.
Kaikki oli hyvin ja nyt ei ole.
Missä on se joka pelastaisi?

Älä sure.
Älä itke, älä ikävöi.
Et voi muuttaa mitään.
Kaikki on hyvin.
Pärjäät kyllä.
Olet rakas.
Kaikki on hyvin.
Älä sure.

"Mä tiedän, suakin väsyttää, mut kirja täytyy silti loppuun värittää
Jos tahdot tahdot antaa kauneimman niin annat minun tänään unohtaa
Hyvästi, hyvästi nyt jää
Mun täytyy mennä pimeempään, pimeempään tänään"
Apulanta - 001

Sydän huutaa: juokse toiseen suuntaan.
Tai järki.
En tiedä.
Sekava olo.
Muodot muuttuu ja vaihtuu ja pitäisi mennä juoksemaan portaissa jotta olo rauhoittuisi.
Käperryn kuitenkin vain seinän viereen ja toivon, että jokin muuttuisi parempaan.
Liian vaikeita värejä ja sanoja.
Näitä ei voi edes maalata todeksi.

En enää tiedä, missä menee oikean ja väärän, todellisuuden ja harhan raja.
Sattuu.

Miksen koskaan saa sanottua näitä asioita oikeaan aikaan?
Miksen uskalla kertoa, miltä tuntuu?
Miksen uskalla sanoa, että hei, haluaisin jäädä mutta tarvitsen siinä nyt apua. Enkä saa kerrotuksi, miten paljon välitän ja arvostan, miten paljon mua pelottaa että tuhoan kaiken.
Tää pimeys vaan tulee ja nielee, enkä voi sille mitään. Se vaan... tulee.
Toivoisin, että joku toisi valoa tähän.
Toivoisin, että joku pakottaisi jäämään.
Pitäisi väkisin ranteista kiinni, repisi parvekkeelta, ottaisi veitsen pois kädestä, houkuttelisi järvestä ylös, halaisi vaikka rimpuilen, pyyhkisi kyyneleet.
En haluaisi että niin pitää tehdä, en yhtään haluaisi. Haluaisin että mun kanssa olisi helppoa olla.
Se nyt vaan ei oo ihan realistista tässä pimeydessä.

Haluaisin, että voin luottaa siihen, että joku muu on vahvempi silläkin hetkellä, kun olen heikko ja rimpuilen.
Haluaisin, että joku välittäisi silloinkin kun olen ansaan jäänyt eläin, joka puree pelastajaa.

Silti en saa sitä sanotuksi.
Ajan kauemmas, vetäydyn, suljen oven minuun, vedän verhot kiinni, nostan muurin.
Torjun, huidon pois, karkaan. Jäykistyn, kun joku koskettaa.
Oikeasti haluaisin sanoa: tee minusta pehmeä. Välitä minusta, rakasta minua, sano että olen tärkeä ja haluat että jään.

Voi mua niin pelottaa tää.

Joskus toivoisin, että joku tulisi.
Joku, jota uskon ja johon luotan.
Tulisi ja sanoisi: "ei kannata. en halua että teet noin."
Pakottaisi jäämään.
Joku, johon luottaisin niin paljon, että uskaltaisin jäädä.
Toivon, että olisi joku, joka tarvitsisi. Jotten tuntisi oloani niin tarpeettomaksi, turhaksi, merkityksettömäksi.

Mutta kukaan ei tule.
On vain sivustakatsojia, joiden katseessa on kaikki se kipu ja tuska, mutta jotka eivät sano: "jäisit minun vuokseni."

Tai sitten en vain usko.

Mua pelottaa, että vaan unohdan kaiken ja teen jotain typerää.
EN HALUA KUOLLA, EN HALUA SANOA HYVÄSTEJÄ, EN HALUA TYÖNTÄÄ SINUA POIS, EN HALUA JÄTTÄÄ TÄTÄ KAIKKEA.

Ja silti se on ainoa vaihtoehto.

Ok tuun hulluks kun on pysyttävä vihreällä, päivässä on jäätävä jäljelle +kaloreita, eli ei saa syödä niin paljon että jääkin -kaloreita.

Tää on niin vaikeeta.
Kun pitää salailla ja olla hiljaa.

Voi kuinka surullinen olenkaan, kun tiedän, että joudun satuttamaan, luopumaan, luovuttamaan.

Oon kadottanut kaikki mun unelmat.
En tajua mihin ne on hävinneet, mutta niin vain on käynyt.
En enää edes muista, mistä olen unelmoinut.
Nyt olen vain tyttö vailla päämäärää.

Tiikereistä on pitkä aika, luulisin, että melkein puoli vuotta.
En oo halunnut laskea päiviä.
(Enkä oo viime päivinä suostunut laskemaan kaloreitakaan, vaikka olisi pitänyt.)

Kaikella on määräaikansa.
Yksi on kulumassa umpeen.

Taas.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Nyt on pimeyden vuoro nielaista.

Väsyttää.
Romahdin taas yhtäkkiä jostain. En edes tiedä, mistä. Elämä on vaan välillä vähän rankkaa.
Itkin eilen lohduttomia kyyneliä, olo on kovin epätoivoinen.
Eilisiltana heräsi taas hetkeksi halu päästä pois.
On eräs ystävyyssuhde, jonka pitää antaa hiipua pois. Tavallaan haluaisin vain katkaista sen, jolloin ei ehkä olisi niin paha mieli (no olisipas), mutta hiipuminen lienee kuitenkin parempi tässä kohtaa.
Tiedän vain, että tää kaikki päättyy kyyneliin.
Anteeksi.

Todella vituttavaa, että näin se menee aina mun elämässä.
En voi olla ystävä.
En pysty siihen, en osaa, eikä mun ystävänä ole hyvä olla.

Ymmärrän toisinaan asioita ihan hyvin.
Sen, miksi toisen piti lähteä. Tiedän kyllä, mutta olen siitä pahoillani.
Vaikka kaikki olisi anteeksiannettu niin minä en ole antanut anteeksi.
Itselleni ainakaan.

Kaikki päättyy kyyneliin taas.

Paniikki-jumppasessio, vaikka kämppä on niin täynnä tavaraa, ettei meinaa mahtua pitkäkseen lattialle.
Mahdollisimman paljon kaloreita käyttöön ennen kuin ne jumahtavat kehoon, ennen kuin olen niin väsynyt etten jaksa kuin itkeä.

En jaksa tätä.
Ihan oikeasti, vittu mitä paskaa.
Olisi pitänyt lähteä silloin kun oli mahdollisuus.
Haluaisin hakata päätä seinään. Omaa, tällä kertaa.
Kolmen päivän hiljaisuus ei tunnu hyvältä.

Söin tänään pullan. Tai itse asiassa kaksi. Ja jogurtin. Ja pizzan. JA JÄÄTELÖN, olin unohtanut!!
Nyt on paha olo.
Miksen ole niin kuin normaalit ihmiset ja syö tavallisia asioita?!
Pitää opetella syömään rahkaa ja marjoja. Se on parempaa ja terveellisempää ja... parempaa.

Haluaisin semmoisen Polarin älyrannekkeen, joka piiskaisi liikkumaan. Kävin eilen lenkillä, mutta ei se enää tänään lohduta.
Tänään on liian kylmä.
Tai oikeastaan en ehtinyt. Tai jotain. Yhtäkkiä olikin vain jo ilta.
Kävin kollegan kanssa kahvilla, se söi tunnin päivästäni, mutta meillä oli ihan kivaa, vaikka ikäeroa on joku 30v.

Mulla menisi muuten ihan hyvin, jos en sössisi syömisiä koko ajan.
Ja jos nää ihmissuhdeasiat ei menis koko ajan päin vittua.
KOLMEN PÄIVÄN HILJAISUUS, VAIKKA PITI SOITTAA.
Ihan oikeesti, oon saanut tarpeekseni tästä. Ei näin voi elää, ymmärrän kyllä, ettei kaikkien kans aina ehdi olla tekemisissä ja ettei aina jaksa tai pysty tai kerkiä mutta jos itse sanoo, että haluaa soittaa kun on asiaa, niin silloin kyllä pitäisi soittaa, tai ees laittaa viesti, että nyt ei ehdi.
Se harmittaisi ihan tosi paljon vähemmän.
Samoin huolestuisin tosi paljon vähemmän, jos saisin joskus vastauksen puheluihini ja viesteihini, vaikka vaan tekstarivastauksen että kaikki ok tai että kaikki ei ok mutta nyt en halua kertoa. Sekin olisi mulle ihan fine, mutta se ei ole, että joudun koko ajan sydän syrjällään miettimään, onko toinen vihainen tai loukkaantunut tai onko jotain pahaa käynyt.
Tiikerit ja kaikki pahat joskus uskottelee että käy pahaa, ja mun on helppo mennä mukaan.
Silloin tulen hulluksi.
Oon oikeesti saanut tarpeekseni tästä.

Sinulle minä olin niin vihainen, että olin lähellä tappaa itseni.

Olo on ihan liian levoton. Haluan vain tiikerejä ja putoilemista. Kaikki on hyvin, sanon, kun en osaa muutakaan.
Haluaisin sanoa: auta kun en taas jaksa, kannattele hetki.
Mutta ei niin saa sanoa.
En halua tehdä tiikerejä tai pudota, vaikka tavallaan haluankin. En halua haluta.
Haluan huutaa ja kuitenkin olla hiljaa.

Nää on äänettömät kyyneleet.

Hyvän päivän jälkeen tulee aina huono. Ihan aina.
Jaksoin ystävän nähden esittää että pärjään ja kaikki on hyvin ja silleen, mutta totuus on jotain ihan muuta.
Kaikki vaan hajoaa käsiin.
Eikä kukaan puhu enää totta.