Musta tuntuu, että olen hirviö.
Olen vain paisuva taikinakasa, olen ihan kamala.
Olen tiikerejen rikkoma, haluaisin nytkin piirrellä ihon täyteen.

Tiedän, että näin on parasta.
Näin on parasta, mutta ikävöin silti.
Haluaisin vain ottaa syliin ja paijata ja sanoa, että kaikki on hyvin.
Haluaisin itkeä ja huutaa kivusta, kun sisimpään sattuu niin paljon.

Sen sijaan vain olen, tuijotan ulos ikkunasta ja mietin, kuinka järkevää olisi juoda kahvia.

Lauloin eilen tunnin yhtä ja samaa kappaletta.
Tyhjässä kodissa, silti ajatuksissani kahdelle ihmiselle.
Kahdelle äärettömän rakkaalle.

Olen hirviö. Onnistun aina vain hajottamaan kaiken upean ja tärkeän.
Nyt lähdin ajoissa, mutta sekin ehkä rikkoi.
Olen lähtenyt ennenkin hetkeksi, sitten palannut vain huomatakseni, että se toinen on saanut tarpeekseen.

Se tuntuu pahalta.
Kun on ensin yrittänyt hiljaiseloa, vähempää yhdessäoloa, jotta kaikki olisi sen jälkeen paremmin.
Sitten huomaakin,  että sinä aikana toinen on tajunnut pärjäävänsä paremmin ilman.

Koska olen hirviö.