Oon vaan niin vihainen, niin kiukkuinen, niin ahdistunut ja niin väsynyt.
En jaksa enää ilman tiikerejä.
En jaksanut.
Enkä jaksa.

Eikä kiva poikakaan ole yhtään kiva. Oikeasti. Alan kyllästyä ja hermostua vaan.

Nyt muistan, miksi tiikerejen tekeminen oli paha.

Koska yksi ei riitä.
Kaksi ei riitä.
Näköjään edes kymmenen ei riitä.

Eli tässä sitä ollaan taas.
226 vuorokautta vaihtui nollaan.

Hirveen kiva.

Musta tuntuu kuin olisin all by myself.
MULLA EI OLE KETÄÄN.

Se on ehkä ihan hyvä.
Mulla ei oo ketään, jonka takia mun pitäis jaksaa elää.
Mulla ei oo ketään jonka takia pitäisi vielä jaksaa tsempata ja sinnitellä.
Saan nyt romahtaa ja kuolla.
Kiitos.

Mua väsyttää ja ahdistaa. Näin taas kuolemaunta. Sanoin heipat ja juoksin laiturille ja syöksyin veteen ja upposin.
Miksi haluankaan taas toteuttaa sen unen?

Tiikerejä ja perhosia, en tiedä kummat on parempia.
Mua väsyttää ja ahdistaa.

Oon sokea ja kuljen pimeessä. Oon kuuro, oon mykkä, oon rampa. Mutta kiitos, kun joku kantaa. Kiitollisuutta tunnen tänään paljon, vaikka ahdistaa. Oon itkenyt ja nauranut, hymyillyt ja murjottanut, tuntenut ahdistusta ja iloa, kumpaakin.
Pää on kipeä, on huono olo, keinuttaa. Mietin taas suhtautumistani alkoholiin, ja niin kauan, kuin mulla on tää pohdita käynnissä, en voi juoda. En halua juoda ennenko tiedän, kuinka haluan nyt tällä hetkellä suhtautua alkoholiin.

Mulla on ikävä, näin Äldsta&bästan tänään ihanassa kirkossa mutta en puhunut, käännyin pois. Haluun olla onnellinen, haluan olla iloinen eläin, haluan löytää rakkauden ja onnen. Haluun olla rauhallinen, en enää panikoiva ja hapuileva vaan rauhassa ja hyvillä mielin, tyyni ja tasapainoinen.
Kyllä tää tästä.

Laiva keinui ja keinui ja keinui, söin kolmiolääkkeitä eikä tullut paha olo, join vähän ja tulin humalaan, hihittelin ja keksin juttuja, sitten ahdisti, piirsin perhosia ja mietin, voisko syömisen vaan lopettaa.

Mua ei huvita syödä enää. Oikeesti. Tänään oon syönyt aamupalabuffetissa vähän ja kotona söin vain keksejä. Ei tee mieli ruokaa, ei oo nälkä, tekee mieli vaan maata sängyssä ja kuunnella musiikkia ja kattoa telkkaria ja itkustella. Väsyttää!!!

Tekstasin Kivan Pojan kaa vähän, sen täytyy vihata mua, oikeesti. Mua pelottaa, mua ahdistaa tää oma epävarmuus, tää tuntuu niin kauheen pahalta. :(

Ja silti Kiva Poika ei tunnu pahalta, joo, on vähän vaikee luottaa ja pelottaa aika hiton paljon tää kaikki mut Kiva Poika on silti kauheen ihana. Jos saan pitää sen ees ystävänä ni oon ihan tosi onnekas. Tiedän sen, ja siksi kiitän Jumalaa tästä.

Luin Raamattua laivassa. Pelattiin kaikenmoisia Raamattu-pelejä. Mutta tuntui hyvältä, siitä huolimatta, että olin humalassa. Raamatun lukemisesta tuli turvallinen ja hyvä olo, turvallisempi olo kuin ehkä ikinä. Mä toivon, että tää avais mulle uusia ovia, toivon että löytäisin tän avulla nyt helpomman elämän. Tai ei, ei helpomman, mutta toivon että saisin voimaa elää, oli kuin vaikeeta tahansa.

Mä haluan voimaa elää.

Haluun nähdä tän syksyn uudenlaisin silmin, oon melkein unohtanut että niin piti olla. Nyt alkaa tsemppi, kova ja ahkera tsemppi. Kyllä tää tästä!

Ihan kreisin parasta, että oon ollut koht 4,5h hereillä ja syönyt yhden ällön jogurtin. Mun ei tee mieli syödä yhtään, mulla ei oo yhtään nälkä, ahdistaa, en tiedä lasketaanko syömisasioita itsetuhoisuudeksi, kyllä kai. Nää on kaikki nyt tosi pinnalla mun pitäis vaan taistella jotenki näiden yli, päästä jotenki tästä suosta ylös, en vaan tiedä kuinka se hoituu. En vaan tiedä. Yyyh.

YKSIN.

Mene sinäkin, Kiva Poika, kaikki menee, kaikki menee lopulta ja hylkää.
(Älä hylkää mua, oo kiltti, älä sä hylkää, osoita että oot tosissas, osoita että tarkoitit sitä mitä sanoit, oo kiltti.)

Laitoin silti viestin eilen illalla, ihan hyvä ettei se vastannut siihen, valvoin kahteen asti peläten ja panikoiden. Uaaa. Tänään lähden bååttailemaan, ehkä se ei aio vastata nyt, ehkä sillä on muuta, ehkä se vihaakin.
Okei ei se vihaa.
Mua vaan pelottaa.

En oo pitkään aikaan nimittäin laskenut suojaustani näin alas, en oo pitkään aikaan antanut kenenkään tulla näin lähelle, en oo antanut itelleni lupaa kiintyä kehenkään.
Tää voi olla virhe.
Mä otan sen riskin silti.
Koska tiiän, ettei voi tapahtua mitään sellaista, joka oikeasti ajais mut täysin tuhon partaalle.
Jos Kiva Poika ei tykkääkään musta niin sit mä vaan tukeudun ystäviin, sit me vaan ollaan sen kans ystäviä eikä mitään muuta, nou hätä. Sit mä vaan voin hetken olla ihan hajalla ja sit nousta. Nou hätä, perhoset nostaa ja kantaa. Kyl tää täst.

ANNA MUN MENNÄ MÄ PAIKKANI TIEDÄN SE EI OLE TÄÄLLÄ MÄ LÖYDÄN SEN VIELÄ.

Haluan jo kotiin. KOTIIN. Kotiin.

Tää on taas ahdistuspuhetta. Haluaisin tukea apua tsemppiä. Mutta en voi pyytää. Mä en vaan voi. Mä en vaan voi, mä en saa, mun ei pidä. Mä pilaan ja tuhoan kaiken jo muutenkin. :(
Tää on liikaa.
Mua pelottaa luottaa, oon mennyt jo niin rikki.
Jos Kiva Poika välittäisi niin kai se laittaisi viestiä.
Olin eilen taas vaan niin sekasin.
En haluaisi olla enää näin sekaisin, tää on ihan kamalaa!! :(

Paha olo, paha olla, fyysisesti ja henkisesti. Pitäis muistaa hakea matkapahoinvointilääkkeitä, lähden risteilemään taas, vaikka oikeasti ei olis varaa ja en tiedä millä helvetin rahoilla aattelin sit elää loppukuun, en vissiin millään, en tiedä, vittujee.

Yritän muistaa Kivan Pojan sanoja mutta tässä epätoivon pyörremyrskyssä se on kovin vaikeaa.
RAKASTAISIKS MUA VÄHÄN, JOOKO?

Voi Luoja älä muuten lue tätä. En oo kertonut tästä, ainoastaan Äldsta&Bästa taitaa tietää, toisesta läheisestä ystävästä, kutsuttakoon häntä vaikkapa Fiilaristiksi, en ole varma. Fiilaristi tiesi aikanaan mun sh-blogista, mutta tästä ei ehkä. Musta tuntuu, ettei kukaan lue tätä, ja oon siitä lähinnä onnellinen. :D Itseäni vartenhan mä kirjoitan. Jotta voisin ikuisesti muistaa, kuinka vaikeaa tiikerejen kahlinta oli ja kuinka ylpeä siitä sietää olla. Ei sillä, daydreams today: releasing the tigers. Aattelin verta ja veitsiä ja melkein teinkin jotain tyhmää, kuten eilenkin, eilen kaikki vaan hukkui sellaiseen järkkyyn itkuun ja paniikkiin, tänään mietin rauhassa. Äldsta&Bästa on varmaan heittänyt mun yhden veitsen roskiin (hyvä niin) vaikka lupasi antaa sen takas kun ei ole itsemurhavaaraa. No nyt ei ole on ei ole. Haluisin sen.

THIS PAIN IS JUST TOO REAL.

Ei saa tehdä tiikerejä, ei saa, mieluummin hei perhosia.
Silti nuo tiikerit on niin kauhian lähellä.
Melkein hyppäsin kylmään järveen, oishan sen voinut liukastumiseksikin tulkita, paitsi ei Kiva Poika, jolta pyysin anteeksi ja jolle sanoin että nyt riittää.
Ja sit se pelasti mut syliinsä.
Siinä sylissä oli hyvä olla vaikka ahdisti ja oli paniikki.
Nyt on vain syli-simulaattori, huppari, tuoksuva semmoinen.
Täs vois olla potentiaalia johonkin ihastumisjuttuun mutta mua pelottaa ihan vitusti liikaa.
En oikein tiiä, uskallanko antaa ittelleni lupaa semmoseen.
Tai vitut, mihin mä enää mitään lupia tarviin, oon jo ihan korvannipukoita myöten pihkassa.
Ei-kivaa.
Tai on tavallaan, mut tää epävarmuus... Tää epävarmuus on ihan kauheeta!
Varsinkin nyt, kun Kiva Poika on oikeesti ollut kiva ja kultainen ja  I H A N A!
Sit väkisinkin mietin, että onko tää nyt vaan uusi Äldsta&Bästa, onks tääkin vaan joku joka on tosi hyvä ystävä ja kulkee käsikkäin juna-asemalla ja pitää sylissä ja paijaa ja lupaa ettei hylkää ja lupaa ettei satuta. Onks tää vaan nyt yks ystävä lisää?
Vai voisko Kiva Poika tykätä sittenkin?
Tykätä minusta, vaikka tietää tiikereistä ja perhosista.
Kiva Poika on mun perhonen, se oli ensimmäinen perhonen, nyt se perhonen on kulunut pois mutta on uusia, Kiva Poika on jokaisessa mun perhosessa kuitenkin läsnä.
Kuuntelen Schubertin Serenadea, oon joskus osannut soittaa sen (tosin en kovinkaan hyvin, mutta osannut silti!), kuuntelen kun koirat itkee, mietin että miten hitossa selviän kaikkien ahdistusten kanssa ja mistä nää tulee (tiedän kyllä, nää tulee siitä että Kiva Poika on läsnä ja lähellä ja mua pelottaa et siitä tulee uus Äldsta&Bästa vaikka ei ehkä tule, en anna tulla) ja miten selviän näistä.

KYLLÄ TÄÄ TÄSTÄ.
Pakko.
Oikeesti.
Our God is an awesome God.
Mun on vähän pakko vaan selvitä.
Vaikka tekis mieli viiltää, tekis mieli tehdä tiikerejä niin hiton paljon ettei mitään rajaa.
Mut mä saan lääkkeitä paniikkeihin. Saan, ihan pian saan.
Kunhan vaan nyt jaksan ja maltan ja otan apua vastaan reippaasti.
Sit helpottaa.
Pian.

http://butterfly-project.tumblr.com/

Sori tiikerit, haluan pitää perhoseni hengissä.
(Kiitos, T, kun olet iloinen saadessasi olla mun perhonen. Tarvitsen sitä juuri nyt aika paljon!)