"I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games
I know the right words to say
Like "I don't feel well"
"I ate before I came"

Then someone tells me how good I look
and for a moment
For a moment I am happy
But when I'm alone
No one hears me cry

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day"

The Superchick - Courage

Kaikki on niin turhaa.
Mä teen niin turhia ja tyhmiä asioita. Tänään aion juosta lenkkiä. Ehkä sit oon onnellinen. Ehkä en. Ehkä en ikinä oo. Haluisin olla. Haluisin koettaa. Haluisin olla onnellinen.

Tuleeks musta ikinä iloista eläintä näin?

Tärkeä tekee musta iloisen eläimen.
Paitsi että ei tee enää.
Kukaan ei enää tee musta iloista eläintä.

Taas äldsta&bästa kääntää selkänsä.
Nyt uskon menettäväni sen lopullisesti.

Oon ihan voimaton tässä, en osaa tai jaksa tai halua rukoilla. Kai sitä sit jotenkin kuvittelee, ettei ansaitse mitään hyvää, ja sen varjolla rupeaa tekemään itellensä hallaa.

Haluan järvelle.
Miksi en viimeksi kuollut?
Olisi pitänyt.

Syvissä vesissä ei jaksa potkia ja pitää itteensä pinnalla, ei jaksa kellua kun helpompaa on upota.

Sanon asioita tottumuksesta, en koska ajattelisin niin. Ajattelen todella eri tavoin, en vain osaa tuoda sitä esille.
"Can't you see that you're smothering me, holding too tightly, afraid to lose control"
Linkin Parkia. Tiedän miltä tärkeästä tuntuu ja silti en tiedä. Mutta voin uskoa. Tiedän tehneeni väärin, tiedän olevani huono.

Haluaisin nappulan, jolla saisin kaiken muutettua hyväksi taas.
Ilman tärkeää en tahtoisi elää.
Niin kauan kuin tärkeä on, lupaan jaksaa.
Ja silti en voi sanoa niin, sehän on sama kuin jos pakottaisin ystävyyteen.

Muhun sattuu nyt niin paljon että tiikerit on lähellä. Ne haistaa pelon, ne näkee epäonnistumiset ja nauraa ja sit ne tulee lohduttamaan vaikka oikeasti nekin satuttaa.

Hetki hetkeltä menetän yhä enemmän.
Menetän uskoni elämään, menetän parhaan ystäväni, menetän veljeni, menetän kaiken.
Tuntuu, kuin kaikki tekeminen tähtäisi vain ja ainoastaan yhteen asiaan - elämän loppumiseen. Valmistelen kaikkia kuolemaani olemalla kusipää. Karkotan jokaisen pois läheltäni, puren kättä joka koettaa ruokkia tai silittää. En halua tarvita ketään, en tarvitse ketään. En rakasta ketään. Olen yksin, ja yksin saa kuolla.

Mua alkaa huolestuttaa tää.

En itke.
En enää itke.
Kaksi yötä jos kestän, niin olen ollut 14 viikkoa ilman tiikerejä.
Ja voi kuinka haluankaan tiikerit takaisin nyt. Olen valmis avaamaan oveni niille. Olen valmis heittäytymään tiikerejen syliin, juoksemaan suoraan niitä kohti. Voi rakas rakas rakas äldsta bror och bästa vän, tiesin ettet kestäisi kauaa enää. Tässä menee raja, eikö niin?

Onneks en tarvii sun lupaa mihinkään.


Jonain päivänä sä ehkä annat anteeksi.
Jonain päivänä kaikki ehkä antaa anteeksi.
Ehkä.

Enää pitää päättää tapa ja ajankohta.

Liian monta sanottavaa asiaa.

Pahat tytöt toivoo äitiensä kuolemaa.

13 viikkoa.
Jostakin ja johonkin.
Tuu puolivälissä vastaan,
ja kukaan ei tulekaan.

Hulluutta.
Tekee niin julmetun kipeää.
Huudan ja kukaan ei kuule.
Kukaan ei välitä.
Joskus tekee hyvää olla yksin.


Nyt ei.

Sydän syrjällään syntinen ihminen PAHAPAHAPAHA.

Olen tsempannut hyvin.
Olen ollut laittamatta viestejä, vaikka olisin ehkä halunnut laittaa. Olisin ehkä tarvinnut tukea. Mutta ei, nyt ei ole sen aika. Nyt on pärjättävä yksin.

Olen oppinut tuntemaan söpöyden syvyyttä.

Min äldsta bror och min bästa vän. Joskus tuntuu, että menetän sinut sittenkin. Tai ei, en minä taida sinua menettää. Sinä vain ehkä menetät minut enkä minä osaa estää sitä tapahtumasta. Ehkä en edes halua.

Hiljaisuus. Tuntuu tyhjältä, kun voi vain maata sängyllä hiljaa tekemättä mitään.
Se on helpottavaa.

Onneksi huomenna on risteysajoa.

Sådär. Taas jotain saatettu päätökseen.
Taas selvitty.
Taas pystytty parempaan kuin aiemmin.
Nyt olen onnellinen.
Ilman tärkeääkin.

KAIKKI HYVIN.

Neljäkymmentäyhdeksän tikkaria.
Kaikki hyvin.
Selviän kahdeksan päivää.
Vaikka ois kuinka kamalaa.

Min äldsta... eieiei. Nyt ei saa aloittaa. Nyt haluan olla hiljaa, haluan antaa rauhan. Olla rauhassa, rauhoittua, antaa olla rauhassa.
En saa enää painostaa.
En saa enää olla surusilmäinen enkä ahdistava.
En saa pelottaa tai aiheuttaa huolta.
Sen aika on nyt ohi.

Kiitos kun huolit puolikkaan.
Nyt mun on oltava sun silmissä kokonainen.
Haluaisin laittaa ylleni paidan, jossa lukee: "rikki"
Haluaisin käpertyä sänkyyn nukkumaan, kuunnella kuinka sade ropisee ikkunaa vasten ja itkeä.
Täällä ei edes sada oikeasti.

Kaipaan sitä että kaikki ois vaan hyvin.

Vielä on vähän vaikea luottaa siihen, etten tule hylätyksi.
Ego haluaa kokeilla.
Egopsykologiaa. Hah. Paskaa. Ego on kiukutteleva kakara joka huutaa ja raivoaa ja itkee ja tuhoaa mun ihmissuhteet.
Ja mä vaan annan sen tapahtua.

Mun pitäisi olla onnellinen ja iloinen.
Oikeesti pitäis.
Ja syvällä sisimmässäni olenkin. Onnellinen, iloinen ja helpottunut.

Sen sijaan, että oisin nyt iloinen, olen vain kauhuissani.
Istun lattialla veitsi kädessä ja hoen "kaikkihyvin kaikkihyvin kaikkihyvin-"

Kaiken järjen mukaan kaikki on ihan hyvin, ja silti mikään ei ole.
Haluan vain, että tärkeällä on nyt helpompaa.
Onko helpompaa, jos mä en kerro?
Jos vaan aloitan tiikerit uudestaan enkä kerro?

Onko sitten hyvä?

Onko hyvä, jos teen tiikerejä?
Tai jätän syömättä taas?
Tai juon ihan hirvittävästi liikaa alkoholia?
Onko se hyvä silloin, jos en kerro siitä?

En halua aiheuttaa huolta ja pelkoa, mutta olen itse huolissani ja peloissani.

Mitä tapahtuu?
Elämä tuntuu sekaiselta.
Elossaolo on sumuista ja pimeää. Värit on yhtä aikaa himmeitä ja kirkkaita. Pieni pelokas eläin puree, iloinen eläin en uskalla olla.

Vaikea uskoa tätä todeksi.
Vaikea uskoa, että tärkeä muka oikeasti välittäisikin.
Olin valmis luopumaan.
Olin pakottanut itseni valmistautumaan siihen.
Ja nyt kaikki onkin... hyvin.

Liian isoja tunteita eilen.
Nyt tiikerit hyökkää.
Mutta en kerro.

Min äldsta bror och min bästa vän.
Voi kiitos.

Kenenkään ei tarvinnutkaan hylätä.

Eikä minun tarvitse enää itkeä eikä pelätä.
Varpaillani ja varovainen olen, sillä en nyt enää halua rikkoa.

Tänään minusta tuli jälleen iloinen eläin.

Tänään rakastuin jälleen elämään ja iloisuuteen.
Muistin taas paljon hyvää, ja rakensin uusia muistoja. Nyt voin sanoa:

Muistatko, kun ajettiin Viikkiin?
Muistatko, kun syötiin jäätelöä pihalla ja oli kylmä tuuli?
Muistatko, olin unohtanut opiskelijakortin kotiin ja piti lähteä sitä hakemaan?
Muistatko, kun sovitit hassua pyöräilykypärää?
Muistatko, tunnistin mustarastaan!

Nämä ja monta muuta asiaa voin nyt sanoa.
Ja ihanaa oli, kun aluksi vain juteltiin hassuja ja tärkeitä asioita elämästä. Sitten vasta ystävyydestä.

Aamulla heräsin ja luulin, että menisin nukkumaan yhtä ystävää kaivaten.
Saankin mennä nukkumaan rakastaen ja välittäen.
Voi tärkeä, kiitos kun olet siinä sittenkin.

Voi rakas, rakas, rakas tärkeä. Min äldsta bror och min bästa vän.
Älä enää anna mun pakottaa sua hylkäämään.
Oo kiltti.
Sitten mä lupaan yrittää kaikkeni.
Lupaan antaa kaiken.
Ihan kaiken.
Joohan, rakas?