Sanon että kaikki on hyvin.

Tää ei oo enää mikään pieni hätähuuto vaan oikeaa hätää.
Aurinkokin näyttää mustalta.
En tunnista aina mun peilikuvaa.
Joskus, kuten viime yönä, tuntuu kuin olisin vangittuna jonkun muun ruumiiseen.
Inhoan jokaista kehontuntemusta koska se ei tunnu minulta.
Mietin et onks viiltelykin joskus sekavimpina hetkinä yritys vapauttaa minut pois tästä roskakehosta johon oon vahingossa joutunut.
Löin itseäni monta kertaa yöllä. Löin ja raavin ja purin.
Joskus mietin oonko tulossa hulluksi. Ajatukset kiertää kehää ja huomaan etten voi hyvin mutta en osaa lopettaa sitä, kaikki huono ja paha kasautuu päälle ja jää siihen ja mä uppoan sen syliin, mä uppoan paholaisen syliin kun se kuiskii että oon huono ja arvoton.
En kuule ääniä. Siksi en halua lääkitystä koska viimeksi kuulin ääniä lääkkeiden takia. Vai oliko se niiden lopettamisen takia? En muista.
Paholaisen kuiskinta on hyvin kuvainnollista. Ajatuksia, jotka on pahoja, mustia, pimeitä, synkkiä, lannistavia.

Mua ahdistaa melkein joka ilta ja yö.
En oo nukkunut kunnolla aikoihin.
En vaan uskalla nukkua.

Tällai hereillä ollessa asiat on ihan pikkuisen paremmin. Pysyn paremmin elämässä kiinni. Pelottaa mennä nukkumaan, pelottaa laittaa valot pois ja käydä sänkyyn koska siellä muhun takerrutaan kaikista kovimmin.
Oon tosi monena yönä joutunut nousemaan pois sängystä parin tunnin tuskaisen pyörimisen ja itkemisen jälkeen. Tehnyt jotain muuta hetken, puoli tuntia tai tunnin tai kaksi tuntia ja sitten palannut takaisin itkemään sänkyyn kunnes oon lopulta nukahtanut vain säpsähdelläkseni hereille.

Mua pelottaa että kuolen.
PELKÄÄN ETTÄ TAPAN ITSENI.
Koska en vaan jaksa näin. Oon niin väsynyt, oon niin ahdistunut ja oon niin kipuileva.

Mua pelottaa että teen itselleni jotain peruuttamatonta eikä kukaan voi estää sitä.