Mitä jos tää johtaa vaan siihen et sattuu?
Mitä jos tää johtaa rakkauteen?
Pelottaa.
Väsymysitkua.
Pysy matkassa.

Oon liian syvällä. Välitän kovasti ja liikaakin, rakastan kuin ennen.

Enkä halua, koska mut on niin helppo hylätä.

Siltä vaikuttaa.

En halua tulla hylätyks taas.

Mun vuoro lähteä.

Ennen kuin muut lähtee ja hylkää.

Kaikkiin sattuu lopulta.

Oon vihainen siitä että oon syöny tänään. Nyt on paha olo syömisistä.

Miksei mun rukouksiin vastata "kyllä"???

Must tuntuu et mun rukouksia ei enää kuunnella.

Väsyttää ja ahdistaa ja kiukuttaa. En vaa jaksais nyt. Mulla ei oo mitää keinoja joilla voisin helpottaa oloa. :(
Mikää ei vaa toimi taaskaan mun elämässä.

Ulkona on vielä valoisaa.
Mun pitäisi olla ihan normionnellinen mutten osaa. Epätoivon ja ahdistuksen möykky vierii sisässä ja kasvaa joka hetki. Tuntuu pahalta.

Entä jos toiveet ei ikinä toteudu?
Jos jäänkin vaan tähän paikalleni?
Suru lamaa ja vie kaiken.
Entäs jos mikään ei koskaan muutukaan?

"vaikken tahtoisi luovuttaa, en mä voi enää muutakaan"

(Johanna Kurkela - Sudenmorsian)

Kaikki romahtaa, kaatuu päälle.
Pala kerrallaan, vähitellen, hiljaksiin.
Silti varmasti.

Mutta ihan vielä en voi myöntää sitä.
Juuri nyt on huijattava, sanottava, että on onnellinen.
Niin väsyttävää kuin se onkin.
Ehkä sitten toiveet käy toteen.