En tiedä mitä pitäisi sanoa. Mitä pitäisi tehdä että kaikki ois hyvin taas.

"Kiitos kun koitit ymmärtää - tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään."
Pmmp-Kiitos

Mikään ei oo hyvin enää ikinä. Siltä musta tuntuu nyt. Musta tuntuu että minkään valtakunnan rauhan ajatukset ei voi mua auttaa kun päässä on pelkkää tuhoa ja kaaosta. Ahdistaa. Ei oo voimavaroja enää, oon ollut jaksamisen äärirajoilla jo pitkään ja tsemppi murenee.
Tää ei voi jatkua näin enää.

Haluaisin puuduttaa ihon, jokainen (jopa oma) kosketus tekee kipeää ja tuntuu vieraalta.
Minä tunnun vieraalta.
Peilistä katsoo joku muu eikä se johdu hiusten väristä.
Nää on jonkun muun kipuja.

Olo on tietyllä tapaa kuin kuumeisena. Kaikkialle sattuu ja iho on tosi kosketusarka ja herkkä, koko ajan väsyttää, ajatukset kiertää kehää ja muuttuu puuroksi. Makasin tänään märkä t-paita päällä koska oli niin kuuma ja ahdisti ja tukahdutti ja sattui.
Mutta ei ole kuumetta enkä oo kipeä.
Paitsi ehkä pään sisältä.
Mielen kipeys onkin ehkä pahinta.

Mua pelottaa että oon oikeesti hullu kun en aina öisin tiedä, kuka ja missä olen.
Istuin tänään parvekkeella ottamassa aurinkoa ja poltin tupakkaa ja se helpotti hetkeksi mutta sisälle palatessa ahdistus iski taas ja itkin ja haukoin henkeä.
En jaksais liikkua ulos ollenkaan. En oo itse asiassa tänään ollut muuta kuin parvekkeella ja pari kertaa vienyt roskia/käynyt varaamassa pyykkivuoroa. En oo halunnut lähteä mihinkään. Enkä oo juurikaan syönyt mutta ei ole nälkä. Koko ajan vaan huono olo.
Itkusta turvonneet kasvot ja painajaismaisten öiden jäljiltä kuopalla olevat silmät on aika karmaiseva yhdistelmä.

En vaan kuulu tänne, oikeesti.
Mun paikka on jossain muualla, ei täällä.