Poltin äsken kaksi tupakkia putkeen, keikuin parvekkeella, vollotin ja mietin.

Mietin, että tää tappaa mut nopeammin kuin kukaan osaa auttaa.
Mietin sitä, että koko päivän on mennyt lujaa ja on ollut kivaa ja sitten yhtäkkiä putoan taas johonkin syvään kuiluun.
Mietin sitä, miten olen vuosikaudet syyttänyt itseäni siitä, etten ole muuttunut ja ettei tämä ole helpottunut vaikka olen yrittänyt tsempata. Olen syyttänyt itseäni siitä etten ole pystynyt olemaan iloinen.
Nyt pitäisi jaksaa että joku auttaa.
Mutta entä jos apu ei ehdikään ajoissa?

Sillä on nimi, joka pelottaa mua.

Oon vaan niin väsynyt.

Haluaisin antaa itsestäni vain kaiken hyvän, mutta oon niin väsynyt etten pysty.

Tuntuu, että oksennan kohta ihan vain tästä väsymyksestä.
Itken väsymystä ja yritän saada nukuttua ja tehtyä jotain mutten saa mitään aikaiseksi.
Syön milloin sattuu ja mitä sattuu. Ja se tuntuu pahalta. Haluaisin olla syömisen malliesimerkki, mutta en ole.
Haluaisin tehdä niin paljon kivoja asioita mutta en vain jaksa.
Olen niin kovin väsynyt.

En ole osastokunnossa.
En en en.
Vaikka syönkin vain vähän. (Okei tänään söin enemmän kun olin siskon kanssa syömässä mutta silti.)
Vaikka haluankin vain koko ajan tehdä pahaa.
Vaikka nukunkin tiikerivälineen vieressä.
Vaikka pelottaa, itkettää, ahdistaa, kiukuttaa, harmittaa, surettaa koko ajan.
En silti uskaltaisi mennä sairaalaan.
Mua pelottaa aivan vitusti liikaa tää kaikki.
Ja asioiden hoitaminen.
Miten asiat sitten hoituisi?
En halua suunnitella mitään, haluan mennä sitten jos tilanne on paha.
Mutta katsellaan nyt.