Oon menettänyt sen ainoan ihmisen, joka oikeasti ymmärtää, että askeleet ja pyöreiden tuijotukset on mulle totta.
Oon menettänyt sen ainoan, joka ymmärtää, että se on ihan aitoa hätää, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Kukaan muu ei osaa lohduttaa, ne vaan sanoo että kuvittelen ja että ei ole mitään hätää mutta kun mulla on hätä. Mä ihan oikeasti pelkään niitä pyöreitä. Mä ihan oikeasti en voi lopettaa kävelemistä ja askelia ja laskemista. En vaan voi.
Vastustin ja siitä koitui pahaa.
Nyt ei voi vastustaa enää. Jos vastustan vielä niin tapahtuu jotain vielä pahempaa.

Ja voi luoja nuo peilit...