Mua pelottaa ja ahdistaa nyt ihan sikana.
Mitä jos mä vihaan mun töitä? Mitä jos vaan väsähdän? Tiedän, että nyt menee tosi lujaa ja oon innoissani töistä mutta toisaalta myös ihan varmana tulee univelkaa alussa ja rutiiniin tottuminen ottaa aikansa ja uudet sosiaaliset tilanteet vie voimia.
Tiedän, että pitäisi aina heti mennä nukkumaan jos tällai illalla tulee tämmöinen olo mut en jotenki osaa.

En uskalla soittaa kellekään ystävälle ees ja jutella. En uskalla koittaa ymmärtäiskö joku tai haluaisko joku kuulla tai osaisko joku lohduttaa. En haluu luoda mitään paineita kellekään.
Ja en tosiaankaan uskalla ääneen sanoa tätä mun pelkoa: pelkään että putoan liian kovaa.
Ennen sillä ei oo tavallaan ollut väliä, oon ollut koulussa ja jaadijaa, hajoaminen ei oo haitannu niin paljoa. Mutta nyt. Nyt multa odotetaan aikuisuutta ja jaksamista ja pärjäämistä ja pystymistä ja vastuullisuutta. Mun pitää osata ihan minimaalisella perehdytyksellä toimia niin kuin pitää, ja mun pitää jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen ja reipas.

Mut entä jos en jonain päivänä jaksakaan?

Kävin tänään lähes puolentoista tunnin kävelyllä, reilu puolet matkasta kannoin kauppakassia. Sit nostelin varastossa painavia laatikoita ja porrastelin.
Huomasin siinä kävellessäni, miten helppoa askeliin onkaan jäädä taas jumiin. Tai emmätiiä jumiin mutta ei tehnyt yhtään mieli mennä kotiin. Pakko oli pakottautua kuitenkin. Oisin voinut vaan kävellä ja kävellä ja ottaa niitä askelia eteenpäin koko ajan.

Ja nyt aion mennä suosiolla nukkumaan vaikka kaikki paha tapahtuukin aina öisin.