En tiedä mitä teen.
Selviän päivistä mutta en selviä illoista, öistä tai aamuista.

Haluaisin lopettaa puhumisen. Siis kokonaan. Olla vaan ihan hiljaa.
Ja syömisen. Sen vasta haluaisinkin lopettaa.
Mutta jokin pakottaa syömään.
Onneksi mulla on sellai sovellus puhelimessa, jolla voin pitää huolta siitä, että syön liian vähän.
Hähää. (joo ei kovin tervettä.)

Hajottaa välillä ihan kamalasti. Siis ihan jäätävän paljon. Hajottaa. Sattuu. Ihan sikana.
En tiedä onko mun paikka täällä välttis.

Näin sovintounia.

Se on merkki.

Sovinnossa on hyvä lähteä. Siitäkin huolimatta, ettei se ole mikään oikea sovinto, vain unisovinto, mutta silti.

Vaarallista.

En aio enää taistella. En aio antaa kenenkään auttaa. Tämä on mun loppuni - hidas ja kaikille tuskallinen.
Aion luovuttaa ja aion antaa kaiken vaan valua ohi. Kuolen kuitenkin, mitä väliä.

Mulla menee huonommin kuin kukaan arvaakaan.

Ja sit jos joku valehtelee välittämisestä...
Sitä en siedä.

Tiikerit vie mut.

En tahdo enää hetkeäkään.

Voi kun voisin kaivautua ikuisiksi ajoiksi johonkin.
Tai kuolla.
Voi kun voisin kuolla.
Mutta en kai voi.
En oikein tiedä.
En kai saisi.
Haluaisin silti yrittää.
Haluaisin yrittää sitä ihan juuri nyt.
Silmät on täynnä surua ja pelkoa.
Ja kaikki muukin.
Kaikki on vaikeaa ja hankalaa ja surullista ja kurjaa.
Ilman mitään syytä.
Sanon vaan joka suuntaan että kaikki on hyvin vaikkei ole.
Haluan lopettaa syömisen ja hengittämisen.
Haluan kuolla.
Piste.

En tahdo sanoa mitään.
En tahdo sanoa yhtään mitään.
Hajottaa.
En halua vaan sanoa että joo olen hengissä nyt mutta huomenna en ehkä ole.
Mitä väliä?

Vapauttavaa ajatella että kaikki on pian ohi.
Herääminen oli vaikeaa koska yö oli vaikea mutta nyt ymmärrän, ettei mun kannata elää. Olen enemmän taakaksi ja rasitteeksi kuin iloksi ja hyödyksi.
Näen mun kuoleman kaikkia tyydyttävänä ratkaisuna. Kukaan ei voi auttaa mua eikä pidäkään enkä mä vaan jaksa odottaa että ehkä tää tästä.
Elmukelmu kuristaa rintakehän ympärillä ja itken tätä kirjoittaessani koska tiedän, ettei tää oo hyväksyttävä ratkaisu muiden mielestä.
Mulle tää on kuitenkin oikea valinta.
Nyt vain mietin aamuja ja iltoja ja päiviä ja öitä.
Koska ei tää heti lopu.
Aion valehdella lopun ajan. Hymyillä ja huijata: kaikki on hyvin
Yllätys on pahin ja paras.
Kukaan ei voi eikä saa auttaa.
Kuljen loppuun yksin.

Anteeksianteeksianteeksi.
En voi kertoa kenellekään nyt. Ja silti kai pitäisi. En tiedä onko yllätys pahempi kuitenkin.

Mietin vain päivää ja tapaa ja mitä kaikkea pitää tehdä sitä ennen.

Miksei tämä loppunutkaan jo???

"Enää en tahdo piiloon mä juosta, en aina takertua, päästän irti nyt - aion karata. Kuuletko kun veden alla mä huudan ääneen sen kaiken?"

Nyt. Saa. Riittää.

Ihan todella.
Tää päivä on ollut ihan liikaa täynnä levottomuutta ja liikaa kipuja ja blokkeja ja patoja ja murtumia.
Haluan pudota kalliolta, haluan pudota parvekkeelta, jäädä auton alle, junan alle, hukkua, unohtaa miten hengitetään.

NYT SAA RIITTÄÄ.

Olen ollut jo ihan liikaa.
Tämän on nyt loputtava. Liian jokapäiväistä, kokonaisvaltaista, suurta ja hajottavaa.
Anteeksi, mutta lähden.
Mun on lähdettävä.
Sitten tää kaikki on ohi ja näet kyllä että näin on parasta.
Ymmärrät kyllä aikanaan, että tää on vain hyväksi.
Ei tätä enempää.
Mulle rakkaat ansaitsee niin paljon parempaa kuin tällaisen joka ei oo minkää välittämisen arvoinen. Oon niin tosi liian huono. Haluan vaan pois tästä painajaisesta.

En osaa sanoa kuin että rakastan paljon. Eikä tää oo kenenkään vika etten vaan jaksa tätä.
Näin on hyvä.

Nyt menee liian lujaa.
Meinasin jäädä jo aika monta kertaa tänään auton alle silkkaa varomattomuutta ja piittaamattomuutta.
Levottomuus on kasvanut ahdistukseksi, johon ei edes tupakka auta.
Tai tiikerit.
Tai mikään.

Takaraivossa jyskyttää vain: "kuole kuole kuole kuole kuole kuole kuole"

Kai se sit on pakko.

Yrittäessäni puren huulta niin kovaa että tihkuu verta.
En pidä tästä olosta.
Enteilee huonoa.
Aurinkoinen ilma.
Tahdon meren ja kallion ja sydäntäsärkevän huudon.
Nyt.
Heti.

Kuoleva eläin.

Itken. Itken itken itken.
En vaan pysty muuhun nyt.
Eikä mikään ole oikeasti edes huonosti ja kaikki on. Lakana on liian karhea, on liian pimeää tai liian valoisaa, liian hiljaista ja liian kovia ääniä, liikaa ruokaa ja silti liian vähän, liian paljon askelia ja silti liian vähän, ei nukuta mutta väsyttää, levoton olo mutten jaksa liikkua.
Haluan kuolla pois. Olenhan liian arvoton, liian huono, liian ruma ja kamala ja typerä ja rasittava saadakseni elää.
Tarvitsen, pyydän ja haluan liian paljon.
Pitäisi olla kiitollisempi ja tyytyä tähän kaikkeen mitä on. Pitäisi unohtaa se, että pyöreät tuijottaa ja on paha olla.
Oikeasti haluaisin vain kuolla. Ihan oikeasti.
Mutta olen niin huono etten uskalla edes sitä.

Haluan satuttaa.
Niitäkin, joita rakastan.
En tahallani, en halua satuttaa mutta haluan asioita jotka satuttavat.
Ja erästä Täydellistä haluan satuttaakin.
Siksi ajattelin, että kolme viikkoa riittää.

Pyöreitä, vihreitä, lampaita, askelia.
Paljon pelottavuuksia.
Sattuu.
En voi tälle mitään :(

Jos olen aivan rehellinen,
voisin sanoa,
että aion kuolla.

Aioin jo tänään.
Sitten tuli mutkia matkaan.
En lähtenytkään.
Hukkumisharjoituskamppeet on kuitenkin nyt töissä.
Meren on oltava viileä jo nyt.

Kohta oon veden alla.

"Well is it dark enough? --- I'm leaving." (Natalie Merchant - My Skin)

klo 1:55
Anteeksi nyt.

(Kaija Koo - Anna anteeksi)

Tän on oltava viimeinen anteeksipyyntö.
mardrömmar

Oon vaan ihan rikki ja yksin ja pelottaa.
Joku muu paha on ottanut musta vallan.
Eli heihei minä nyt

Silkkaa kidutusta.
Kenenkään muun ei pitäis joutua kärsimään mun kivuista...

Heräsin.
En olis halunnut.
En syö nyt aamulla.
Pää on kipeä viidettä päivää putkeen.
Tosi kipeä.
Mutta menen töihin silti.
En tahtoisi olla enää elossa.
Sisällä tuntuu niin kuolleelta.
Rikkirevityltä ja olemattomalta.
En jaksaisi olla.
Eikä kukaan voi olla ja elää mun puolesta.
Harmi.
Antaisin kyllä hetkeksi tämän pois. Mielelläni.

Ikävä on kova.
Ja taivaskaipuukin on.
Yö oli täynnä painajaisia. Nukahdin joskus lähempänä yhtä, heräsin kolmelta, neljältä ja viideltä.
Nyt vähän väsyttää.
Pitkään aikaan en ole nukkunut näin huonosti.
Se ahdistaa.
Katkonainen uni tuo pahaa mieltä ja ahdistusta kaiken muun päälle.
Tänään nukun päiväunet.
Tai sitten onnistun kuolemisessa.
Jompi kumpi.

Ei kenenkään tarvitse välittää.
Ei tästä eikä minusta.
Kaikki on ihan hyvin jne...

Oon täysin vakuuttunut siitä että nyt on mentävä.
Heipat ja loppusiivous.

En ymmärrä.
En pysty, en jaksa, en vaan osaa.
Enkä uskalla.
rohkeus on poissa ja kaikki on poissa.

Kaikki on kohta mennyttä.
Miksei tässä ole järveä lähellä??????
Tai meri. Meren tahdon.
Mutta ei.
moottoritie ja junarata.
Niillä mennää.
Ja parveke.

Ei edes kylpyammetta.

Pelottaa, tää ottaa valtaa liian kovasti taas mut mun rukoukset kaikuu tyhjään ja liian hiljaa.
Josko nyt?
Viimeinen, elämän isoin tiikeri?

Ja silti ei.
Silti en uskalla enkä pysty vaikken myöskään uskalla olla ja enkä pysty tähän elämään. En vaan ymmärrä ja olen liian suuri taakka, liian paljon, liian sekaisin, liian möykky.
Olen vähän liian kaikkea.
Pelottaa sairaasti.

Toivon että joku vaan pakottais. Kieltäisi painokkaasti. Pakottaisi jäämään vaikka se vaatis koko yön puhelointia.
Mutta ei kukaan tee niin kun ei tää mun myrkky anna pyytää.
On niin paha olla etten saa sanoa että yritän kuolla enkä haluaisi.

Olen sanonut liikaa jo. Kertonut. Voi vittu. Onnistun taas vaan satuttamaan.

Antaisit Jumala ihmeen.
Jonkun joka ei pelkäis mun kyyneleitä.
Tai sit anna mun vaan kuolla.

Oon niin surullinen että sattuu fyysisesti.
Mulla on niin hankala ja huono fiilis etten osaa sanoa mitään.
Haluaisin, mutten osaa enkä uskalla.
Eikö tää ikinä lopu?
En uskalla vastata mitään, en halua puhua mutten myöskään olla hiljaa.
Mulla on vaan niin paha olla.
Haluan tiikerejä, haluan kuolla, haluan kääntää kelloa ihan sikana taaksepäin.
Haluan oksentaa, hypätä parvekkeelta, juoda kolme pulloa valkkaria, jäädä junan tai rekan alle, huutaa, itkeä, hakata päätä seinään.
Haluan pois.
Sattuu.

Yritän kuitenkin hymyillä ja huijata.
Niin tein eilenkin.
Se sujui ihan hyvin niin kauan kuin tarvitsi feikata.
Yksin ollessa itkin, kuten niin usein nykyään.

Mua pelottaa mennä nukkumaan.
Kun on taas plutoja.
Jeesuksen haavoista, mykkähuudoista, sokeista jotka haluaa nähdä, tiikereistä ja perhosista, avaruussukkuloista, kuolemattomista meduusoista, iloisista eläimistä, laulamisesta.
Plutot on kivoja silloin kuin ne ei ole painajaisia. Mardrömmar.

Oon vaan ihan tosi surullinen.
En edes tiedä, miksi.
Kaikki on periaatteessa ihan hyvin.
Silti olen vain pohjattoman surullinen.

VITUTTAAAAAAA JA AHDISTAAAAAA.

ei mulla muuta.

Väsyttää tää että ahdistaa koko ajan.
Selvisin ystävän viikonloppuvierailusta ihan perseilemättä mutta nyt tekee vaan mieli tupakkia ja parvekkeelta hyppäämistä ja tiikerejä.
Oon syönytkin normaalisti ja siksi musta tuntuu että kaikki on hyvin vaikka oikeasti en tiedä onko kuitenkaan.
En vaan vittu halua että kaikki tajuaa että mietin syömiseni sen mukaan, missä mun pitää milloinkin olla. Ja punnitsen ruokaa. Ja lasken kaloreita päässä ja mietin miten saan ne kulutettua mahdollisimman pian.

Ahdistaa.
Ahdistaa ihan sairaan paljon.
Vitusti liikaa.
Vitusti.
Ahdistaa.
Moi vaan.