Yksinäisyys ja ahdistus tukahduttaa.

Pelkään vaan tuottavani pettymyksen.
Siksi sanon, että nyt tuntuu jo paremmalta.
Että ei tässä mitään, joojoo saan ihan hyvin nukuttua, on rauhaisa mieli.

No ei ole.

Haluaisin opetella lentämään (pelkään vaan että parveke on liian matalalla), astua rekan alle, seistä junan edessä, juoda kunnes lähtee taju, katsella kuinka veri lainehtii lattioilla, vetää keuhkot täyteen vettä...

Mä vihaan tätä että haluan näin paljon pois.

On ihan kovin vaikeaa jaksaa, oikeasti.
En osaa sanoa sitä hyvin, en uskalla sanoa sitä enkä näyttää sitä mutta on oikeesti tosi vaikea jaksaa, on tosi vaikea ja paha olla, en jaksa rukoilla vaikka tää onkin tuonut mua lähemmäs Jumalaa.

Oon vaan niin, niin väsynyt. Jokainen hengenveto on väsyttävä ja raskas.
Sängystä nouseminen tuntuu mahdottomalta.
Sen jälkeen pitää istua kylppärin lattialla hampaita pestessä ja itkeä.
Sängystä nousemista vaikeampaa on pukeminen. Puen ainoastaan sen verran kuin on pakko, enempää en jaksa.
Usein en jaksa edes syödä mitään moneen tuntiin, oon liian uuvuksissa. En todellakaan jaksa laittaa ruokaa, syön pelkkää näkkäriä, laitan voita päälle jos jaksan ja muistan. Harvemmin muistan.
Ulos lähteminen on painajainen. Pitää laittaa tavarat kasaan, muistaa ottaa avaimet ja laittaa aurinkolasit päähän ettei kukaan näe silmäpusseja ja punaisia silmiä.
Kengät jalkaan.
Tarpeeksi vaatteita.
Kuuntelen rappukäytävän ääniä, etten törmäisi naapureihin.

Ulkona on tukalaa. Liian kuuma, liian tuulista, liian paljon ihmisiä. Koko ajan mietin, näkeekö joku. Näkeekö joku että mä haluaisin kuolla, tuleeko joku tuttu vastaan ja kyselee kuulumisia.
En jaksaisi valehdella koko ajan että kaikki on hyvin mutten myöskään voi sanoa ettei ole.

En jaksa siivota, en jaksa viedä roskia, en jaksa tiskata.
Tiedän kyllä, että pitäisi. En vaan pysty. Toivon että pystyisin ja jaksaisin mutta oon koko ajan muutenkin jaksamiseni äärirajoilla. Mun voimat on ihan lopussa. En jaksaisi itkeäkään mutta kyyneleet vaan valuu valtoimenaan.

Käytän samaa paitaa viisi päivää peräkkäin kun en vaan löydä mitään muuta.
Täydestä vaatekaapista.
Haloo.

En jaksa laulaa. Enkä oikeastaan edes uskalla. Jos joku vaikka kuulisi.
Enkä sitäpaitsi osaa.

En osaa oikeastaan mitään. Oon aika huono. Sen oon huomannut.
Ja se, etten ees jaksa yrittää, ei ainakaan helpota asiaa.

Polttaisin tupakkaa jos jaksaisin etsiä tupakat mutta en jaksa.

Juon ihan liian vähän vettä.
Joskus en jaksa edes nousta sohvalle, käperryn lattialle sohvan viereen ja itken, tärisen itkusta.

Tänään makasin makuupussissa parvekkeella. Kyyneleet valui.

Normaalit, pienet, arkiset asiat on vaikeita ja raskaita, uuvuttavia, kipeäätekeviä.

En aina edes jaksaisi soittaa uudelle, rakkaalle, rukoilevalle ystävälle, mutta soitan kuitenkin.
Tiedän, ettei mun tarvitse sanoa juuri mitään.
Saan vaan olla ja itkeä hiljaisia kyyneleitä ja olla rukouksessa.
Nyökytellä, ynähdellä, mumista, myötäillä.
Se riittää.
Silti mua pelottaa usein soittaa. Pelkään, että tuotankin pettymyksen. Pelkään, että tuun hylätyksi, satutetuksi ja rikotuksi uudelleen.
En aina jaksaisi sanoa mitään. Ja puhelimen etsiminen on raskasta.

Oon vaan niin väsynyt.
En oo ikinä eläissäni ollut näin väsynyt, uuvuksissa, peloissani.
En oo ikinä ollut näin tosissani lähtemisen kanssa.

Oon jaksanut jo bonusviikon, saanko nyt mennä? Saanhan?