Kun kotona on vaan pahaa oloa ja väkivaltaa, niin kuinka voisikaan pieni puu kasvaa muuta kuin kieroon?


Tosin nyt on fyysisesti paha olo.
En tiiä miksi. Mahaan sattuu ja närästää.
Mitä lie jälkidarraa.
Kai se tästä.

Haluisin vaan juosta maailman ääriin asti.
Lakata syömästä.
Lakata väsymästä ja väsyttämästä.

En ole enää itkenyt.
En tänään, en eilen.
En muista milloin viimeksi.

Ei itketä.
Olo on puhtaasti itsetuhoinen ja impulsiivinen.

En haluaisi satuttaa enempää, mutta silti satun ja satutan.
Se on vähän paha juttu.

Taidan tulla hulluksi.
Japadapaduu!

Sillä nyt vaan ei ole mitään väliä, mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Ainoastaan merkitsee se, mitä olen tehnyt jo nyt.

Olen tehnyt väärin.
Karuu.

mä vaan haluan pois täältä satuttamasta.

KAIKKI PAINAJAISET. Jokaikinen.
Ne toteutuu yksitellen.

mun
pitää
lakata
suunnittelemasta
elämääni

MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA.

Teen asioita tahallani ja vahingossa.
Tahallani vahingossa ja vahingossa tahallani.

En tarkoittanut.
Voi.
En tarkoittanut, oikeasti.
En tarkoittanut satuttaa.

Varoitin kyllä.
Oisit vaan sanonut ajoissa, että raja menee tässä.
OISIT SANONUT AJOISSA.

Olisitte kaikki sanoneet ajoissa.
Nyt mua ei enää pidättele mikään.
Voin tehdä ihan mitä mä haluan.
Mikään ei estä mua.
Kukaan ei estä mua.

Se on menoa nyt.

Adios.

Väsyttää ja ahdistaa.

Nyt on paha olo.
Ensin en syönyt mitään, en halunnut enkä suostunut. Nyt oon syönyt ja on huono olo. Oon syönyt näkkäriä ja karkkia ja sipsejä.

Mä toivon, että saan jonain päivänä anteeksi. En välttis pitkään aikaan, mutta toivon, että jonain päivänä. Mä niin, niin paljon toivon, että voisin saada anteeksi. Oon tehnyt väärin, oon tehnyt niin sanoinkuvaamattoman väärin niin montaa ihmistä kohtaa niin monta kertaa. Mua väsyttää kun oon tehnyt samat virheet jo sata kertaa. Mua väsyttää se, että oon satuttanut niin paljon.

Pahinta ei ollutkaan nyt se toisen ihmisen menettäminen, ystävän menettäminen, vaan tieto siitä, että mä satutin niin pahasti.
MINÄ. Satutin toista ihmistä.

Aiemmin ystävän menettäminen on ollut pahinta, mutta nyt ei.
Nyt sattuu sisälle koska minä satutin.

Toivon, että saisin anteeksi jonain päivänä tän kaiken.

Rakasta sä Jumala mua kun muut ei pysty.

humalaa seuraa darra.

Mikä siinä on, kun kaikki vaan hylkää?

Tai tiedänhän mä.
Minä.

Miten voikaan ihminen olla näin raskas?
Kaikki on vaan huolissaan, mä tiedän.
On syytäkin.

Darra, ei tee mieli ruokaa, tää voi kostautua pitkäks aikaa.
Jännä nähdä milloin taas syön.
Jee.

Sori kaikki ihmiset.
Kannattaa ehkä vaan... kävellä pois.
Niinhän mä oon sanonu jo sata kertaa.
Kävele pois.

Ja sit kun joku tekee niin...
Sitten mä oon järkyttynyt, shokissa ja yksin.
Pohjalla, ryvettyneenä ja väsynyt.
Mitä sitten tapahtuu?
Sit mä vaan ryömin pohjamudissa kunnes jaksan nousta hetkeksi pystyyn.
Eläminen on liian rankkaa ja sit taas joku hylkää ja putoan.

Mä en vaan enää välitä.
Oon impulsiivinen ja teen tyhmiä asioita mutta en vaan enää välitä.
Poltan ketjussa, humalluin taas ja oon vaan niin väsynyt.
En halua ruokaa.
En halua mitään.
En halua elääääääää.

Valehtelen: kaikki hyvin.

EI OLE.

Ei se mitään.
Kaikki hyvin.

Viime kevään painajaiset palaa vaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Alla försvinner.

Viime kevään painajaiset iskee kuin hyökyaalto vasten kasvoja. Saisinko sittenkin ottaa tatuoinnin, kun olen selvinnyt vuoden ilman äldsta&bästan ystävyyttä kuolematta kuitenkaan?
Joo.

En tiedä.
Kaikki on niin kaoottista ja sekavaa.

VÄSYTTÄÄ.

Haluan pois ja toisaalta en halua. Haluan vaan kuunnella tätä biisiä uudestaan ja uudestaan.
Niin kuin viime keväänäkin.

Vihaan näitä painajaisia.
Kiivijäätelöä.
Autoreissuja.
Kaikkea!!!
VIHAAN!!!!!!!!

Miksi olet koko ajan siinä kummittelemassa?
Jag blundar men du är alltid där.
Jag tar till flykten men du springer mig ifatt varje gång.

Elämä on epäreilua, mutta joskus se on epäreilua mun hyväkseni.
Onhan?

V
Ä
S
Y
T
T
Ä
Ä

Mä olen koko ajan niin jumalattoman väsynyt.

Nytkin.
Kuuntelen Kentiä ja itken.
Lupasin etten viiltele, joten en viiltele.
Lupasin etten halua tai yritä kuolla, joten en halua tai yritä.
No haluan oikeesti mutten kerro.
Lupasin etten kerro.

Mietin vaan, mikä saisi ystävät jaksamaan vähän enemmän.
Ei sellaista kysytä. Vai voiko niin kysyä?
"Mitä voisin tehdä jotta mun ystävänä ois kivempi olla?"
Saako sellaiseen vastata?
Mä olen niin väsynyt.
En jaksa enempää.
Haluan nyt röökin tai pari.

VITTU.
Ehkä käyn viemässä koirat ulos, pelaan hetken Angry Birdsiä ja menen nukkumaan unilääkkeen saattelemana. Nukun yön yli, herään aamulla virkeänä ja syön vanukasta.
Tai jotain.

En vaan jaksa.
Ihan oikeasti.
Anteeksi.

Ps. olen päättänyt:

mieluummin en ole ystävä nyt.

Väsyttää ja ahdistaa.
Eilen:
pompin sängyllä
lauloin kovaa
kuuntelin musiikkia täysillä
ketjupoltin
itkin
raivosin
hakkasin seinää
hakkasin lattiaa
hakkasin tyynyä
huusin tyynyyn
silppusin hufvudstadsbladetteja
heittelin hbl-silppua ilmaan
itkin
itkin itkin itkin
kuuntelin murheita
loukkaannuin
itkin vähän lisää
väsyin

Oon niin väsynyt tähän.
Kaikki on hyvin ja mikään ei ole.
En jaksais yhtäkään uutta ihmissuhdetta.
Enkä jaksaisi sitä, että nyt ollaan rehellisiä.
"Kai sä tiedät miksi sun kaikki ihmissuhteet kuluu loppuun? Kun sä olet niin rasittava ja raskas."
Tiedän.
Ainahan mä olen sen tiennyt.
Tai en aina, mutta pitkään.

En vaan voi tälle mitään.
Mikään ei enää auta.
Missään ei vaan oo enää mitään.

Luoja auta.

Sitäpaitsi kusipäisyys ei ole hyvästä.

Mun pitää lakata toivomasta tätä ystävyyttä.
Mun pitää lakata ajattelemasta tätä ystävyyttä.
Mun pitää lopettaa tää ystävyys.

Ei tästä tuu mitään.
Oon epävarma ja tarvitseva ja ahdistunut ihan jatkuvasti.
Tai lähinnä silloin kun tää ystävyyden kohde on läsnä tai lähellä tai yhteyksissä.
Silloin, kun näin ei oo, niin oon paljon vähemmän ahdistunut ja epävarma.
Tai ainakin vähemmän ahdistunut.


I HATE MY LIFE DOT COM

Ja mikä siinä on, että taas on NAISIA jotka on mulle vihaisia.
Ja naisia jotka on kusipäisiä idiootteja.
Puhun aika lailla samoista naisista.
Tekis mieli huutaa NAINEN RYHDISTÄYDY.

Sen sijaan hymyilen ja kävelen pois.

Niin tän mun ystävyyden kohteenkin pitäisi tehdä.
Kävellä pois.

PYYSIN tasan yhtä asiaa.
Ettei mua pelastettais.
JA SEN SITTEN MENIT TEKEMÄÄN.
Nyt oon ikuisessa kiitollisuudenvelassa ja sekasin ja väsynyt ja ahdistunut.
Mutta en tekstaa.
En soita.
En mitään.
En puhu.
Kävelen pois.
Kävelen pois.
Hymyilen ja kävelen pois.
Tai en katso ollenkaan.
Kävelen ohi.
Katson ohi, kävelen ohi, ajattelen ohi.

Niin on parasta.

MÄ EN TARVITSE YSTÄVIÄ.

Ja mä en TO-DEL-LA-KAAN tarvitse tätä nyt.
Oikeesti.
Miksei Jumala vois nyt säästää mua tältä?
Miksei joku, kuka vaan, vois nyt säästää mua tältä?

Haluan vaan pois.
Ja mulla on ollut ihan kivaa! MULLA ON OLLUT ILOA mutta sit aina, aina on ne jotkut jotka saa mut suuttumaan ja turhautumaan ja ahdistumaan ja surulliseks.

Ei ne toiset katso sinua noin.

MÄ EN HALUA MITÄÄN.
Haluan pitää kaiken niin kuin oli hyvä.
Nyt ei ole hyvä.
TÄMÄ EI OLE HYVÄ.

Mä mietin, osaanko mä ikinä
Opinko mä ikinä.

Teenkö ikinä mitään muuta kuin googlaan kavereiden vanhempia.
Taidan vaikuttaa lievästi stalkkerilta.
Oikeesti oon vaan utelias.
Ja ujo.
Ja rikki.
Ja väsynyt.

ÄLÄ OLE MUN YSTÄVÄ.
Oikeesti.
Älä oo kun et kuitenkaan halua.

Mee jo pois.

Sadas postaus.

Tänäänkin haluaisin pudota järveen, eikun jokeen, en tiedä mikä tuo tuossa on. Ihan sama. Veteen.

Vesi on kylmää, sen tiedän kokeilemattakin. Mutta mitä jos se olisikin lämmintä? Olisi hirmuisen ihanaa upota lämpimään syliin, vajota, vajota vaan syvyyksiin ja pimeyksiin.

Silti en uppoa enkä vajoa.
Vaikka haluan.
HALUAN.
Tuun hulluksi.tässä maailmassa, ja saatan monen muunkin hulluuden partaalle.
Mun olisi parempi poissa.

Vasemmassa käsivarressa on Tukholman metrokarttaa etäisesti muistuttava kuviointi.
Se ei oo tästä kuvauksesta huolimatta kovin kaunis.
Ja se on kipeä.
Ja kaikki vihaa mua sen tähden.

Ja siksi mun olisi syytä kuolla.

Mä haluaisin nyt kyllä vaan kuolla.
En mitään muuta, vain kuolla.

En jaksa liikkua, en uskalla liikkua, mä vaan haluan pois.

Miks nää olot vaan tulee?

Tässä talossa on joku vatsatautikirous.

Oon toistaiseksi selvinnyt hengissä, terveenä, mutta nyt kun on kahden viikon sisään toinen vatsatautiepisodi käynnissä niin ei enää paljon naurata.

Haluan rauhoittavia.
Haluan ihan mitä vaan joka lopettais tän itkun ja hysterian.

Eilen tunsin oloni onnelliseksi - ihan vain pienen hetken, mutta silti. Onnelliseksi, iloiseksi, säteileväksi. Koko maailma kimmelsi ympärilläni.

Ja nyt olo on taas niin kurja. Pelottaa sairastuminen, vihaan oksennustautia ja pelkään ja kammoan sitä ihan superisti. Nyt ei ois aikaa olla kipee, nyt pitäis olla vaan terve ja tsempata. Eikö riitä, että ahdistaa ja on paniikkeja? Eikö niissä oo sairautta tarpeeksi?

Tai siinä, että tiikerit on tulleet takaisin.
Eikö se ole tarpeeksi rangaistus mulle?
Eikö se ole tarpeeksi paha?
Tiikerit on tulleet takaisin.
Jäädäkseen.