Jouluaatto meni taas vähän överiksi:

"Jeesus ei rakasta sua kun et auttanut korjaamaan pöytää!!!1111"
Anteeksi, mitä?
Tehän, ateistiperkeleet, Jeesuksen rakkaudesta just tiedättekin ihan hirveesti. Tekisi mieli sanoa, että ei ihme kun jäätte osattomiksi, mutta ettehän te jää. Välillä vituttaa tää armon kaikkiinulottuva luonne, mut minkäs teet. En mäkään sitä rakkautta sais jossei huonoille jaettais. Joten. Jeesus rakastaa mua ja sua ja kaikkia. Ja sitä ei yhden joulupöydän siivoaminen hetkauta.

Mulla oli pää kipeä (niksat? ffffuuuu, kolmatta päivää oli päänsärky ja kyllä, ne kolme päivää olin ollut polttamatta. en mä voi olla riippuvainen!!) niin menin sit nukkumaan pariks tunniks. Se ja särkylääkkeet saikin olon kohenemaan, vaikka sisältä olinki ihan paskana ja hajalla. Lähettiin sit viel mummun ja siskosen2 kanssa jouluyön kirkkohetkeen, oli ihan kivaa. Näin paljon rakkaita tuttuja, piristi mieltä! Ja saarna oli hyvä.

Lähden minilomalle (1 yö) erääseen nimeltämainitsemattomaan kaupunkiin jossa asuu eräs nimeltämainitsematon koulutoverini T, jonka kanssa ei nyt olla kovin lämpimissä väleissä. TIEDÄN että mokasin ja tiedän ettei mun ystävä kannata ehkä olla nyt kun käyn vaan niin ylikierroksilla (tosin se tuntuu laantuvan pikkuhiljaa...) mutta kaipaan silti tätä ystävää ja rukoilen puolestaan jatkuvasti. On rakas ja tärkeä, tietää sen toivottavasti itsekin.
Tiedän, etten minilomallani varmasti törmää tähän tyyppiin, siitä tuskin on pelkoa, mutta silti kihelmöi ajatus siitä, että menen hänen tietämättään siihen kaupunkiin..! :)
Toivon, että kummilapseni äiti soisi muksunsa minulle mukaan. Olisi sitten minä, siskonen1 ja ipana matkalla mukana. Jei!

Angstituttaaa vähän nyt mutta ei se mitään. Oisin halunnu juoda puoli pulloa viiniä eilen ruoan kanssa mutta kun olin autolla. Paskaa. JOULU ON PASKAA. tän päivän ku vielä kestää ni sit se ehkä on ohi. Mut sain kivoja lahjoja.

mikä siinä on, et pitää aina yksin ollessa vetää herkkuähkyt ja sit seuraavana päivänä olla kokonaan syömättä?

Paha olo. Yyyh. :(
Vielä pitää lähtee ulos pakkaseen käymään.

Väsyttää ja itkettää ja ahistaa.
Pääasiassa fiilis on ollu ihan hyvä, mut nyt vaan oon niin väsynyt ettei mitään rajaa.
Tiiän, että saan taas ootella unta ihan käsittämättömän pitkään. Ja huomenna pitäis jaksaa päivällä siivota reippaasti. Yyyyh, en jaksa, en halua, vihaan joulua ja haluun koko joulun pois. Ah-DIS-taa. :(

Viekää mut pois.
oon tuhonnut jo liikaa.

MIKÄ SIINÄ ON ETTEN VOI KOSKAAN OLLA YSTÄVYYSSUHTEESSA ILMAN, ETTÄ SATUTAN??

Ihmissuhteet on perseestä. Ihmisyys on perseestä, ihmiset on perseestä.

En jotenki vaan jaksais.
Mua turhauttaa ja suututtaa tää mun oma mokailu.
Sen takia saan kärsiä sydäntäraastavasta kaipuusta ja kivusta ja ikävästä.

Ikävä on kipu.
Kaipaan hymyjä, naurua, iloa. Kaipaan terroristipeliä, pianonsoittoa ja laulua, italialaista kahvilaa, kiivijäätelöä, kirjeitä ja kortteja, aliasta, nurmikon tuoksua, kiiltomato-junien ääniä yössä, paradise oskarin kuuntelua parvekkeella makuupussissa aurinkotuolissa tähtitaivasta katsellen, kuohuviiniä ja valkoviiniä ja siideriä, syömättömyyttä. Kaipaan naapurisopua, kesäpäiviä, meren tuoksua, suolan pistelyä iholla, auringonpolttamia. Kaipaan sitä aikaa, kun olin rohkea ja kokeilin siipiäni, olin reipas. Kaipaan pyykkituvan tuoksua, kerhohuonetta, roskakatosta, pientä metsäpolkua minun ja juna-aseman välillä. Kaipaan äldsta&bästaa ja kaipaan sitä uutta ystävää, jonka ajoin pois luotani.

Itsesuojeluvaistot pelaa.
Tai sit ei.
Rakennan muuria ympärilleni. Päästän näennäisesti läpi ja sit työnnänkin pois. Kuin toivottaisin vieraan tervetulleeksi ja sitten vetäisin maton alta. Kaikki menee humpsis, mukkelis makkelis, mikään ei olekaan ennallaan.

Äldsta&bästaa ikävöin, mutta en voi laittaa viestiä. En tiedä, mitä sanoisin.
Vielä ei ole kulunut tarpeeksi aikaa.
Tarpeeksi aikaa on kulunut sitten, kun ei enää ole näitä kyyneliä.
Lohdutonta itkua ja kipua ja kaipausta. Sitten kun ne on poissa, oon vapaa. Ehkä.

Kaipaan olla hyväksytty, rakastettu, lähellä muita.
Sanon, että pärjään yksin, mutta en oikeasti haluaisi pärjätä.
Kaipaan sitä, että joku ois lähellä.
Ettei mun aina tarttis pärjätä niin kauheen hyvin.
Tykkäsin siitä, kun asuin yksin ja kavereita kävi paljon talvella. Se oli rankkaa, kun piti olla läsnä ja sosialisoida, mutta toisaalta myös äärettömän ihanaa. Ei tarvinnut olla yksin, ei tarvinnut tuntea oloaan yksinäiseksi.

Toivottavasti jatkossakin olisi enemmän niitä tunteita. Yhdessäoloa, ei yksinäisyyttä.
Haluan voida olla parempi ystävä.
En vaan oikeen tiiä, missä voisin parantaa.

Anteeksi te kaikki. Mua väsyttää ja haluisin jäädä kiiltomadon alle mutta tiedän etten voi.
Teitä on liian monta.
Ja uusi ystävä, jonka ajoin pois luotani: be my butterfly again. Tarviisin sitä nyt.

väsyttää ja ahdistaa

alla försvinner.

tää on vaa liian kreisiä.

Väsyttää kaikki.

Pitäis jotenki ihmeellisesti ruveta pärjäämään, mut haluisinki vaan lopettaa syömisen ja hengittämisen.

 Ei tästä vittu tule yhtään mitään.

Voi äldsta&bästa minkä teit!!!

En mä odottanut viestiini vastausta.
Et ois ainakaan saanut soittaa.
Nyt en voi kuin itkeä.

VITTU.

älä enää ikinä soita. mähän sanoin että oot satuttanut nyt pahimmin.

Sanoin "ei se mitään" mutta KYLLÄ SE MITÄÄN.

Mä en pysty enää luottamaan kehenkään, mulla ei oo ketään, mulla ei oo mitään.

Vittuvittuvittuvittuvittu.........

Katoin dokumenttia vanhoista ihmisistä.
Niillä oli kaikilla joku hyvä syy elää.

Mulla ei.

Haluaisin syyn.
Haluisin, että jossain ois mulle syy jaksaa jatkaa.

Vaan kun nyt ei ole.

Sinä herätät minussa kaipuun.
Kaipuun tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi.

Herätät minussa kateutta ja katkeruutta - miksi minun elämäni on kurjaa? Miksi minun täytyy kärsiä? Miksi minä olen kasvanut kieroon?
Herätät minussa taistelutahtoa, tiedäthän senkin. Sinun vuoksesi tahdon taistella kovemmin, enkä luovuttaa.

Sinä herätät minussa inhoa ja kiukkua teoillasi ja tekemättä jättämisilläsi.
Herätät huomionhakuisuutta, turhamaisuutta ja tietynlaista äänekkyyttä; sisimpäni huutaa "näkisit minut tällaisena!"

Lähelläsi minussa herää aivan erityinen huoli ja hoivavietti. Kaipaan kuulla naurusi ja nähdä sinun hymyilevän.
Sinä herätät minussa myös pelkoja. Salaisia, arkoja pelkoja ja murheita. Minä tulen surulliseksi lähelläsi. Minua pelottaa, että satutat niin kuin kaikki muutkin. Minua pelottaa, että minä satutan sinua.
Niin on ollut aina.

Sinun kanssasi ahdistukseni vuoroin nostaa päätään ja vuoroin tyyntyy. Saat minut nauramaan ja itkemään nopeasti, sinä tiedät, kuinka rauhoitun, mutta toisaalta olet myös usein syy levottomuuteeni.

Sinä herätät minussa kipua ja kaipauksen.
Kaipuun jonnekin muualle, jonnekin kauas, pois luotasi ja silti lähellesi.

Sinä herätät minussa kaipuun.


***

Tänään tein taas jonkun surulliseksi.
En vain halunnut puhua.
En jaksanut.
En jaksa puhua, haluaisin mieluummin olla ihan hiljaa vain.
Hiljaa, hiljaa, rauhassa.

Ja se sai jonkun surulliseksi.
Kieltäydyin halaamasta, olisi tehnyt kipeää.

Mikä saa mut jäämään tänne??

Tahtoisin vaan hetkeksi pois.
Pois huolestuttamasta ja aiheuttamasta pahaa mieltä.
Aiheuttamasta ongelmia.

Voisinpa vaan kadota hetkeksi.
Kadota tai kuolla.
Ihan kummin vaan.

Ehkä joskus.
Ehkä jonain päivänä vaan katoan välittämättä mistään.

Tänään kuitenkin edelleen tekohymyilen ja kestän.
Katson väkivaltaa, siedän sitä, otan vastaan ja hymyilen.

Kasaan syliin painavaa taakkaa.
Anteeksi että olen näin hankala.
Mua on raskasta kannatella, koska itsekin oon lastannut repun täyteen kiviä, syntejä ja kaikkea painavaa.

Oon uuvuksissa.
En yhtään tiedä, mitä tehdä.
Maailma vaan pyörii.
Minä pyörin.
Väsyttää.
Anteeksi.

Voi, anteeksi.

Äldsta&bästa, en tarkoittanut satuttaa, anteeksi.
Ja sinä toinenkin, joka nyt rohkenit välittää...
Koetin sanoa, ettei kannata.
Anteeksi.

Oon niin pahoillani.

Siksi mun täytyy kuolla.

Palaan aina uudelleen väkivallan pariin.

Nyt vasta ymmärrän, että itken perheväkivaltaa kuin pieni lapsi.
Salassa ja ihan rikki.

Henkinen väkivalta on muuttunut kunnolla fyysiseksi mun tiikereissä.

Mä en oo aiemmin tajunnut tai nähnyt tilannetta näin pahana. Tai en oikeestaan nytkään näe.
Tiedän vaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja mä olen ihan rikki, hajalla, väsynyt ja itkuinen.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mua on kohdeltu huonosti, laiminlyöty ja hakattu etenkin henkisesti. Tässä mä nyt itken rikkinäisyyttäni, kun olen ensin purkanut tätä ahdistusta mulle tärkeisiin ihmisiin.

En haluaisi kertoa kenellekään.
Mua hävettää.
Haluaisin mennä taas sängyn alle piiloon.

Niin monessa asiassa on yhtäkkiä järkeä.

Siinä, etten halua nähdä isääni.
Siinä, etten halaa perheenjäseniäni enkä kauheasti muitakaan.
Sanon muille, ettei mun kanssa kannata olla, kun oon niin huono.
Se on hei ainut, mitä oon oppinut. Se, että oon huono.

Niin monessa asiassa on nyt järkeä.

Ja se surustuttaa.