Työ tuntuu lihaksissa. Tosin vapaa-ajalla tehty työ tällä kertaa.
Huomenna lyhyt päivä taas, vain aamupäivä töitä, tosin sitäkin raskaampaa meininkiä vissiin luvassa. No, sit saa lepäillä.

Väsyttää tämmöset ihastumissekoilut taas.
Ja kaikki muukin
Olis kivat juhlat täs parin viikon sisään luvassa mutten tiiä voinko mennä. Ex-tärkeä, äldsta&bästa, miksi sinun pitää tulla sinne?
Tosin tässä välissähän me saadaan ilmeisesti viettää vuorokausi saman katon alla. Jee! (Not.)

Toivon vaan, että Kiva poika tekstailee mun kanssa ja tsemppaa omalla ihanalla olemuksellaan. Sit ehkä selviin siitä.

Miksi sinä olet kaikkialla, äldsta&bästa? :(

Mietin, pitäiskö jaksaa lähteä uimaan taas joku päivä. Pitäis, tiedän kyllä. Mutta nyt väsyttää isot eläimet, nyt väsyttää. Ja toiset isot eläimet saa luvan taas pysyä kaukana.

Jos tykkäät musta niin mäkin tykkään susta, jooko?

Väsymys.

Ja ihastus.
Kiva poika on kiva.

Silti pelottaa äldsta&bästan kohtaaminen viikon kuluttua. Yli vuorokausi samassa rakennuksessa voi tehdä tiukkaa...
MÄ EN HALUAISI TÄTÄ OLOA HEI.

Haluaisin kokonaan vaan kivan olon, iloisen, hymyilevän olon. Hassun, höpön olon. Sen sijaan mua vaan ahdistaa ja panikoiduttaa enkä saa mitään järkevää aikaan vaikka kuinka yritän.
No joo töitä, lapset on kivoja, mutta silti.
Mua väsyttää ja katselen uusia silmiäni ja mietin, näinkö sitä näkee kaiken uusin silmin.
Haluan nähdä kaiken toisin kuin ennen, haluan nähdä maailman eri tavalla.
No, jotain on muuttunut - en kerro kun tekee pahaa, en kerro kun itkettää, en kerro kun ahdistaa ja panikoiduttaa. Olen vain. Mietin, lopettaisinko syömisen, ottaisinko tiikerit takaisin, juoksisinko maailman laidalle ja putoaisin avaruuteen.

Voi kunpa voisinkin ottaa niin paljon vauhtia, että voisin hypätä kellumaan pilvien kanssa.
Vaan kun en voi.

Joskus pienenä tuntui, että keinulla voisi keinuttaa itsensä taivaaseen asti.
Ei tunnu nyt.
Nyt olen liian iso, lähempänä muurahaisia kuin puunlatvoja.

Jag drömmer drömmar om att alla försvinner en efter en. Siksi mä en uskalla luottaa.

(Kiitos jos kuitenkin tykkäät musta. Se olisi tervetullutta vaihtelua.)

On taas ollut vaikeita hetkiä. Surullisia ja vaikeita. Mutta lopulta niistäkin on selvitty.

Torstai oli kurja, itketti ja ahdisti todella paljon. En ole vielä valmis elämään normaalia arkea niin, että tärkeä on kuvioissa. Tekee niin pahaa kuulla ääni ja nähdä ja tuntea, tekee niin sanoinkuvaamattoman pahaa. Ahdistaaaaaaa. Ja selvisin silti torstaista. Selvisin eilisestäkin. Selvisin jopa ihan hyvin.

Nyt vielä viimehetken yo-valmistautumiset, keskiviikon jälkeen sekin on hetkeksi ohi ja torstaiaamuna aloitan työt! Sitten voin myös suunnitella lettukestejä kummitytölle.

Koirat nukkuu kerälle käpertyneinä levoton olo pitäisi soittaa ja laulaa jotta olisi helpompaa.

En osaa enkä jaksa ajatella.

On vaan ikävä.

En halua taas istua suihkussa sakset kädessä ja ajatella: "miksipä ei?"
Ei, en halua.
Eilen olisin halunnut nukahtaa syliisi kun olin niin väsynyt ja vasenta kättä särki eikä kipu lähtenyt lääkkeillä.
Eilen olin kietoutunut pashminahuiviin ja olisin halunnut vain nukkua siinä, turvassa.
Mutta ai niin, sinähän et enää olekaan turva.
Ja olen vakuuttunut, että sinä tiedät minun kirjoittaneen sen eilisen esirukouspyynnön. Tiedän että tiedät. Sitä minä toivon, sitä minä rukoilen. Se sinun pitäisi saada tietää - sitä minä rukoilen.

Olen tavannut semmoisen ihan kivan pojan, mutta koska kaikki meni tärkeän kanssa niin kovin huonosti ja vahva ystävyyssuhde loppui ykskaks yllättäen... Niin. Olen menettänyt suuren osan toivoani.

Ensi viikolla otan eriväriset silmät käyttöön, saan jogurtit jotka unohdin, laulan onnellisena ja aloitan työt.
Niin sen täytyy mennä.

Tänään kaikki alkaa taas kauniista kaupungista, Helsingistä jota hengitän, ja keskiviikkona se päättyy ihanaan messuun. Keskiviikkona saavun pimeään Helsinkiin ja haluan olla rauhassa.
Että älä sinä tule minua häiritsemään, jookos.

Mä en halua vihata sua.
En todella halua.
Toisinaan mulla ei vaan oo oikein muuta vaihtoehtoa. Tai kai mulla olis, mutta en osaa muutakaan.

Mulla on ihan kauhean kova ikävä sua.
Ei itkuikävä, mutta sellainen tyhjä kaipaus.
Mun täytyy kehittää jotain muuta.
Todella täytyy.

Miksi mä olen sulle vain kahle?

Olen tietysti onnellinen, kun tää on sulle hyvä juttu ja oot onnellinen, onhan tää mullekin ollut hyvä, mutta jotenkin ois kiva jos kaipaisit mua. Jotenkin ois kiva jos välittäisit musta yhä. Jotenkin ois kiva jos oisit lähellä.
Kauempana kuin ennen mutta lähempänä kuin nyt.

VIHASIN EILISTÄ.
Se oli yks kamalimmista parituntisista hetkeen.

Edelleen haluaisin vain vajota lattialle nyyhkyttämään. Itkin sateessa koko matkan, itkin ja itkin ja itkin, itkin ja pyöräilin ylämäkeen ja itkin lisää. Mikset sä voi olla tässä lähellä?

Meinasin mennä vetämään sellaset kännit ettei mitään rajaa. En mennyt. Enkä sitten sateen jälkeen enää itkenytkään.
Pyydän, että muistat ilon. Älä muista huonoja hetkiä. Eikö siitä tuu tasapaino, jos mä muistan ne ja sä muistat hyvät hetket?
Muistan mun virheet koko ajan. Nään unia. Nyt mulla ei oo mitään mikä veis unet pois. Tai on, hullut kolmiolääkkeet joita en suostu syömään, mut ne tuo mukanaan kaikkea uutta ikävää. Mut ne vaivuttaa hyvin utu-uneen, sellaiseen, jossa mikään ei tunnu miltään ja jossa unia ei oikeasti ole.

Se on hyvä.
Silloin en ehkä ikävöi.
Ehkä pitää syödä niitä joskus muulloinkin. Jotta saisi rauhan ja rentouden ja hämärän ympärille. Hämärä on joskus ihan hyvä.

Tai sit vaan kutsun tiikerejä. Nytkin haluaisin.
Voi tiikerit, älkää kuitenkaan nyt tulko.
Nyt ei tarvitse.
Huomenna on tarpeeksi vaikeaa muutenkin.

(LUPASIT ETTÄ HARKITSET. Toivottavasti harkitset ennen kuin mä päätän vaihtaa elämäni suuntaa. Nyt aion rakastua jouluun ja lukea ranskaa jälleen. Hullua itsekidutusta mutta riippuvuus riippuvuudesta, niinhän?)

Oon ihan valtavan väsynyt. Oon väsynyt ja mun lihaksiin sattuu ja mua pelottaa. Se saa itkemään.
Mutta en halua tiikerejä. En halua tiikerejä takas ja silti haluisin.
Mitä. Mä. Teen.

NOSTAN FIILISTÄ!!!

Tanssin pyjamahousuissa ympäri kämppää afrikkalaisen musiikin soidessa taustalla. Tsiisus, millon musta on tullu näin hullu? Ei se mitään, ei mikään nyt saa haitata. Pohdin, lähdenkö laulamaan kävellen vai pyörällä. Kävellen saattaisin saada kyydin takaspäin, pyörällä olisin nopeesti kotona sit kun tuun. No, ei sen niin väliks, kumpikin vaihtoehto hyvä.

Se, joka joskus oli tärkeä, laittoi tänään viestin ja kysyi, haluanko mä jutella. TOTTAKAI HALUAN, oon koettanut vaan antaa tilaa. Eilen vaan ymmärsin syntien anteeksiantoasioita ja siksi piti tekstaa.

Eilen itkin onnesta.
Tänään itken ehkä pelosta.
Ja kivusta. Miten voikaan sattua näin paljon?!

Nukuin viime yönä ensimmäistä kertaa korvatulpat päässä.
Sain sitten joskus aamuyöllä vihdoin levonkin hetkeks.
Tähän mun elämä taas menee, nukun päivät ja valvon yöt.
Haluaisin vaan jo muuttaa jonnekin kauas.

Ruotsiin.
Tampereelle.
Rovaniemelle.
Ihan minne vaan, kunhan kauas.

Kauas äldsta&bästasta. Joka on rakas yhä.

Ihan vaan tiedoksi:

MÄ EN OLE UNOHTANUT!!!

Lupasit, että puhutaan.
Mä odotan.

Tällä kertaa olen kärsivällinen enkä painosta siihen, annan sulle tilaa. Sä saat nyt olla tällä kertaa se, joka päättää, milloin sopii.
Mutta mä en ole unohtanut.
En unohda.
En unohda sua rakas.