En voi ikuisesti
paeta
juosta karkuun
kääntyä pois
lähteä toiseen suuntaan
kääntää toistakin poskea
rakastaa saamatta takaisin
yrittää unohtaa
juoda valkoviiniä
haaveilla boheemista elämästä
tehdä taidetta
itkeä yksin
ikävöidä
kaivata Helsinkiä

En voi ikuisesti haluta
lentää
kuolla
pois
lähteä
tulla takaisin
unohtaa
unohtaa unohtaa unohtaa
nauraa
laulaa
tanssia
tehdä taidetta
naurattaa
Helsinkiä

En voi ikuisesti pelätä
sinua
katsettasi
kohtaamisia
kuolemaa
kuolemattomuutta
arkea
uusia asioita
kuuden tunnin koesalia
alkoholia
miehiä
unohtamista
muistamista
nauramista
laulamista
tanssimista
taiteen tekemistä
Helsinkiä

Kaikki loppuu sinne missä sinä olet.
Niin sen kuuluu mennä.

I so do not want to feel like this.

Kaikki kaatuu päälle ihan turhaan.
Nyt pitäisi olla viisas, vaan kun en ole. Olen kaikkea muuta kuin viisas.

HALUUN VAAN JÄÄTÄVÄN KÄNNIN. En tee niin, en rupee nyt ryyppäämään tai viiltelemään tai oksentelemaan vaikka kuinka sitä haluaisin.
En.
Ei sovi.
Nyt pitää pitää uusi elämä, uusi kurssi, uusi suunta.

Nyt pitää vaan tsempata, nyt pitää vaan jaksaa. Ei oo vaihtoehtoja.

Anna voimaa.
Anna voimaa hyväksyä, voimaa luopua, voimaa luovuttaa.

Vaikeaa tää tulee olemaan vielä pitkään, mutta oon ottanut jo askelia.
(Eniten surustuttaa yhä se, että oon muuttunut, ja tärkeä aina sanoi, että sen on jopa helpompi jaksaa mua jos muutun. Sitten se ei haluakaan nähdä kun oon muuttunut. Se surettaa.)

Näin äldsta&bästan siskoa viikonloppuna, aika lailla haluamattani. Muistuttavat toisiaan kipeäätekevän paljon.
I miss you.

Missä ois joku joka johdattais tästä pimeydestä pois?

Mä löydän kyllä itsekin, tiedän sen, mutta on hetkiä joina en haluaisi taivaltaa valoa kohti yksin.
Oon pimeessä ja eksyksissä mutta en ikinä yksin.
Tiedän sen.

MINÄ OLEN OLLUT TÄÄLLÄ IKUISUUDEN.

Koko kaiken elämääni olen vain halunnut, että näkisit. Että näkisit ja huomaisit, että joku näkisi ja huomaisi ja kunnioittaisi olemassaoloani.
Kipu siitä, etten näe jonkun huomaavan, on valtava.

Olen elänyt täällä ikuisuuden.
Olen hengittänyt kaikkea kerran ja silti jokainen uusi kerta on uusi alku, hengitän Helsinkiä uudelleen ja uudelleen ja joka kerta se on ainutlaatuista, kuin ensimmäistä kertaa astuisin junasta ulos ja näkisin pimeän taivaan ja junan valot, haistaisin tupakansavun, tuntisin sateen ja ajattelisin: "tätä on koti."
Joka kerta kaikki on niin valtavan kaunista taas.
Loppuvuoden aion käyttää nähden asiat eri tavoin kuin aiemmin.
Olen jo nähnyt - näin viljapellon, jota en ole ennen huomannut. En, vaikka olen kulkenut tälläkin viikolla useasti sen ohi. Eilen näin sen.

Haluaisin nähdä tärkeän samalla tavalla - erilaisten silmälasien läpi. Täydellisen kauniisti, ilman katkeruutta ja ilman pelkoa. Silti pelkään. PÄÄSTÄ IRTI, huudan itselleni. Jos päästän irti, ei voi sattua, kun nähdään. Jos päästän irti, selviän täydellisen ihanasti. Kaikki menee niin kuin pitääkin. Jos pelkään tunnetta, se voimistuu ja tulee varmasti. Jos päästän tunteesta irti ja hyväksyn sen... niin, kaikki on helpompaa.

Olen elänyt täällä ikuisuuden, rakas.
Siksi tiedän että selviän.

I need to quiet my soul.

Tänään sattuu taas.

Ehkä huomenna on kauniimpaa.
Ehkä ylihuomenna on kauniimpaa.

Ehkä selviän viikonlopusta.
Ehkä.
Ehkä en.

Ikävä on niin kauhean kova.

Mun pitäis kai vaan päästää irti.

Se on vaan ihan kauhean vaikeaa.

Kun haluaa olla ystävä, ja toinen ei haluakaan.
Kun haluaisi jakaa.
Haluaisi olla onnellinen.

Miksi mä olen rajoite enkä mahdollisuus? Oikeasti. Kertoisit. Haluan tietää, miksen riitä sulle.
En halua mitään "ollaan vaan niin erilaisia" -kuraa, koska ei tää nyt oo mikään seurustelujuttu. Tai siis että onko se niin kamalaa, jos on joskus ystävien kanssa vähän erilainen?

Mä yritän kyllä jättää sut nyt syksyllä rauhaan.
Yritän todella kovasti.
En tiiä miten hyvin onnistun, mutta koitan. Jotta voisit harkita jonain päivänä sitä, että oltais taas. Ei samalla tavalla, mutta kuitenkin.

En mäkään osannut sanoa, että ahdisti.
Tai ehkä osasin, mutta en osannut sanoa, mitä sille pitää tehdä.

Oisin niin kauheen onnellinen jos oisit vaan kauempana mutta oisit kuitenkin. Nyt et oo ollenkaan.
Kauempana sopis mulle hyvin.
Se tekis mut onnelliseks, se olis hyvä.
Tää ei oo hyvä, mutta mä suostun ei-hyväänkin jos se vaan tekee sut onnelliseks.

Mut oisit kiltti ja ees harkitsisit jonain päivänä.
(Kirjoitan sinulle, tärkeä. Äldsta&bästa. Tiedän, ettet lue tätä, ja sekin saa kyyneliin kun haluisin että tiedät nämä asiat.)

Mitä luulet, ikävöisitkö mua hetken päästä?
Syksy on kohta tässä enkä silti kuole, tai ainakin koetan olla kuolematta. Ikävöisitkö mua vähäsen? Haluaisitko hetken kuluttua yrittää uudelleen, antaa mulle uuden mahdollisuuden?

Muista, mä odotan.
En aktiivisesti, det kommer annat emellan och det är bra, mutta odotan kuitenkin.
Olet mulle aina ihan yhtä rakas, koska ei voi olla rakkaampaa ja vähemmän rakasta koska rakkaus ei oo mikään skaala. Voi olla kyllä eri tavalla rakastamista, mutta ei se ole yhtään sen vähempää.

Jos kehtaisin, pyytäisin, että antaisit mulle nyt jo mahdollisuuden.
Tiedän, että se on väärin, joten en tee niin.
Tiedän, että sun on nyt parempi näin.
Mun ei.

En ikinä unohda. Se on kurjaa, koska haluaisin antaa itelleni rauhan ja haluaisin antaa sulle rauhan, mutta en vissiinkään kykene siihen. En vaan pysty.
Miten voi unohtaa jonkun, joka on ollut merkittävä osa elämää neljän vuoden ajan?
Ei mitenkään.
Ehkä mun ei kuulukaan unohtaa. Ehkä mun kuuluu muistaa ja itkeä aina välillä.

Tänään palaan kauniisiin maisemiin ja siksi päätinkin, että katson syksyä uusin silmin. Katson kaikkea ympärillä olevaa ja vaan ihastelen. Oon jo hengittänyt Helsinkiä ja huumaantunut kaikesta siitä, mitä uutta mahdankaan löytää Kehä kolmosen ulkopuolelta!

Minä tiedän.

Jos mä en riittänyt sulle niin miten ihmeessä voin ikinä riittää kellekään muulle?

Mua pelottaa ens viikko. Ilmeisesti oot tulossa treeneihin, äldsta&bästa, ex-tärkeä. Näin olen kuullut. Siksi haluaisin soittaa. Se stressaa mua ihan älyttömästi, se pelottaa mua ihan älyttömästi. En oo vielä valmis viettämään sun kanssas kolmea tuntia samassa tilassa. Voi kuinka mua pelottaakaan.

Olin jo eilen hermoromahduksen partaalla - mitä sitten olen ensi viikolla? Hermoromahtanut?
Haluaisin että näet, kuinka onnellinen olen, mutta mä en voi olla onnellinen jos sä olet läsnä ja maisemissa.
Keep it simple - helpommin sanottu kuin tehty.

Älä tuu.
Pliis älä tule.
En tahdo kohdata sua ihan vielä.

Asiat edistyy edes vähäsen - ex-tärkeä suostui, että voidaan tavata tässä syksyn aikana. Jossain vaiheessa, kunhan kummallakin on aikaa. Sanoin, että ei kiirettä. Eikä olekaan - tää tieto jo helpottaa.
Ehkä sit voin päästää vihdoin irti.

Viime päivät on menneet vaan itkiessä. Tänäänkin oon vollottanut vaikka kuinka paljon. Mä oon menettänyt mun elämän tärkeimmän ystävän. Se tuntuu edelleen ihan kauhean epäreilulta. Ja ihanat messut ei oo vielä alkaneet. Yyyyhyy.
Koulu alkaa taas ensi viikolla. Mitähän lie siitäkin tulee.

Jos kestän vielä viikon ilman tiikerejä, niin olen tehnyt oman ennätyksen. Viikko vielä. Ja kyllä mä kestän. Aion kestää ikuisesti elämän ilman tiikerejä.
Ne on taas kuiskailleet öisin ja aamuisin, samoin oksennushimot on olleet ihan kauheat. Oon syönyt tosi vähän ja tosi epäsäännöllisesti, kun jotenkin... kammoksuttaa. En tiedä. En halua tästä ongelmaa, haluan vain lähteä pyöräilemään. Kyllä se siitä. Ei pitäis ruoan pelottaa.

Tänään hetken taas olin Jumalalle vihainen enkä ois halunnut pitää ristiä kaulassa. Sit lauloin kuitenkin ylistyslauluja, vihaisena ja itkien mutta lauloinpa kuitenkin. Ja päätin, etten pelkää ruokaa, en pelkää tiikerejä, en pelkää alkoholia enkä tee nyt mistään mitään ongelmaa. SIMPLE.

Nyt aattelin lähteä pyöräilemään. Josko vaikka polkasisin uimaan, ei tiedä!
(Merelle asti en mene, järvi saa riittää, vaikka suolainen merituuli kasvoilla oliskin parasta mitä nyt tiiän.)

ALL I KNOW IS I'M LOST WITHOUT YOU.

Kärväytin itteni auringossa. Hirveen fiksua.
Itken merenmakuisia kyyneleitä, en tiiä mitä teen. En tiiä, mitä voin tehä.
Oon tekstannut nyt taas tärkeälle. Ex-tärkeälle. Tarviin sen apua. En selvii tästä yksin, haluun puhua sen kanssa tän läpi. En mä siltikään unohda, tiedän, mutta en vaan oo valmis vielä.

MÄ LUPAAN ETTEN KUOLE. MÄ LUPAAN JOS SÄ VAAN TULET TAKAISIN MUN ELÄMÄÄN.
Tiedän ettet silti tule.

Oon vaan niin sekaisin ja yksin ja eksyksissä. Oon vaan hukassa. En tiiä mitä teen. Kaikki on niin pelottavaa ja sekavaa, etten jaksaisi yrittää enempää. En jaksaisi yrittää saada elämää rullaamaan nätisti kun se ei rullaa. I need you.

En tajuu miten ikinä selviin täst.

Eniten sattuu kaikki.
Se, ettei tärkeä ole edes pahoillaan.
Vai pitäiskö sanoa ex-tärkeä.
On se mulle silti tärkeä.
Haluaisin nyt saada pian lievennettyä oman oloni.
Tällä hetkellä kun tuntuu siltä, etten halua nähdäkään koko ihmistä.
Tällä hetkellä haluaisin vain tehdä pahaa.
Jonain päivänä haluaisin voida sanoa "hei" ja "mitä kuuluu?" ilman että se tekee kipeää.

Ei se ole edes pahoillaan mun satuttamisesta. Eikai sillä ole aikaa olla surullinen siitä, että se satutti ja teki pahaa.
Tää kaikki tuntuu painajaisunelta.
Mardrömmar.
Mä tiesin tän.
Putoan.

Ahdistaa. Rintakehän päällä istuu miljoona virtahepoa.

Kurkkua kuristaa ja kyyneleet tipahtelee.

MIKSI SÄ HYLKÄSIT MUT?!

Mulla oli hirveen kiva päivä, vähän stressaava mutta kiva. Ajelin.
Miksi sä lähdit niin hirveän kauas pois mun elämästä?
Mulla on niin kamalan kova ikävä.

EN KESTÄ TÄTÄ. En kestä tätä kun ahdistaa ja itkettää samat asiat.
Tää on niin turhauttavaa. Tää on niin turhaa ja niin väärin. Miksi tän pitää mennä näin?

Ensi viikolla yritän taas pelata venäläis-unkarilaista rulettia. Rakastan jännitystä.

Itkuolo.

Mätä, kamala, huono, pönttö.

Pakotan kyyneleet pysymään sisällä, nieleskelen itkua, kuuntelen vuorotellen kyynelkanavat avaavia kappaleita ja sitten taas sellaista musiikkia, joka saa haluamaan tanssimista ja laulamista ja nauramista.

Taidan käydä tänään pyörälenkillä.
Väsyneenä on vaikeampi välittää.
Väsyneenä on vaikeampi ikävöidä.

Sain eilen tosi hyvän idean:
rupeen treenaamaan ihan kunnolla yhtä urheilutapahtuma varten ens kesäks.
Hui kauhistus!
Onneksi mulla on personal-piiskaaja jonka orjaleirit tossa heti outside of Helsinki on tunnettuja meitsin tuttavapiirissä. Isketään koiran hihna kouraan ja siinähän on juostava perässä.

Oon ihan sitä mieltä, että "venäläis-unkarilaisen-ruletin" pelaaminen saa loppua nyt. Tai ehkä vielä pari kierrosta, mutta sitten. Tyhmäähän se on korvata yksi riippuvuus toisella, sanoa että itsetuhoisuus on loppu mutta silti tietyllä tavalla jatkaa itsensä satuttamista ja ahdistusasioita.

No, aattelin korvata sen toisen riippuvuuden kolmannella, nimittäin treenillä.
Syömisahdistukset voi kuulua tähän treeniin vähän mutta ei saa paljon. En halua ihan kauheasti ylimääräisiä ahdistusasioita, mutta pakkohan ruokavalionkin on muuttua vähän. Tarviin monenlaista kuntoa ja kestävyyttä, uskoisin että henkisestikin tule parempi fiilis sitten kun oon ensin vaa

Tänään päätän parantua lopullisesti.
Tänään päätän hoitaa asiat kuntoon.
Märehtimättä, murehtimatta, vain kypsyttelemällä hiljakseen.

Kävelen, juoksen, tanssin ja laulan.
Ihana elämä.
Pitää vaan tarkistaa, mitä on vielä tekemättä ennen kuin voi lähteä.
Rakastan sinua ja rakastan minua.

En halua enää ikinä olla itsetuhoisen onneton.

Vaarallisia leikkejä.

En tiedä, osaanko tutustua enää kehenkään.
Osaanko ystävystyä, osaanko ikinä seurustella, osaanko ikinä olla hyvä ystävä.

Huijaan, jos sanon, etten ole enää itsetuhoinen. Taidan mä vähän olla.
Pelaan omaa versiotani venäläisestä ruletista.
Herran haltuun, uknow.

Voi LUOJA.

Mä haluan pitää tän onnellisuuden.
En halua juosta yömyöhällä väkisin lenkkiä vain koska pitäisi.
Haluaisin voittaa lotossa 8,5 miljoonaa.
Haluan vauvan.
Apua.
Haluan asunnon, jonka voin vuokrata eteenpäin.
Haluan etteivät olympialaiset ikinä lopu.
Haluan äldsta&bästan takaisin.

Ja mä en suostu tuntemaan syyllisyyttä, sääliä tai ahdistusta.
En vaan suostu.

Sattuisiko jo vähemmän?
Ei kai.

Sentään yksi jännityshetki on ohi jo!
Nyt lähden seikkailemaan. Seikkailut tekee ihmiselle hyvää. Varsinkin iloisille eläimille. Ne seikkailee. Ensi viikolla seikkailen toivottavasti vähän kauemmaskin!