Välillä mun tekis mieli huutaa turhautumuksesta.

ETTEKÖ MUKA NÄE ETTÄ VALEHTELEN KOKO AJAN?!
Ei mulla mee näin hyvin.
Oon vaan oppinut, mitä sopii näyttää.

Tyyneyttä, rauhallisuutta, iloa, autuutta, hyvyyttä.
Mutta ei katkeruutta, kipua, pelkoa, turhautumista, surua, epätoivoa.

Tavallaan voisin näyttää kieltä ja lällättää: mullapa onkin salaisuus jota ette tiedä! Mä aion kuolla ettekä te voi tehdä sille mitään!

Kiireen ja välinpitämättömyyden ero on toisinaan hiuksenhieno. Niin kuin kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta. Pappi ja leeviläinen kävelivät kiireisinä ohi vaikka näkivät ryöstetyn, hakatun miehen hädän.
Nukkuivatko he yönsä hyvin, ilman omantunnon ruoskintaa?
Ehkä, tarina ei kerro.

Ja tämän vertauksen jälkeen kaikki tietävät, että valehtelen paljon.
Hymyilen kun haluaisin itkeä, puhun lempeästi kun haluaisin huutaa, sanon "ei se mitään, kaikki hyvin" silloinkin kun tunnen oloni satutetuksi ja olisin valmis tappamaan itseni sen tunteen vuoksi.

Niin. Mä valehtelen aika paljon.