Mulla on sanallasanoen hirveä olo.

Vaikea olo.
Sekava.
Satuttava.
Hukkumisolo.
Karkaava.
Katoan.

Pakotan itseni kävelemään, sillä jos juoksen nyt, pääsee helvetti irti.

Ilma on sellainen, että tekis mieli tehdä hukkumisharjoituksia.
Mutta ei ihan vielä.
Ei vielä, pian.
Hetki täytyy malttaa.

Anna avain,
jolla avata lukkoja,
avata suljettuja ovia,
lukita jotain pois

Anna uusi elämä,
uusi alku vanhan päälle,
uusi köydenpätkä johon tehdä solmuja,
solmuja elämän

Anna sataa,
versota uutta elämää,
auringon valon puhdistaa,
uudistaa

Anna ihme,
pienen pieni,
koko ajan kasvava ihme
sisimpään

Anna toivo
joka kantaa
uuteen aamuun,
uuteen huomiseen

Kaikki on nii hullun hankalaa.
Minä ja ajatukset.

Haluan pudota parvekkeelta.

Tapahtui vahingossa vähän tiikerejä.

Så var är vi nu?
Så var är vi nu idag?
Är det någon här som ser en väg tillbaka -
vad du betyder för mig,
vad jag betyder för dig,
vad vi betyder för varandra.


(Kent - Var är vi nu?)

Yhtäkkiä ahistaa.
Miksi aina satutan?

Kevät, koivuissa pieniä hiirenkorvia.
Ahdistaa se vaaleanvihreys.
Ne pienenpienet lehdet.
Elämä.

Olo on kummallinen.
Tunnen oikean ja väärän.
Silti tunteet sekoittuu, tiedättehän, kun ei oikeesti oo ihan varma mitä pitäisi tehdä.
En osaa auttaa!
En vaan osaa, en oo tarpeeksi, en pysty millään riittää enempään.
Eikä mun tarvitsekaan.

Omassa sisimmässä on kaikki ihan hullusti ja sekaisin ja myllerryksessä.
Yritän olla sekoamatta.
Kerrankin TIEDÄN mitä haluan.
Saavuttaminen vaan on vaikeaa.
Kaikki, mikä vaatii työtä ja ponnisteluja, on vaikeaa.
Etenkin kun pään sisällä olevaa touhua ei saa hiljenemään.
TUNTEITA ei saa hiljenemään, ne vaan menee enemmän ja enemmän solmuun.

Uppoan päivisin haavemaailmoihin. Mietin, mitä sitten, kun unelma toteutuu.
Ei jos, vaan kun.
Mietin millaista elämä sitten on, kun saan sen, mitä haluan.

Haaveilu on vaarallista, koska se herättää tunteita.
Sellaisia syvällä nukkuvia tunteita, joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

Eikä ulkona vieläkään sada.