Kymmeneen viikkoon on hyvä lopettaa, eikös?

Mä haluun pois.
Ja sit toisaalta en.

Tai siis haluan, mutta en uskalla.
Mun täytyy vielä vähän kerätä rohkeutta. Kyllä mä kohta uskallan, tiedän sen. Kohta tää on jo liikaa.

En jaksais enää päivääkään, ihan oikeesti. Nyt on tosi huono, oon ihan käsittämättömän heikossa kunnossa. En oo osannut enkä uskaltanut sanoa sitä kellekään, enkä vieläkään osaa enkä uskalla, mut nyt on tosi huono. Mä en selvii täst enää, mun täytyy päästä pois.

Oon ihan tosi väsynyt.

Kaikki on vaan niin ehkää.
Kaikki on ehkä.
Ehkä ehkä ehkä.

Pelottavaa.

Lamaannun pelosta.

En pysty tähän.

Tänään on kaksi ja viisi.
Huhhuh.
Kovasti jo uuvuttaa valmiiksi.

Kaiken järjen mukaan mun pitäisi olla jo tosi helpottunut.
1/7 takana, 6/7 jäljellä.
Ehkä.
Kaikki on vaan niin ehkää.
Ja sekö vasta ahdistaakin.

Asiat on tosi kesken.
Mut mä en jaksa jäädä selvittämään niitä enää.
Lähden ja jätän kaaoksen.
Ei voi mitään.

Tänne jää nyt kaikki sotku ja kaaos.
Tiedän että se satuttaa vielä lisää.

Mut mä en vaan jaksa sanoa "auta."
En halua.
Siihen sisältyy liikaa tunteita.
Tähänkin sisältyy, mutta vähän vähemmän.
Kun tiedän, että kohta kaikki on ohi.
Kohta ei ole enää tunteita eikä tuntemista.

Se helpottaa.
Kaiken järjen mukaan.
Pikkuhiljaa.

Haluun vaan olla ja unohtaa.
Liian paljon hyviä asioita viime päivinä. En pysty tähän. Mun täytyy saada lähteä.
Mietin et onks tää mun viimeinen maanantai.
Toivottavasti.

Olen pelastanut kaksi ystävyyssuhdetta tänä viikonloppuna.
MIKSI????
Lähden kohta.
Ei tässä oo mitään järkeä.
En kestä itteäni.
Ei tässä oo mitään järkeä.
Lähden kohta.

"Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen. Anna jo olla, anna mun olla ja unohtaa."
(Stella - Piste.)


Mä en jaksa enää tätä mitään.
Tää päivä on ollut ihan sairaan liikaa.
Oon vaan itkenyt sitä etten voi lähteä kun Hän on jo niin iso.
Hän muistaisi. Miksen lähtenyt kun Hän oli vielä niin pieni että olisi vain kertomus, olisin vain valokuva pianon päällä tai jääkaapin ovessa tai äidin lompakossa.
Nyt Hän on niin iso ja sanoo että rakastaa...

Mutta Hän on silti pieni, niin pienen rakkaus ei ehkä saa mua jäämään.

Mikään ei ehkä saa mua jäämään.

Elän koko ajan peläten. Mietin vaan, käynnistyykö 24 tunnin ja 39 minuutin kuluttua Viimeinen Viikko.
Ollaanko jo niin pitkällä..?

Ehkä.

En tehnyt eilen mitään tyhmää.
Jotain itseäni ärsyttävää ja harmittavaa kyllä mutta en tiikerejä tai muuta. Alkuillasta teki mieli tiikerejä mutta alkomahoolillahan tuokin unohtui.

Ei onneksi kauaa enää.
En jaksa tätä enää kauaa.
Tän on loputtava pian.

Ei se oo niin etteikö joku välittäis.
Mä en vaan välitä siitä että välitetään.

Tänään olen taas hieman lähempänä.
Ihan vähän vain.
Tunsin sen aamupäivällä, kuolema kulki ohitse ja kuiskaili, kesätuulen lailla hyväili kasvoja ja pörrötti hiuksia.



Kohta tää on ohi.

Mä jotenki odotan että jonain aamuna vaan heräisin sillai "no niin nyt on se päivä" mut musta alkaa tuntua ettei niin käy.
Odotan että heräisin vaan siihen todellisuuteen että tänään on hetki. Ehkä teen sen sit kun niin tapahtuu tai sit kun kyllästyn odottamiseen.

Lopun aikojahan tässä on.

Pikkuhiljaa.

Saatan päätökseen asioita.
Jos se tulee niin, etten ole ehtinyt saada kaikkea valmiiksi niin ei se mitään.
Jotain voi jäädä kesken.

Alkaa vähän huolettaa.
Pikkuhiljaa.
Ja tavallaan ei.

Tavallaan oon vaan niin tosi onnellinen.
Tosi tosi onnellinen. Tästä mun päätöksestä.
Ja sit kun on moments of sanity ni mietin että hei ihan oikeesti, ei tää näin voi mennä.

No. Kyllä se voi.
Ja meneekin.

Melkein unohdin!

Tiedän vihdoin, miten. :) :) :)

Nyt taas jo edistyy!
Yhdet heipat (tekstarilla tosin) ja yhdet on työn alla mutta ne haluan hoitaa irl.

Vaikeinta on se kun ei voi aina sanoa ja kertoa että tässä on nyt kyse hyvästelystä. Kun täytyy vaan jotenkin kierrellä ja sanoa "rakastan sinua, olet tärkeä, olet ihana, olet upea, olet tehnyt hyvin" eikä voi suoraan sanoa että heipatan, olen päättänyt kuolla joskus lähiaikoina, älä syytä itseäsi.

Edistyminen on hyvä.

Mua pelottaa että tieto mun suunnitelmista leviää ennen aikojaan.

EN HALUA ETTÄ MUA ESTELLÄÄN.
En halua jäädä tänne.
Haluan vaan sanoa heipat.

Jos todella välittäisit, auttaisit.

En oo edistynyt tänään missään.
Kävin kävelyllä ja koko sen ajan vaan mietin, että tää on mun viimeinen kevät.
Viime kesän piti olla viimeinen, joten en voi viivyttää kauaa.

Voi miksi olenkaan antanut itseni upota tähän suohon jälleen?!

Ja toisaalta en halua enää edes ylös.
Oon niin niskaani myöten paskassa ettei kannata ees yrittää parempaan enää.
Näin on helpointa, näin on parasta, näin on hyvä.
Hyvä kaikille.
Niin mä uskon.

Arkiset murheet ja huolet musertaa, oma huonous tekee kipeetä.
Jos mulla ei ois heipattamiset ja asioiden hoitamiset näin kesken niin lähtisin heti.
Mutta en halua jättää jälkeeni käsittämätöntä sotkua. En halua että joku joutuu heti ensimmäiseksi hoitamaan mun asioita kuntoon.
Haluan että tää on paras vaihtoehto. Haluan että tää on kaikille parasta ja helpointa.

Mulla on tässä ihan hyvät ajatukset taustalla. Älkää nyt viitsikö taivutella mua jäämään.

Vesi on vielä vähän kylmää.
Ei se mitään.

Sattuu niin käsittämättömän paljon etten halua tätä enää.
EN VAIN YKSINKERTAISESTI HALUA. Miksi se on niin vaikeeta ymmärtää?
En halua tätä enää.
Haluan pois.

Sanoit ettet hylkäisi (etkä ollut ensimmäinen etkä viimeinen) mutta silti hylkäsit (etkä ollut ensimmäinen etkä viimeinen) ja rikoit (etkä ollut siinäkään ensimmäinen etkä viimeinen) ja satutit (sitä tekee kaikki) ja mä en vaan pysty siihen enää, en sun kanssa enkä kenenkään muunkaan.
Tekee liian kipeetä.
Uusia alkuja on vaikee saada.
Helpompaa on saada loppuja.
Ikuisia loppuja.

Ps. senkus mietit mistä tää vois johtua.











Sinä olet vain osa vastausta.

Ei.
EI ei ei.
Nyt ei peräännytä tyttö hyvä.

Oon yrittänyt jo monta päivää saada tehdyksi yhtä valtakirjaa liittyen luottamushommiin.
Se pitää saada tehtyä ennen lopullista lähtemistä.
Mut tää on niin kauheen vaikeeta.

Oon vaan täynnä surua ja kipua ja vihaa.
Mä haluan lähteä, ihan todella haluan.
Ja aion.
Nää valmistelut vaan onkin rankempia kuin olin kuvitellut.

(älä enää tee noin.
älä yritä taivutella mua pois tästä.
äläkä varsinkaan mainitse mun nimeä.
tiedät että se tekee kipeää.)

Näin niin hullun kamalaa unta ettei mitään rajaa...
Mutta se ei liity tuohon ylläolevaan mitenkään.

En oo tehny uusilla mattiksilla vielä tiikerejä.

Ps. 8 viikkoa.

Silloin kun on riemukasta toivoisin ihan ohikiitävän hetken ajan, että joku takoisi järkeä mun päähän ja sanoisi, että kuoleminen ei vaan ole vaihtoehto.
Ja toisaalta en toivo.

Oon onnellisempi, vapautuneempi ja helpottuneempi kuin pitkään aikaan. Tää on mulle tärkeä asia, mun täytyy saada toteuttaa itseäni ja mun täytyy saada toteuttaa tää mun suunnitelma.

Eikä millään oikeestaan oo väliä.
On ehkä neljä ihmistä jotka oikeasti sais mut puhuttua tästä ympäri.
Niistä kahden kanssa en halua olla missään tekemisissä, yhdelle tää ei vaan kuulu ja yhtä en halua menettää.

Joten teen niin kuin mun täytyy tehdä.

Vältän katsetta. Heipat on sanottu ja elämäni on puhdas sinusta.

Kipua seuraa lopulta lähteminen.

Väsyttää.

Teen velvollisuuksia ja hoidan asioita taas huomenna.

Sanon:
Kukaan ei voi vaikuttaa päätökseeni.
Yritän sanoa:
Joku veti joskus turvaan, nyt olen turvaton, enkä osaa tehdä hyviä päätöksiä. Ei ole mitään syytä tehdä hyviä päätöksiä. Kukaan ei kaipaa minua, tai ainakaan ei pitäisi. (Ja silloin yritän sanoa: olisipa joku joka ikävöisi!)

Sanon, ettei pidä välittää. Ettei asiat sillä muutu. Ettei niitä voi muuttaa.
Haluaisin sanoa, että tarvitsisin kipeästi jonkun muuttamaan asioita.

Sanon, ettei kyse ole nyt tästä tai meistä.
Tottakai on.
Sattuu vaan niin hullun paljon vieläkin. Uskoin valheisiin pitkään, tai ehkä ne joskus olivatkin totta ja muuttuivat sitten valheiksi, en tiedä. Mutta uskoin niihin vähän liian pitkään enkä tiedä, voinko luottaa kehenkään enää koskaan.
Ei se ole syy, mutta se on osasyy.


Sanon etten halua nähdä mitään tarkoitusta.
Oikeasti en vain jaksa enää uskoa, että minulla olisi merkitystä, ainakaan todellista merkitystä.


Sanon etten välitä, vaikka todellisuudessa välitän todella paljon.
En vain halua antaa vallan avaimia takaisin.
Olen saanut ne vihdoin itselleni, olen vihdoin päättänyt ettei kenelläkään (varsinkaan sinulla) ole enää valtaa minuun.
Tiedän, ettet halua sitä valtaa enää enkä minä halua sitä enää sinulle, mutta samanaikaisesti toivon, että olisi joku jolla olisi se valta. Toivon, että olisi joku, joka saisi minun pääni kääntymään. Se valta on olemassa, sitä ei vain käytetä, ja hyvä niin.

Olen tehnyt päätökseni. Valmistautuminen on vielä kesken, siksi en aina osaa olla täysin johdonmukainen enkä osaa olla ajattelematta tätä. Kadun hetkittäin (noniin, tuli sekin myönnettyä) päätöstäni, koska toisinaan kaikki näyttäytyy niin kovin kauniina. Se ei vain riitä. Ei riitä, että on kauniita hetkiä, se ei riitä elämisen syyksi.

Iloinen eläin on kuollut jo aikoja sitten. Se on käynyt kummittelemassa mutta ei sitä oikeasti enää ole.
Seuraavaksi on minun vuoroni.

Heräsin aamuyöstä kipuun ja aattelin että vitut mistään heipoista, haluan lähteä heti.
Sitten söin kourallisen särkylääkkeitä, pyörin ja itkin sängyssä tunnin, nukahdin ja heräsin parin tunnin päästä taas.
Tää on yksi syy miksen enää jaksa.
Vaikka tää ei oo jokapäiväistä tai -öistä niin silti.

Ainiin.
Aloitin valmistelut tänään.
Kohta kaikesta tulee totta.

Elämässä on tiettyjä normeja joita pitää noudattaa.
En vaan kykene kaikkiin. En vaan kykene muuttumaan niin paljon kuin haluaisin ja kuin pitäis.
En pysty olemaan parempi ja hyvä ja kiva ja ihana ja kaunis ja paras.
En vaan pysty siihen.

Tässä pimeydessä on helpompaa lähteä.
Mun olis pitänyt tajuta se jo silloin sen ensimmäisen maailman-kaunein-järvi -episodin jälkeen.
Mun olis pitänyt tajuta se jo silloin kun se juttu oli päällä.
Mennä vaan.
Sen sijaan kastoin varpaan veteen, itkin hieman ja lähdin takaisin.
Mun olis jo silloin pitänyt tehdä tää päätös ja ihan oikeasti lähteä.
Tai mun ois pitänyt tajuta se syksyllä kun epä-kodin rannassa laituri oli märkä, seisoin paljain jaloin ja itkin vaikka oli kylmä. Mun olis pitänyt tajuta lähteä silloin.
Oltais kaikki säästytty niin paljolta.

Jos oisin lähtenyt jo silloin pari vuotta sitten, ni kaikki ois jo toipunu tästä.
Nyt oon vaan aiheuttanut lisää tuskaa.
Se tekee ihan hirveen kipeetä mussa.
Mun ois pitänyt tajuta lähtee jo silloin.

Nyt tajuan.

Peace I leave with you; My peace I give to you; not as the world gives. (John 14:27 NAS) Ask for His peace to calm your anxious thoughts this hour. (Shared via the Soul Revolution app)

Tiedän että mun tänpäiväiset suututtaa varmasti.
Ja tulevat.
Tulevat ne vasta suututtaakin! Ahdistaa ja surettaa ja saa vihaiseksi.

MUTTA.

Se ei kuulu sulle enää, teit valintasi.
Ja:
Sanon ettei tarvitse olla huolissaan, kaikki hyvin. =)

Te pärjätte kyllä.
Elämä jatkuu.

Tiedän että tää herättää hämmennystä ja kysymyksiä.
Miksi nyt?
Miksi heipatan, miksen vain lähde sanomatta mitään?
Miksi miksi miksi? Kaikki menee ihan hyvin, ei onnelliset saa kuolla.

Haluan sanoa heippa koska sit sitä ei tarvii enää miettiä.
Se on ihan yhtä itsekästä kuin mun tuleva tekonikin.
Mä haluan sen vaan pois sydämeltä, pois harteilta, pois mielestä.
Ettei tarvii sen takia katua sit enää. Ettei tarttis kääntyä pois koska en heipattanut.
Haluan heipattaa jotta voisin sitten vaan sulkea silmät ja heittäytyä pimeän syliin, kun aika on.
Aika on pian, siksi pitää valmistaa.

Ja kysymykset: "mitä voisin tehdä? mitä haluat että teen? miten sua vois auttaa?"
Ne on ihan turhia.
Ei tarvitse tehdä enää mitään. Ei tarvitse yrittää auttaa, ei tarvitse yrittää tehdä mitään. Mä helpotan tällä itse omaa oloani, kenenkään muun ei tarvii enää helpottaa mun oloa mitenkään.

En mä tällä halua mitään ylimääräistä draamaa. Haluan osoittaa rakkautta vielä viimeisen kerran.
Sitten se on kaikki ohi ja kaikki on hyvin.
Elämä jatkuu.

Ei tarvii tuntea syyllisyyttä tai riittämättömyyttä. Siksi kerron - osoittaakseni luottavani ja rakastavani yhä.

Toisaalta pelkään kuolemaa mutta sit samalla kuitenkaan en.

Sisäinen ja ulkoinen kipu on liikaa.

MUIDEN ELÄMÄ JATKUU.

Itken lohduttomasti päättäessäni.
Pitäisi varmaan yrittää nähdä jotain maailman kauneutta mutta en vaan kykene siihen nyt.
Kukaan ei oo näyttämässä nyt että katso kuin kaunista ja kivaa, enkä mä sellaista vois vaatiakaan.
Ei kukaan muu oo vastuussa mun onnellisuudesta tai surullisuudesta.
Eikä kukaan muu oo vastuussa mun kuolemasta. (Muista se aina.)
Eikä mun väsymyksestä ja uupumuksesta.

Oon tässä vielä huomenna ja vielä hetken mutta en kauaa.
Helpointa aloittaa hyvästit nyt.
Monille en voi suoraan sanoa mitä tarkoitan, tai siis en kenellekään, mutta on sellaisia jotka voin heipattaa jo nyt.
Jotka haluan heipattaa.
En tiedä, haluanko sitä itseni vai niiden toisten vuoksi enemmän.
Että onko se joku rangaistus vai ihan vain ystävällisyydenosoitus.
Kai mä haluan muistuttaa että rakastan ja että kaikki on hyvin ja että hylkääminen on aina paras vaihtoehto.

Kipeää tää tekee. Itken ihan hullun paljon ja toisaalta olo on sitä helpottuneempi mitä syvemmälle päätökseen pääsen.

Päivälläki on pimeää.
Pitäisi koko ajan vaan tehdä ja tehdä jotten jättäisi kaiken sotkun siivoamista jollekin muulle.
Mut en jaksais vaan tehdä ja tehdä.

Tiiän että se on kauheen epäreilua.
(näin taas unta äldsta&bästasta ja kuolemisesta. tosin ei se oikeessa elämässä mee niin.)

On kauhean epäreilua jättää jälkeensä vaan kipua ja kaipausta ja tuskaa ja sotkua ja hoidettavia asioita.
Mut niin se menee.
En jaksa itse tehdä niille asioille mitään.
En vaan enää pysty.

Pian sanon heipat ja sitten olo on helpottuneempi, helpompi.
Heippojen jälkeen voin lähteä milloin vain.
Koti-ikävä, pian pääsen kotiin.
Kyllä kaikki täällä selviää ilman mua. :)

Kaunis.
Ihana.
Hiljainen.

En minä.
Joku muu.

Valoja ja varjoja ja pimeää.
Valo syrjäyttää pimeän.
Mun pimeä kuitenkin on ja pysyy.
Se valoistuu hetkeksi ja muuttuu sitten takaisin pimeksi.

Rakkaus.
Heippa.

Meinasin jo toissapäivänä sanoa heipat, mutta ei, en vielä.
Kohta on kyllä hyvästien aika.
Menen vihdoin pois sinun elämästäsi.

Rakastitko ihan todella vai sanoitko vaan?

Joskus näen edelleen unia ja päivänaikaisia harhoja kuolemasta. Aina luulen että joku on kuollut. Unen ja valveen rajamailla. Kuolema-unet on pelottavia ja ahdistavia. Mardrömmar.

Nyt olen väsynyt. Uuvuksissa.
Heippojen aika on pian.

Ei tullut ikävä äldsta&bästaa, tiikerejä vain.
Tiedän ketkä on kohta kolkuttelemassa kun käyn nukkumaan.
Tiikerit.
Haluan tiikerejä.
Oikeesti.
Tarviin niitä!

Kaksi päivää ilman että ois ollut mitenkään käsittämättömän ikävä äldsta&bästaa ja tänään pitää mennä laulamaan.
Voi kunpa ikävättömyys jatkuisi silti..!


Pitäisi jaksaa tehdä ihan liian paljon asioita.
Niin paljon jaksamista ja niin vähän voimaa.

Ja tavallaan oon kuitenki ihan vaan onnellinen.

Be my butterfly.

Aika suuren potentiaalin heitän kyllä hukkaan jos nyt hyppään parvekkeelta.
Toisaalta ihan sama.

Älä pelkää, sinä olet minun, en koskaan hylkää sinua.

Juuri nyt en voi luottaa kuin Jumalaan.
Kehenkään muuhun en voi, en saa luottaa.

Mutta nyt pitää vakuuttaa kaikille, että kaksi viikkoa yöhyörintää kesällä on hyväksi.
Itsehän tiedän sen jo todeksi - kaksi viikkoa yöhyörintää on hyväksi. Nautin siitä ja koen olevani hyödyksi.

Sitä ennen on vielä paljon tehtävää.
Aloitan piilottamalla nuo uusimmat kolme tiikerivälinettä. (Hups.)

You know I would have loved you, right?

Oon vaan ihan käsittämättömän typerä.
Oikeesti.
Miksi kukaan haluaisi olla mun ystävä?


Ja:
Miten rakkaus voi vaan loppua ihan yhtäkkiä?
JOS SANOO ETTÄ RAKASTAA NIIN EI SILLOIN VAIN HYLÄTÄ.
Silloin sanotaan että nyt on vähän huono, mutta rakastan sua silti.
Ei silloin vain lakata rakastamasta.
Miksi vain lakkasit rakastamasta? Ihan oikeesti, mä haluan tietää. Sanoit, että välität ja rakastat ja sitten yhtäkkiä et välittänytkään. Tarkoitiksä ikinä sitä mitä sanoit? Etkö vain alun perinkään kehdannut sanoa että hei, en mä halua olla sun kaveri. Se ois ollut paljon parempi vaihtoehto, kai sä sen kuitenkin ymmärrät? Musta tuntuu ihan hirveen pahalta, muhun sattuu yhä (vaikkei pitäisikään enää) koska mä välitin ja mä uskoin siihen mitä sanoit, mä uskoin kun sanoit että olen rakas ja tärkeä ja että välität, mä luotin suhun ja siihen ettet hylkää. Mä uskoin siihen koko sydämestäni ja sit yhtäkkiä sainkin huomata ettet oo siinä. Semmosesta tulee surulliseks ja se jättää tosi kipeät jäljet sisimpään.

Maalasin pimeälle eri sävyjä, aika vihreää ja sinistä.
Sitten siihen tulee PUU.
Ja ehkä toivoa.
Ehkä.
Toivo nousee mullasta pikkuhiljaa myös mun parvekkeen oven vierellä.
Hoivaan ja huolehdin.
Rakastan.

Rakastan mä suakin yhä vaikket enää siedäkään mua ollenkaan.

Ohitse katsominen sattuu.

Haluan vain antaa periksi.

Eikä se ikinä ollut sun vika että mä tunsin itteni riittämättömäksi.
Miksi se ois ollut sun syy?
Mun epävarmuus ja mun ongelmat ei todellakaan oo koskaan ollu sun syytä.
Tai epävarmuus ehkä, mut et sä sille mitään voinut. Aiheutit sen olemassaolollasi, et tahallasi, siinä on ero.

Se ei oo sun syy että mä oon nyt surullinen.

Oisin toivonut että oisit tässä vielä, että oisit tässä huomenna ja ikuisesti, mut aina ei saa mitä haluaa ja toivoo.
Mun on opittava luopumaan.
Mä yritän, ihan totta.

Joten:
ANTEEKSI, mä hiljenen, mä katoan, niin on parempi.
Niin on paras.
Anteeksi.
Kaikella rakkaudella.

Huomaan että pitäis mennä nukkumaan kun haluisin vaan vetää pään täyteen kaikkea.

En jaksa mun elämää, en jaksa tätä surullisuutta, en jaksa sitä että mulla on ikävä.
En jaksa sitä että oon niin yksin.
En jaksa kun ahdistaa.
Surullinen.
Mä en jaksa olla enää surullinen, ihan oikeesti.

Mut mä en myöskään jaksa ruveta iloiseks ja onnelliseks.

Mä haluan vaan pois.
Väsyttää...

Ainii pakollinen: 6 viikkoo.

Tuun oikeesti hulluksi.

Ikenet vuotaa verta.

Mä tiijän että pitää olla vaan pari päivää vielä tosi reipas ja rohkea ja urhea.
Pari päivää pitää jaksaa hoitaa asioita.
Sit voin esim hiljentyä.
Vaikka vaan hetkeks.
Olla ihan vaan.

En oikeesti jaksais enää sekuntiakaan hyvin mutta kun on pakko niin on pakko.

Se vaan voi kostautua joskus myöhemmin.

Kunpa joku muu vaan pakottaisi lepäämään hetken.

Mulla on sua kova ikävä.

Jotenkin vaan kaikki sumenee katoaa pyörii ympyrää hukkuu hiljenee vaimenee tukahtuu

Veitsiä teräviä kuumaa vettä korkeita paikkoja

Muistan kuinka asfaltti polttaa selkää jos jalkakäytävällä makaa juhannusaattona iltapäivällä ja aurinko paistaa.
Muistan miltä maistuu kiivijäätelö ja muistan että sen jälkeen sumeni.
Muistan silti junaradan.
Ja kotimatkan.
Vai meninkö kotiin?
Miksi en muista?

Muistan sen että olin liikaa.
Olen liikaa.
Olen aina liikaa ja liian vähän.
Siksi sattuu, siksi harmittaa, siksi olen yksin.
Siksi mun on parempi olla kokonaan yksin.
Ei ystäviä.
Yksinäisyys on hyvä ystävä.

Haluisin vaan huutaa väsymyksestä.

Selvisin sittenkin, ja jopa ilman kyyneleitä.

Enkä keskustellut kenenkään kanssa.
Enkä nähnyt sitä erästä.
Enkä angstannut.

Selvisin sittenkin.
Oho.

Et vittu ole tosissasi.
Eieieieieii.
Ei käy. Ei.
EI.

Ajattelin jo etten joudu ikinä enää näkemään ja kohtaamaan.
Ja nyt joudun valvomaan koko yön tietäen että se eräs on täällä samassa paikassa vaikka ei pitänyt olla.

Paniikki.
Kauhea ahdistus.
Kriisi.

Sinun piti olla poissa.
Be my butterfly.

Ja mene pois.
Ihan hiton kauas.
Äläkä ikinä enää palaa mun elämään jooko.
(Sama koskee sua, äldsta&bästa!)

Mä en oikeesti jaksa tätä enää.
Mä en jaksa tätä panikointia ja itkemistä ja tärisemistä ja väsymystä.
Mä en vaan ihan totta jaksa.
Antakaa mun olla, mä haluan vaan pois täältä, tajutkaa nyt jo.

Ei tästä vittu tule yhtään mitään.

Oon ihan kauheen väsynyt.
Unohdin mennä toiseen kokeeseen.
Niitä on siis huomiselle neljä.
Vittu.
Vihaan tätä Suomen koulujärjestelmää kun kaikki pitää mitata kokeilla. MIKSI ei voisi olla jotain soveltavampaa, jos yo-kokeetkin menee siihen suuntaan? Vitustako sovellat kun edelleen kaikki pitäisi päntätä ulkoa, Rooman valtakunnan hajoamisesta Berliinin muurin murtumiseen.
Aargh menee hermot.
En jaksa.
Mua väsyttää ihan vitusti liikaa.
Ja on ihan järjetön ikävä.

Be my butterfly.

"Sul on siniset silmät ja katse niin varma että mä en huomaa edes pelätä."
(Johanna Kurkela - Jos sä tarvitset mua)


Mut silti mä aina pelkään ja oon aina pelännyt.
Niin kuin nytkin.
Pelkään epä-kotia, pelkään sitä uutta jota satutin.

Miten kukaan voi olla niin tyhmä kuin mä olin?????
Olen edelleen.

Menen epä-kotiin, kauniiseen paikkaan josta lähden huomenna ja jonka hyvästelen. Menen sinne, rauhoitun, suoritan velvollisuuteni ja that's it. Sen on pakko riittää.

Järkikin sen sanoo:

älä mene väsyneenä hyvästelemään epä-kotia.

Ja silti menen.
Heti huomenna.

Eilinen oli huono ja tänään oli vähän parempi mutta ei vieläkään hyvä.

Itkin juna-asemalla ja itkin junassa, tuijotin kelloja ja tärisin.
Näytin hullulta.
Tuntui hullulta.

Taidan menettää kaiken toivoni.

Kaikki on ihan hyvin.






APRILLIA! Ei olekaan!

No ei vais.
On oikeesti ihan ok.
Ainakin paremmin kuin pari tuntia sitten.
Pari tuntia sitten oli pakko soittaa naapurit hätiin kun luulin pyörtyväni.
Polvesta tuli verta ihan tajuttoman paljon.
Olin just miettinyt, että miksiköhän ihmeessä olkapäästä tulee aina tosi paljon verta vaikka ne on pikkunaarmuja mutta jaloista ei ikinä.
Sitten tein tiikerin polveen.
Näin kuinka iho repesi.
Ja helvetti oli irti.
Puoli lattiaa veressä (ei sentään ihan lainehtinut mutta tarpeeks lähelle) ja ei muutako soitto naapuriin. Olivat sentään just tulleet kotiin. Tulivat omilla avaimilla sisään ja paijasivat ja laastaroivat. Saatiin lopulta se vuotokin tyrehdytettyä. Ja sitten sain lämpöistä patonkia.
Kiitos. <3

Hetken oli turvaolo.
Sitä ennen olin taas järjestänyt veitset kauniisti kahteen riviin suuruusjärjestykseen.
15 veistä ja viidet sakset.
Että semmosta.

Huomenna en nuku pitkään vaan menen tekemään pelottavuuksia.