Oon vakuuttunut siitä, että tulen vain hullummaksi ja hullummaksi ja sekoon enemmän ja enemmän aina siihen saakka kunnes vihdoin kuolen.

Oon aivan liian suuri taakka.
Kukaan ei jaksa pitää huolta.
Kukaan ei vaan jaksa.
Kellään ei riitä voimat, kaikki väsyy mun kanssa.
Enkä voi syyttää siitä.

Tää loppuu kyyneliin.

Rakasta minua silti.

Pohja.
En tajuu kuinka selviin tästä.
En oikeesti.
Mä en selvii.
Mä en vaan selvii.

Sattuu niin paljon etten tiedä miten päin olisin.
Tiedän, että aamulla pitää herätä aikaisin, mutta uni ei varmana tule.
Sattuu. On paha olla.
On niin paha olla etten osaa kuin yrittää karata.
En osaa kuin haluta pois.
En nää mitään oikeesti realistista ulospääsyä tästä tilanteesta.
Aaaaaaaaaaaa en pysty tähän.
En vaan pysty.
En jaksa enempää.

Anteeksi.
Olin väärässä, ja yllätyin positiivisesti.







Mutta olen silti ehtinyt tehdä päätökseni.

"pahinta on oottaa silmät kiinni osumaa"

(Apulanta - Odotus)

Oikeestaan pahinta on, kun pettyy toiseen jo ennalta.

Ei haluaisi satuttaa, mutta anteeksipyyntö ei yllätä.

Enemmän olisi yllättänyt, jos se toinen olisi tehnyt niin kuin sanoi tekevänsä.

Se olisi ollut todellinen yllätys.

Sen sijaan tekemättä jättäminen, petos, pettymyksen tuottaminen, se ei tunnu missään.

Tiesin että niin käy.

Ja se tekee kipeää.

Oikeesti.
Ei pelkoo, ei huolta.
Aina saa pettää lupaukset.
Mäki teen niin.
Ja nyt varsinki teen.
Jos muiden ei tarvii pitää lupauksia ni miks mun tarvitsee?
En enää lupaa mitään, koska lupauksissa ei ole järkeä.
Tuotan kuitenkin pettymyksen.
Kaikki tuottaa pettymyksen.
Lupasin että yritän mutta ei tarvitsekaan enää.
Ei huolta.

Tiikerit ei voittanu vielä tänää.

det är upp till dig

Joskus sanon heihei ihan vain koska pelkään niin paljon.
Teen sen varmuuden vuoksi.
Jos on niin huono hetki, että oikeasti voi käydä pahasti.
Silloin pitää sanoa että välittää.

hauskinta koko jutussa on, että vain mä tiedän etten ole enää kauaa, eikä kukaan aio puuttua siihen.
eivät nekään jotka tietää miten menee.
lopetan syömisen just tasan tänään ja nyt.
jee.
jeejee.
hyvä mieli tulee.
kaikki hyvin.
lentosuukkoja ja kauniita unia ja ihanaa elämää.

kukaan rakas ei puutu tähän ja saan tehdä kaiken niin kuin parhaaksi näen.
saan ensin sekoilla ja sitten hajota kappaleiksi ja sitten lähteä.

Sattuu niin paljon ettei löydy sanoja.
Tiedän, mikä auttaisi, mutten halua.
Olen parempi kuin tiikerit.
Teen vain perhosia, monta monta monta

vaikka ei niillä ole mitään väliä, ei ole enää väliä kun kaikki värit sekoittuu keskenään, sanat sekoittuu, kirjaimet, en enää tiedä mkä on totta ja mikä ei.
Haluaisin itkeä vanhoja asioita mutta uudetkin itkettää.

Sirpaleita, säpäleitä, halkeamia
miksen ole koskaan ehjä?
Miksei kukaan silitä ehjäksi ja pidä huolta?

tiedän että olen liikaa, tiedän että nyt en saisi olla enempää.
Olen maailman lihavin ja rumin ja kamalin eikä kukaan voi ikinä, ei IKINÄ välittää.
Enkä edes ehkä halua että välittää.
Haluan vain POIS.
POIS POIS POIS
haluan kaikki nämä TIIKERIOLOT pois ja haluan hyppäämishalut pois ja haluan etten tiedä monelta pitkänmatkan kiiltomato kulkee poispäin tai takaisinpäin tai en edes oikeasti tiedä MIHIN SUUNTAAN mutta ohi kuitenkin.

Mutta tiedän silti.
Tiedän missä on maailman kaunein järvenpaikka, tiedän että sinne olisi pitänyt mennä jo aikapäivää sitten.
En pysty tähän enempää, en pysty kun en tiedä kuka valehtelee ja kuka puhuu totta.
En halua enää ikinä yhtäkään ambulanssia, en halua sairaalaa, en lääkkeitä lääkäreitä valoja hulluja ovia sänkyjä pahaa ruokaa pelkoa seiniä en halua TULEN HULLUKSI KUITENKIN en halua että kukaan vie mua TIIKERIT VIE

kädet tärisee kun haukon henkeä,
on kuin kaikki värit olis sata kertaa voimakkaammat hetken ja sitten ne näyttää kaikki seepialta

maailmasta tulee seepia
se on oikeasti mustekala
mustekaloilla on kahdeksan lonkeroa niin kuin hämähäkillä jalkoja
ja kaikki kietoutuu mun ympärille,
kuristaa,

menkää pois tiikerit halusin ILOISEN ELÄIMEN MISSÄ OLET ILOINEN ELÄIN

miksei kukaan tule kuule soita välitä tule ja ole hetken tässä ja pidä kiinni

en pyydä mitään mahdotonta,
vain että joku nukkuisi yön vieressä
kun pelottaa että herään yöllä ja haluankin oksentaa (vaikka pelkään sitä),
pelkään että menen tupakalle ja haluan pudottautua parvekkeelta alas,
pelkään että lähden rantaan (niitä on vain tosi kaukana täältä), pelkään että lähden kiiltomadon kaistalle, rekkatielle,
pelkään että teen tiikerejä

pelkään että karkaan enkä tule takaisin

eikä kukaan huomaa että mulla on paha olla

Oon surusta sekaisin.
Olen ihan tosi rikki.
Tiedän, että mulle rakas haluaa jäädä ja haluaa että oon tässä mutta en mä tiedä voinko olla.
Oon taas kussut koko syömäelämäni.
Ahistaa.
Olin melkein koko päivän syömättä, koska oli vähän heikko olo, mutta nyt illalla oon sit ottanut takas sitäkin vahinkoa.
Paska helvetti vittu.

Oon niin vihainen ja katkera ja surullinen ja peloissani.
Tekee niin kipeetä vaan.
On paha olla.

Kaikki menee pahasti.
Huonosti.
Hajoo käsiin. Kaikki. Asiat.

Seinät. Tuntuu pahalta. Kun kaikkia muotoja on.
Miten kukaan pystyy tavalliseen elämään?
Miten kukaan selvii?

Kun vaan mietin taas päivisin ja öisin ja aamuisin ja iltaisin:
Haluaisin vaan pois.

Haluaisin vaan pois täältä.
Olen ollut jo liian kauan.
Annoin salaa itselleni vuoden.

Kohta se on kulunut jo umpeen.

Kultaseni.
Tiedän, että välität.
Tiedän sen kyllä, vaikkei siltä aina tuntuisikaan. Ja nyt ei tunnu.
Onhan minulla oikeus tuntea niin kuin tunnen, onhan?
En halua, että olet minulle syy jatkaa. Se velvoittaa liikaa, tiedän sen kyllä.
Silti toivon jossain syvällä sisimmässäni, että taivuttelisit jäämään.
Että sanoisit sen ääneen: "tarvitsen sinua, olet minulle tärkeä enkä halua että lähdet"
Tiedät kyllä, etten voi tälle mitään. En voi mitään tälle kaikelle pimeälle. Yritin pitkään torjua sen, nyt en vain enää jaksanut.
Sanot: "ei se mitään" vaikka kyllä se oikeasti mitään.
En haluaisi satuttaa, en karata, mutta silti jokin saa lähtemään.
Jokin saa silti uskomaan, ettet välitä oikeasti.
Olisitpa täällä. Antaisin sinun olla siinä lähellä hetken, näyttäisin heikkouteni, antaisin sinun vain olla siinä.
Tiedät, etten ole kovin hyvä siinä.
Mutta nyt haluaisin, että olisit. Nyt haluaisin, ettet antaisi minun ajaa sinua pois.
Jos uskaltaisin, pyytäisin, että pitäisit nyt minusta kiinni, et päästäisi karkaamaan.
Samalla tiedän, etten voi pyytää sellaista, koska rimpuillessani voisin satuttaa.
En tiedä, kumpi on parempi - lähteä vai jäädä.
En tiedä, kumpaa sinä haluat. Haluaisitko, että lähden jo? Onko tämä ollut jo liikaa?
En uskalla kysyä. En uskalla pyytää sinua olemaan siinä, en uskalla pyytää sinua pyytämään minua jäämään.
Pelkään sitä tuhoa, jonka saan aikaan.
Koska saan aina tuhoa.
Olen kävelevä täystuho, vaikka rakastankin ihan kovin paljon.
Tiedät sen, kultaseni.

Tämän kaiken alla on ihan joku muu.
Joku toinen, joka kestää paremmin, joka ei karkaile.
Joku, joka hymyilee ja on iloinen ja tyyni ja rauhallinen ja selviää.
Se on vaan kovin lukittuna ja hiljaa ja sidottuna.
Pimeä valtaa, myrsky valtaa, vie kaiken mukanaan.
Minut viedään.
Kaikki oli hyvin ja nyt ei ole.
Missä on se joka pelastaisi?

Älä sure.
Älä itke, älä ikävöi.
Et voi muuttaa mitään.
Kaikki on hyvin.
Pärjäät kyllä.
Olet rakas.
Kaikki on hyvin.
Älä sure.

"Mä tiedän, suakin väsyttää, mut kirja täytyy silti loppuun värittää
Jos tahdot tahdot antaa kauneimman niin annat minun tänään unohtaa
Hyvästi, hyvästi nyt jää
Mun täytyy mennä pimeempään, pimeempään tänään"
Apulanta - 001

Sydän huutaa: juokse toiseen suuntaan.
Tai järki.
En tiedä.
Sekava olo.
Muodot muuttuu ja vaihtuu ja pitäisi mennä juoksemaan portaissa jotta olo rauhoittuisi.
Käperryn kuitenkin vain seinän viereen ja toivon, että jokin muuttuisi parempaan.
Liian vaikeita värejä ja sanoja.
Näitä ei voi edes maalata todeksi.

En enää tiedä, missä menee oikean ja väärän, todellisuuden ja harhan raja.
Sattuu.

Miksen koskaan saa sanottua näitä asioita oikeaan aikaan?
Miksen uskalla kertoa, miltä tuntuu?
Miksen uskalla sanoa, että hei, haluaisin jäädä mutta tarvitsen siinä nyt apua. Enkä saa kerrotuksi, miten paljon välitän ja arvostan, miten paljon mua pelottaa että tuhoan kaiken.
Tää pimeys vaan tulee ja nielee, enkä voi sille mitään. Se vaan... tulee.
Toivoisin, että joku toisi valoa tähän.
Toivoisin, että joku pakottaisi jäämään.
Pitäisi väkisin ranteista kiinni, repisi parvekkeelta, ottaisi veitsen pois kädestä, houkuttelisi järvestä ylös, halaisi vaikka rimpuilen, pyyhkisi kyyneleet.
En haluaisi että niin pitää tehdä, en yhtään haluaisi. Haluaisin että mun kanssa olisi helppoa olla.
Se nyt vaan ei oo ihan realistista tässä pimeydessä.

Haluaisin, että voin luottaa siihen, että joku muu on vahvempi silläkin hetkellä, kun olen heikko ja rimpuilen.
Haluaisin, että joku välittäisi silloinkin kun olen ansaan jäänyt eläin, joka puree pelastajaa.

Silti en saa sitä sanotuksi.
Ajan kauemmas, vetäydyn, suljen oven minuun, vedän verhot kiinni, nostan muurin.
Torjun, huidon pois, karkaan. Jäykistyn, kun joku koskettaa.
Oikeasti haluaisin sanoa: tee minusta pehmeä. Välitä minusta, rakasta minua, sano että olen tärkeä ja haluat että jään.

Voi mua niin pelottaa tää.

Joskus toivoisin, että joku tulisi.
Joku, jota uskon ja johon luotan.
Tulisi ja sanoisi: "ei kannata. en halua että teet noin."
Pakottaisi jäämään.
Joku, johon luottaisin niin paljon, että uskaltaisin jäädä.
Toivon, että olisi joku, joka tarvitsisi. Jotten tuntisi oloani niin tarpeettomaksi, turhaksi, merkityksettömäksi.

Mutta kukaan ei tule.
On vain sivustakatsojia, joiden katseessa on kaikki se kipu ja tuska, mutta jotka eivät sano: "jäisit minun vuokseni."

Tai sitten en vain usko.

Mua pelottaa, että vaan unohdan kaiken ja teen jotain typerää.
EN HALUA KUOLLA, EN HALUA SANOA HYVÄSTEJÄ, EN HALUA TYÖNTÄÄ SINUA POIS, EN HALUA JÄTTÄÄ TÄTÄ KAIKKEA.

Ja silti se on ainoa vaihtoehto.

Ok tuun hulluks kun on pysyttävä vihreällä, päivässä on jäätävä jäljelle +kaloreita, eli ei saa syödä niin paljon että jääkin -kaloreita.

Tää on niin vaikeeta.
Kun pitää salailla ja olla hiljaa.

Voi kuinka surullinen olenkaan, kun tiedän, että joudun satuttamaan, luopumaan, luovuttamaan.

Oon kadottanut kaikki mun unelmat.
En tajua mihin ne on hävinneet, mutta niin vain on käynyt.
En enää edes muista, mistä olen unelmoinut.
Nyt olen vain tyttö vailla päämäärää.

Tiikereistä on pitkä aika, luulisin, että melkein puoli vuotta.
En oo halunnut laskea päiviä.
(Enkä oo viime päivinä suostunut laskemaan kaloreitakaan, vaikka olisi pitänyt.)

Kaikella on määräaikansa.
Yksi on kulumassa umpeen.

Taas.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Nyt on pimeyden vuoro nielaista.

Väsyttää.
Romahdin taas yhtäkkiä jostain. En edes tiedä, mistä. Elämä on vaan välillä vähän rankkaa.
Itkin eilen lohduttomia kyyneliä, olo on kovin epätoivoinen.
Eilisiltana heräsi taas hetkeksi halu päästä pois.
On eräs ystävyyssuhde, jonka pitää antaa hiipua pois. Tavallaan haluaisin vain katkaista sen, jolloin ei ehkä olisi niin paha mieli (no olisipas), mutta hiipuminen lienee kuitenkin parempi tässä kohtaa.
Tiedän vain, että tää kaikki päättyy kyyneliin.
Anteeksi.

Todella vituttavaa, että näin se menee aina mun elämässä.
En voi olla ystävä.
En pysty siihen, en osaa, eikä mun ystävänä ole hyvä olla.

Ymmärrän toisinaan asioita ihan hyvin.
Sen, miksi toisen piti lähteä. Tiedän kyllä, mutta olen siitä pahoillani.
Vaikka kaikki olisi anteeksiannettu niin minä en ole antanut anteeksi.
Itselleni ainakaan.

Kaikki päättyy kyyneliin taas.