Söin tänään töissä ja sitten ahdisti.
Korjasin ahdistuksen syömällä kotonakin.
Nyt ahdistaa niin paljon etten todellakaan tiedä millä selviän tästä yöstä.
Tää on semmoista juoksuahdistusta.
Niitäkin on kaikkia erilaisia.
Tämä on nyt levotonta juoksuahdistusta, ei nyhjötys-itkuahdistusta.

Sattuu mahaan.
En enää ikinä syö.
Oikeesti.
Au.

Oon taas vaan niin väsynyt että oksettaa.
En tajuu miten mun elämä on menny tällaseks.
Päivät menee vaan jeejee ja pörrökasa on ihana (vaikka se onkin nyt tehnyt vähän tuhoja, mun moka kun en oo tarjonnu sille tarpeeks kaikkee kivaa tekemistä) ja työt on ihan jees mutta mua vaan väsyttää.
Ja oksettaa. Ihan koko ajan.
Ja ei, en ole raskaana. Onneksi.
Olen muuten vaan ruma ja huono ja kamala.
Angst.

EN HALUAISI ENÄÄ NÄITÄ TIIKEREJÄ!!!!!
En haluaisi enää näitä kuolemisoloja, en haluaisi olla enää tällainen ollenkaan.
Ja silti haluan vain hypätä parvekkeelta.
WHAT THE FUCK IS WRONG WITH ME?????

delete

TÄMÄN ON NYT LOPUTTAVA.
Mun olis pitänyt osata tehdä oikea ratkaisu jo kaksi vuotta sitten.
Tai jopa aiemmin.
NYT, nyt mä ihan oikeasti pystyn tähän.
Tällä kertaa tarkoitan sitä todella.
Tällä kertaa kävelen vaatteet päällä kylmään veteen ja laitan silmät kiinni.

Siellä on syvää, tiedän sen.
Ja ylös en pääse, uskosin että kallio on liian liukas jotta voisin nousta vaikka haluaisinkin.
Joten.
Tällä kertaa tää onnistuu.

Huomenna kohtaan painajaiset.
Peikot.
Ylihuomenna kenties rakkaan järvenrannankin.
Sen, jossa piti jo kuolla.

Voi saanhan mennä jo?

Olen maailman rumin ja vastenmielisin. Olen kuvottava, typerä, merkityksetön.
Töissä on useimmiten ihan kivaa mutta en vaan nyt jaksaisi ajatella.
Haluan pois täältä. Kauas kauas pois.
Haluan tehdä laittomuuksia ja haluan tehdä pahaa ja haluan tehdä itsetuhoista.

Mitä tässä tilanteessa pitäisi enää tehdä?
Pelkään taas liikaa.

Mulla oli tietyt jutut joilla oisin saanut tänään syödä vielä työlounaan jälkeenkin, mutta toisaalta no, ketä kiinnostaa.
Lupasin että syön kun ystävä tulee käymään, koitan näyttää normaalilta enkä yritä oksentaa tai sylje ruokaa heti roskikseen.
Ystävä ei ehdikään. Ei se mitään.

Otin vaan mustikat turhaan sulamaan. Se vähän harmittaa.

Kaipa ne voi huomennakin syödä. Jos ois vaikka parempi päivä.
(Tai jos vaikka ei olisi päivää ollenkaan.)

Väsyahdistaa. Töitä. Tahdon pois!

***SAIRASTA PASKAA JOTA EN KEHTAISI EDES MYÖNTÄÄ***

Voi vittu miksi mä edes kirjoitan tänne?
No ihan sama.

En jaksa syödä. En uskalla syödä. En vittu OSAA syödä enää järkevästi ja normaalisti.
Haluaisin että mun painoindeksi ois 17, haluaisin kuun taivaalta ja Linnanmäen ihan omaksi, haluaisin että joku tulisi ja paijaisi ja sanoisi että voin itkeä mutta VITTU EN VOI en saa en pysty en vaan... en vaan... aaaaargh.

Itkin viime yönä ja itkin ja itkin ja itkin ja haukoin henkeä koska oli pahoja muistoja ja flashbackeja ja koska olin syönyt.

Nytkin on paha olo vaikka oon syönyt aika vähän mutta silti liikaa.
Musta tuntuu etten ansaitse elämää ja etten saisi olla elossa ja etten saisi olla tällainen.

vittuvittuvittu miks mun pää hajoaa nyt?

Tuntuu kuin valehtelisin vaikken valehtele. Hiljaa oleminen tuntuu valheelta.
Hiljaisuus tuntuu siltä kuin väittäisin että kaikki on hyvin, vaikka ei tietenkään mun pidä huudella siitä että on vaikeaa, en halua joutua mihinkään ongelmiin nyt.
Voi paska mä sekooooon.

///->

Oooh fucking fucking fuck jos nyt suoraan saan sanoa.
Ei vittujen vitun paska vittu.
En saa nukuttua, poltin äsken kolme tupakkaa ja tuli parempi mieli pariksi minuutiksi, puhun liikaa ja sanon liian vähän, pelleilen ja suunnittelen ja aaaaargh mua ahdistaa! mun täytyy saada huomenna syödä vain ja ainoastaan just tasan tiettyjä asioita! vittttttuuuuuuuuuu. mä en pysty tähän. en niin vittu pysty en en en en en.

Tein ahdistuskortit, joissa on erilaisia ahdistustehtäviä. Soita ystävälle, lakkaa kynnet, ota päikkärit... Semmosia.
Ehkä ne auttais.
En tiedä.
Pelottaa, väsyttää ja vituttaa.
Tunnin päästä pitäis mennä nukkumaan ja mulla on huono olo ja paha mieli ja pitäisi jaksaa käydä suihkussakin vielä.
Huomenna uusi työviikko.
Ehkä tää tästä.

Eilen oli ihan hyvä päivä.
Tää aamu taas on valjennut murhemielisenä.
En tiedä mikä ahdistaa. Kaikki.

En itse asiassa jaksa ees kirjottaa enempää.
Ihan sama.

Jumala,

anteeksi etten osaa nähdä sinua nyt. Tai en kenties tahdo. En tiedä mitä tämä on.

On kuin välillä olisi paksu, läpäisemätön muuri.

Jeesus murra sinä tämä muuri tästä välistä kun minä en pysty.

Ota sinä lähelle kun minä en osaa edes pyytää sitä.

Ole sinä siinä nyt, kun paha kiusaa ja minä vain haluan kuihtua pois.

Nosta sinä minut eloon. Anna sinä minun kukoistaa jälleen.

Aamen.

Mua pelottaa.
Oon ihan sairaan liian väsynyt koska pitää hymyillä ja olla reipas niin hirmuisen monta tuntia päivässä.
Aattelen että kyllä tää helpottaa mut enpä tiiä. Oon mä väsynyt muutenkin. Ja sitä väsymystä on jatkunut jo kuukausitolkulla ja vuositolkulla.

MÄ EN HALUA SAIRAALAAN.

En voi.
Ja silti haluaisin oikeasti välillä vaan kuolla.
Voi mitä mä teen...

Mua pelottaa ja ahdistaa nyt ihan sikana.
Mitä jos mä vihaan mun töitä? Mitä jos vaan väsähdän? Tiedän, että nyt menee tosi lujaa ja oon innoissani töistä mutta toisaalta myös ihan varmana tulee univelkaa alussa ja rutiiniin tottuminen ottaa aikansa ja uudet sosiaaliset tilanteet vie voimia.
Tiedän, että pitäisi aina heti mennä nukkumaan jos tällai illalla tulee tämmöinen olo mut en jotenki osaa.

En uskalla soittaa kellekään ystävälle ees ja jutella. En uskalla koittaa ymmärtäiskö joku tai haluaisko joku kuulla tai osaisko joku lohduttaa. En haluu luoda mitään paineita kellekään.
Ja en tosiaankaan uskalla ääneen sanoa tätä mun pelkoa: pelkään että putoan liian kovaa.
Ennen sillä ei oo tavallaan ollut väliä, oon ollut koulussa ja jaadijaa, hajoaminen ei oo haitannu niin paljoa. Mutta nyt. Nyt multa odotetaan aikuisuutta ja jaksamista ja pärjäämistä ja pystymistä ja vastuullisuutta. Mun pitää osata ihan minimaalisella perehdytyksellä toimia niin kuin pitää, ja mun pitää jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen ja reipas.

Mut entä jos en jonain päivänä jaksakaan?

Kävin tänään lähes puolentoista tunnin kävelyllä, reilu puolet matkasta kannoin kauppakassia. Sit nostelin varastossa painavia laatikoita ja porrastelin.
Huomasin siinä kävellessäni, miten helppoa askeliin onkaan jäädä taas jumiin. Tai emmätiiä jumiin mutta ei tehnyt yhtään mieli mennä kotiin. Pakko oli pakottautua kuitenkin. Oisin voinut vaan kävellä ja kävellä ja ottaa niitä askelia eteenpäin koko ajan.

Ja nyt aion mennä suosiolla nukkumaan vaikka kaikki paha tapahtuukin aina öisin.

Mua väsyttää ihan kamalasti.
Eka työpäivä oli rankka vaikka oikeat työt ei ees alkanu vielä.
Stressaan vaan kauheesti sitä, riitänkö ja osaanko tarpeeks hyvin ja silleen.
Mulla on yksi erityislapsi siellä huollettavana ja jännittää ihan sikana, millainen se on ja pärjääkö se kuin hyvin itse ja kuinka paljon mun pitää olla sen kanssa ja osaanko mä tehdä oikeet jutut.
Oikeesti vähän jännittävää.

Oon nukkunu aika vähän taas viime aikoina ja sekin vähä tosi katkonaisesti. Oon tavannut tänään ihan sikana uusia ihmisiä enkä tiiä jaksanko sitä että lähiviikkoina pitää tutustua vielä lisää ja lisää uusiin ihmisiin.
Tää päivä oli fyysisestikin aika rankka.

Onneks nyt oon voinu vaan löllötä kotona ja helliä karvapalloa mut oikeesti haluisin lähtee ulos ja en vaan JAKSA, en vaan yksinkertaisesti jaksa pakottaa itteäni.
Mutta pakkohan se on.
Jos haluan koskaan olla parempi ja kauniimpi ja ihanampi niin mun on pakotettava itseni välillä ulos.

Meen ihanaan ja rakkaaseen kirkkoon tänään.
Pelottaa ihan  S I K A N A !
En tiiä ees oikein miksi.
Kai mä pelkään että itken (tapahtuu kuitenki) tai sekoon tai panikoidun tai jotain.
Koitan käyttäytyä ja koitan olla niin että kaikki päättyy hyvin mutta tosiasiassa mua pelottaa niin paljon että oksettaa.

Harmittaa myös kun söin "vikan lomapäivän kunniaksi" pizzaa ja karkkia. Haluan kuolla enkä syödä mitään paskaa!
Tosin tapahtui tänään jotain hauskaaki: tulin kaupasta ja mietin, mihin mä ne herkut laitoin mitä ostin - no jääkaappiin tietty: olin ostanu "herkkuna" raejuustoa! :D
Ja herkkua se kyllä onki, ei sen puoleen! <3
Mut jotenki tosi outoa.

Heräsin huonovointisena (koska söin eilen huonosti) ja itkuisena ja vähän väsyneenä. Varmaan töiden alkaminen stressaa kun nukun niin huonosti. Ja tietty jänskätti että onko tuo karvakääpiö hengissä kun herään. Olihan se. Nyt se makoilee sängyn alla.

Tämän aamun ajatuksia:

Riitänkö mä? Teenkö mä ihmisenä ja ystävänä tarpeeksi? Olenko riittävän hyvä, riittävän kiva, riittävän tehokas? Vaikuttaako mun paha olo mun ihmisarvoon? Selviänkö mä tästä ikinä? Hylkääkö kaikki mut? Voiko mua muuta kuin hylätä?

Joskus tuntuu että oon vaan niin paha ja huono ihminen että ansaitsen kaiken pahan mitä tulee. Oon joskus vaan niin väsynyt näihin taisteluihin itseni kanssa.

Miksei tää vaan lopu jo?

KT Tunstall - Change

Tykkäsin tästä joskus ihan sikana ja tykkään vieläki.
"And if I change am I denying what was said? If I remain the same am I creating greater problems instead?"

Varmaan pitäisi mennä nukkumaan.

Vaikka ahistaa ja surettaa ja itkettää vielä niin kyllä toi karvapallo oikeesti piristää.
Mun pitää jaksaa ja pystyä elää koska jos kuolisin niin ei toi kovin montaa päivää selviäis täälä hengissä.
Sitäpaitsi oon ihan rakastunut siihen. Mun pikku prinssi <3

Heräsin niskakipuisena mutta ihan ok-fiiliksellä.

Kyllä tää tästä.

Nukkumaanmennessä tulee itkupotkuraivari ja ahdistus.
Tiijän etten oo aina kovin järkevä, mutta en ihan oikeesti vaan voi sille mitään.
Joskus teen tyhmiä juttuja.
Kuten ostan vaa'an ja silleen.
Mutta ei mulla ole syömisen kanssa nyt mitään ongelmia.
Kaikki on ihan hyvin.
Ja muutenkin kaikki on ihan hyvin.
Oon puheloinut kahden mulle tärkeän ihmisen kanssa puhelimessa tänään. Se on ollut hyvä. Toisen kanssa puhuttiin ihan nopsaan (ja soitellaan huomenna jos muistetaan), toisen kanssa meni yli 2,5h ihan hujauksessa.
On kivaa tajuta itse että on saanut jo anteeksi, ainakin suurimmaksi osaksi, vaikkei sitä sanottaiskaan ääneen.
Semmoset pienet jutut (kuten se, että soittaa vaikkei ois mikään pakko, tai höpöttelee kaikkea kivaa pitkään) merkkaa just eniten. Voi hetken kuvitella olevansa ihan normaali ja terve, voi kuvitella olevansa niin kuin kaikki muutkin, vaikkei oikeesti oliskaan ihan koko aikaa täyspäinen.

Tai en mä tiedä. Kaikilla meillä kai on omat omituisuudet.
Mun mielestä nyt vaan on tarpeellista punnita tietyt ruuat kun niitä syö.
En mä "sallittuja" ruokia punnaa.

Kyllä kai kaikki järjestyy. Tarviin siihen vaan ihan sikana vielä aikaa ja kärsivällisyyttä (itseltäni ja muilta), tukea ja paijauksia. Silloin kun on paha mieli niin ois tarpeellista että joku kuivais kyyneleet, pitäisi hetken kädestä kiinni kun on pahin paniikki ja sanoisi että ei hätää, koska silloin sitä ei vaan itse tajua. Silloin on sisimmässä niin suuri hätä ettei vaan pysty näkemään kaikkea sitä ei-hätää siinä.

Niin että kai tämä tästä.
Kiitos kun ootte. <3

Kodin kaaoksen siistimisen pitäisi kai helpottaa pään kaaokseenkin.
En osaa vielä sanoa, miten käy.
Punnasin 70 grammaa raejuustoa just ja söin.
Kurkkua saa syödä niin paljon kuin haluaa.

Join sillai sopivasti eilen, olin humalassa mutta en tehnyt mitään tyhmää.
En edes harkinnut hyppääväni parvekkeelta enkä tehnyt tiikerejä.
Enkä oksentanut.

Haluaisin uskoa että kyllä kaikki järjestyy mutta en oo yhtään varma siitä oikeesti.
Mitä jos oon jo liian syvällä pahassa olossa eikä mua voikaan enää auttaa?
Pelkään vaan ihan tosi liikaa.
Pelkään niin kaikkea ja se sattuu ja tiedän että satutan sillä.
On tosi vaikee luottaa enää kehenkään ja on tosi vaikee uskoa enää, että saisin jotain apua muka jostain. Oon menettänyt toivon jo.

Ja oon siitä aika pahoillani.

Darraharmitus ei ole iskenyt vielä!
Toivottavasti ei tule lainkaan.

Löysin vähän arkistoja kaivamalla sh-liiton foorumille vanhan nimimerkin. Kattelin niitä juttuja ja tuntui pahalta 14-vuotiaan minän puolesta. Tähän asti olin kuvitellu että sairastuin kun olin 14 mutta oonki sairastunut yli puoli vuotta aiemmin, 13-vuotiaana ekan kerran. Siis vain puoli vuotta viiltelyn aloittamisen jälkeen.

Ahdistaa kun kaikki on näköjään järjestynyt aina vain palatakseen takas tähän...
Tuntuu surulliselta kun tajuaa että on halunnut kuolla jo niin kauan.

Oon pelottavan tosissani näiden kuolemaolojen kanssa.
En jaksa enää vaatia apua.
Kukaan ei koskaan usko eikä ymmärrä.
Mua hävettää se että on paha olla, mua hävettää se että tarttisin apua vaikka oon jo aikuinen ja mun pitäis osata pärjätä yksin.
Mua hävettää ja pelottaa se, että satutan kaikkia koko ajan ja vaadin niin paljon ja oon niin sairaan liikaa kaikille aina.
Mua pelottaa se että mut hylätään taas, koska mut on hylätty niiiiiiiin monta kertaa.
Mulle rakas ystävä sanoi, että uskoo kun sanon, etten voi tälle mitään ja se merkitsee mulle ihan tosi paljon.
On niin sanoinkuvaamattoman tärkeetä että joku uskoo mua.
En vaan oo tottunut siihen.

Oon tottunut vaan hylkäyksiin, huutamiseen, satuttamiseen, pelkoon.
Oon tottunut siihen, en oo tottunut siihen että voisin ihan oikeasti luottaa ja sit muhun ei sattuis. En oo tottunut siihen että joku sanoo että uskoo mua koska liian usein mun tunteet on kyseenalaistettu.
Sanotaan vain: "Yritä kovemmin" tai "Ei se ekalla kerralla autakaan, pitää vaan yrittää ja yrittää lisää ja etsiä apua" tai "Sä vain kuvittelet, ei oikeesti oo mitään pelättävää"
MUTTA KUN MULLE NE PELOT ON TODELLISIA.

Mä tiedän jossain järkisopukoissa että pyöreet ei tuijota, ruoka ei tapa, naapurit ei kyttää mua ovisilmän kautta, mun ystävät välittää musta oikeesti.
Mut ne järkisopukat ei hallitse vaan se PELKO hallitsee mua.
Mä ihan oikeasti uskon, että pyöreet tuijottaa, ruoka tappaa, naapurit kyttää mua ovisilmän kautta eikä ystävät oikeesti välitä.
Mä ihan oikeasti ajattelen niin. Ja ne kaikki asiat saa mut tosi pelokkaaksi.
Mä pelkään että mulle huudetaan, pelkään että mua lyödään, pelkään etten oo tarpeeksi hyvä ja että oon liian huono, pelkään että oon vaan tuottanut kaikille pettymyksen ja jään yksin.

Mä en voi sille mitään, ne pelot on todellisia mulle.
Nyt, kun on vähän järkevämpi hetki, voin kirjoittaa niistä. Normaalisti en pysty ees sanomaan mitään niistä. En osaa puhuu niistä, en vaan uskalla koska mun kaikki pelot on niin isoja ja ne tuntuu fyysisenä kipuna. Mun ahdistus tuntuu fyysisenä kipuna rintakehässä ja solisluiden alla ja lapaluiden välissä ja kyljissä ja hengityslihaksissa, se tuntuu korvan takana ja päänsärkynä ja silmissä, kasvoissa, hymylihaksissa. Mun pelot on niin sairaan isoja, mä en osaa selättää niitä enkä USKALLA puhua niistä.
Mä vaan pelkään ihan liikaa.

Ja se pelko tappaa mut.
Jokin tappaa mua hitaasti ja varmasti, tiedän vaan että jokin on vialla mutta en tiedä, mikä.
Kaikki vaan sanoo etten sovi mihinkään diagnooseihin ja antaa ihan vääriä lääkkeitä joita en vaan voi käyttää eikä kukaan usko kun sanon että jos aloitan nyt ne lääkkeet niin kaikki vaan pahenee.
Mä karkailen ja karkailen. Karkaan taas. Nyt aion karata pysyvästi. Heippa, kiitos ja anteeksi, pidä huolta.

Oon niin väsynyt tähän että ahdistaa ja sattuu koko vitun ajan.
Eikö tää ikinä lopu?!

Oli ihan kiva lomareissu mutta varmaan ois ollut kivempi jos en ois panikoinut koko ajan ja pelännyt ja halunnut kuolla. Söin sentään. Olin päättänyt että syön siellä ollessa enkä välitä mistään mitään. Heti kun kotiovi sulkeutui takanani kun tulin takaisin, sain aivan tajuttoman itkuraivarin syömisestä. Olen tänäänkin syönyt, mutta tositosi vähän. Tiedän että menee taas illalla lujaa ja tulee nautittua kaloreita alkoholijuomien muodossa joten jääköön tuo syöminen nyt. Vihaan itseäni ja vihaan tätä kaikkea.

Mua pelottaa nyt etten saa anteeksi. En ihmettelis. En mäkään antais itelleni anteeksi jos oisin se toinen. Enkä kyllä anna nytkään. Tän on loputtava!
En vaan voi sille mitään, ihan oikeesti en voi, se kontrollin menetys on ihan hirveetä... Kaikki vaan sumenee ja päässä kaikuu: "kuole, kuole, sun on kuoltava, yrittäisit edes, kuole nyt" ja en voi muuta kuin kuunnella sitä vaikken haluais enkä uskaltais kuolla.
Mä en voi sille mitään. Jos voisin, niin tekisin jotain. Mut mun pelot on vaan liian suuria. Pelkään hälytysajoneuvoja, lääkäriä, hammaslääkäriä, hämähäkkejä, yksinjäämistä, hylkäämisiä, pimeää, sitä kun joku huutaa, vihaisia ihmisiä, ihmisiä ylipäänsä, ulos menemistä, roskien viemistä, puhelimen soimista...
Pelkään ihan sairaan paljon. Siks en uskalla mennä lääkäriinkään. Oon yrittänyt vaikka kuinka monta kertaa mutta KUKAAN EI USKO MUA KUN SANON ETTÄ ON PAHA OLLA JA ETTEN VOI TÄLLE MITÄÄN.
Kukaan ei usko mua.
Ja mä pelkään niin tosi paljon.

Musta tuntuu että ainoa asia, jonka voin tässä tilanteessa enää tehdä mulle rakkaiden ihmisten hyväksi on kuolema.
Ei tarttis enää huolehtia eikä pelätä eikä olla surullinen tai pettynyt tai vihainen. Ei tarttis enää miettiä, oonko mä tosissani vai pelleilenkö vaan, ei tarttis miettiä saako mut tällä kertaa puhuttua ympäri.
Tähän mennessä on aina saanut, nytkin tulin aina takaisin tuolla lomareissulla, mutta joku kerta en ehkä tule.

Oon viettänyt puolet viime yöstä googlaten sopivia tapoja.
Taidan pitäytyä vesileikeissä kaikesta huolimatta.

Tiikerit on täällä taas.

Tällä kertaa en jää.
En anna pelastaa.
Kuihdun ensin ja sitten putoan pohjaan, hukun, kipeästi ja tuskallisesti.
Sitten olen poissa. Vihdoin.

Toivon että olen jo kuollut kun vihdoin ymmärrät.

Musta tuntuu ettei kukaan edes yritä ymmärtää.

NÄÄ PELOT JA KAUHUT ON IHAN TODELLISIA!!!

Mä en voi sille mitään että hajoon palasiks taas. Yritän sinnitellä kasassa mut ei onnistu!

Mua ahdistaa kun söin salaattia ja omenamunkin (melkein oksensin) ja palan voileipäkakkua ja kaks banaania tänään.
En ole mitenkään sairas, kaikki on ihan hyvin ja tää on ihan normaalia ja hyvin.

No need to worry.

Miksei kukaan ymmärrä? Miksei kukaan kuule vaikka yritän huutaa?

En tiedä kehen voin luottaa ja kehen en.
Ahdistaa.

Säikähdin kun olin näkevinäni "vanhan tutun" mummolakaupungissa.
Onneksi selvisin säikähdyksellä.

Olin viime yönä ajelemassa semmottisen bestiksen kanssa ja puhuttiin vanhoja juttuja ja äldsta&bästasta ja... No en tiiä. Oon vaan pettynyt mun elämään, kai. Äldsta&bästa on ainut joka on ikinä voinut ymmärtää mun pelkoja. Nyt musta taas tuntuu, kun kerroin eräälle miten menee, että mut hylätään. Jään kuitenkin yksin. Mikä järki ees yrittää enää?!

Tuleva karvapallo piristää hetkellisesti mut aika kovasti vaan ahdistaa.
Loppuuko tää ikinä????

Mä olen kyllä ihan sitä mieltä että en nyt tarvitse ketään enkä mitään.
Parempi olla yksin.
Tai tarviin mä pupun ja jotain ilojuttuja mutta oikeesti hei, en jaksa nyt leikkiä mitään äititeresa-kilpailujuttuja taas. Hylkäyssuunnitelmat on ihan fine, mutta ne pitää toteuttaa nopeasti eikä semmoisella hitaalla kidutuksella ja eipäs-juupaksella niin kuin eräät on tehneet.
(Joo sanon että oon antanut anteeksi mutta tämmösinä joinain päivinä vyöryy vaan kiukku päälle kun KUKAAN EI YMMÄRRÄ ja se ainoa joka ymmärtäisi on ollut tarpeeksi fiksu toteuttaakseen hylkäyssuunnitelmansa.)
No mutta. Mullakin on hei oma hylkäyssuunnitelma.
Sellanen lopullinen.
Semmonen kuin 2011.
Että silleen.

Ps. joskus mua ei kannata kuunnella.

Musta tuntuu että tästä koituu vielä hankaluuksia.
Kerroin asioita, joita ei olisi pitänyt kertoa.
Selitys sille on ihan vaan se, että en jotenkin tajunnut.
Hetken ajan kuvittelin että tää on vaan mielikuvitusta ja että tekstaan mielikuvituksen tuotteelle.
Se olikin oikea ihminen, jolla on tapana saattaa mut hankaluuksiin, hyvin aikein siis, ei pahalla.
Sitäpaitsi söin toisen tarkkaan punnitun karjalanpiirakan ja mua ahdistaa nyt niin paljon etten taas pysty nukkumaan.
Tekisi mieli jotain rauhoittavaa tai unilääkettä tai lihasrelaksanttia tai pahoinvointilääkettä ja alkoholia, se helpottaa vähän hetkeksi.
Mutta tiedän ettei pitäisi.
Huomenna pitää olla laulukunnossa ja pyykinpesukunnossa.

Kyllä mulla on tässä asiassa kontrolli.

On ehkä maailman typerin rangaistus syödä jotain niin että tulee huono olo.
Esim. pelkkää kermaviiliä ja sit 125g supersokerijogurttia.
Tosi fiksua. Not.

Se on kuulkaa menoa nyt!
Vaaka on ihan liian kiva.
Tiedän nyt gramman tarkkuudella, mitä juuri söin (ja ahdistaa kyllä että söin ja ahdistaa että tiedän mutta parempi että se ahdistaa kuin se ettei tiedä) ja kuinka monta yksikköä siitä tuli päivän saldoon.
Varmaan pikkuhiljaa sitä oppii tavanomaisimpien juttujen painot ja yksikkömäärät ulkoa.
Siihen saakka leikin tuolla iloisena.

(Ps. se on ihan paras vekotin - kertoo huoneen lämpötilan ja suhteellisen ilmankosteudenkin!)

Oksettaa ja huippaa ja päähän sattuu.
Tiedän, että olen syönyt viimeksi 9 tuntia sitten (karjalanpiirakan) ja sillä voi olla jotain tekemistä tän kanssa mutta en voi syödä nyt. Se on tää oksetusolo. Siihen asti kun pääsee ni sit ei tee ees mieli syödä mitään vaikka järki siihen kannustaiskin.
Tää on vaan näitä kreisin pimeitä hetkiä joiden synkimpiä ajatuksia en sano ääneen. Tää on jotain kuolemaakin kamalampaa mitä mun päässä liikkuu. Epäjohdonmukaisuuksia.

Lähdin clas ohlsonilta 50e köyhempänä mut ostinpa vaa'an, ihan sikana paristoja ja rikkakihvelin.
Nyt aion punnita kaiken gramman tarkkuudella. Sen pitäis kaiken järjen mukaan helpottaa.

Maailmassa on liikaa pelottavia vaaroja.

Levoton olo.
Painajaisia.
En uskalla kertoa kenellekään miten menee.
Oikeesti, en voi.
En saa.
En saa kertoa kenellekään miten ihan oikeasti menee.
Menee aika lujaa.
Ja huonosti.

Se keittiövaaka pitää muistaa käydä ostamassa...

Hömhöm.

Aattelin päivällä lähteä vähän kaupoille.

Kävin jo tänään, tulevaa asukkia varten piti ostella kaikenlaista, mutta yhtä asiaa kaipaisin itselleni: keittiövaakaa.

Joo tiedän, ei ehkä mikään fiksuin ostos tässä tilanteessa mutta samalla kuitenkin on.

Helpompi syödä "tarpeeksi" ja sillai ettei ahdista, kun tietää gramman tarkkuudella, paljonko on syönyt. En jaksa enää sitä arpomisen tuottamaa ahdistusta.

Mulla on järkevät yksikkömäärät. Tai no, järkevät ja järkevät, mutta ainakin fiksummat kuin muutama vuosi sitten.

Kai.

Kyllä tää tästä.

Kaikki on hyvin.

No problem.

En voi nukkua.
Pakko nostella jalkoja, heilua, tehdä vatsoja... Vaikka tiedän, että 8h nukkuminenkin kuluttaa yli 8 yksikköä.
Silti.
Pelko ei anna periksi.

Nyt pitää vähän tsempata.
Kaikki on hyvin.
Ei oo mitään hätää, kaikki on hyvin, ei ole mitään vialla ja kaikki on normaalisti eikä oo mitään huolestuttavaa.
Joohan?

JOTAIN ON VIALLA!!

Ihan oikeesti tää on sairasta.
En uskalla mennä suihkuun.
Pelkään, että vesi valuttaa mun koko ihon pois.
Pelkään että hukun sinne.

En vaan oikeesti tiiä mitä teen, tuun hulluks, sekoon, apua.

This is real.

Tää on ihan todellinen pelko.
Niin kuin on ollut koko päivän ajan jo ruokakin.
Olen taas tehnyt tiukat säännöt, piirtänyt yksikön merkiksi kolmion (koska pyöreitä en voi), laatinut keittiön seinään listat hyviksistä ja pahiksista (siis ruuan suhteen) en uskaltanutkaan laittaa niitä esille koska en ole hullu ja kaikki on hyvin, laskenut ja merkannut ja tehnyt erilaisia ehdotelmia jottei varmasti yksikkömäärät ylity.
Mua pelottaa ihan sikana mennä töihin puolentoista viikon päästä. Joudun syömään siellä. En pysty. Oikeesti, en pysty syömään jos joku on läsnä. En vaan halua enää.

Musta tuntuu ettei kukaan voi ikinä ottaa mua vakavasti eikä kukaan koskaan ymmärrä eikä usko mua. Siksi en voi enää kertoa kenellekään. Tää on myrkky enkä voi muuta kuin niellä sitä yksin, en halua että kukaan muu myrkyttyy.
Oon ihan yksin tän kanssa. Mua pelottaa että tapan itteni koska oon niin väsynyt tähän ahdistukseen.

Joku vois sanoa että no senkus syöt mutta kun ei se ole niin helppoa.
Pelkään ruokaa ja pelkään suihkua, pimeää, ulos menemistä, roskakatosta, pyykkitupaa (sitäkin oon pelännyt jo pitkään, oon yli kuukauden ajan pessyt pyykkiä ainoastaan käsin), puhelimessa puhumista, verokortin tilaamista, ruokaa ja ruokaa ja ruokaa vielä vähän lisää, nukahtamista, heräämistä, painajaisia, nukkumaan menemistä, peilejä, pyöreitä asioita, askelten lopettamista, laskemisen lopettamista, rajoittamisen lopettamista, sitä ettei kukaan usko eikä ymmärrä, yksin jäämistä, yksinoloa...

Ja mä pelkään tulevaisuutta ja elämää.

En tajuu kuin tää paha olo voi kasvaa näin valtavaksi.
Oli ihan kiva päivä, yleensä menee paremmin jos saan olla liikenteessä tuntikaupalla.
Kävin ikeassa ja kirppiksellä ja hesburgerin drive-inissä ja äidillä ja kaverilla.
Siivosin varaston (oon aika ylpee siitä!) ja kylppärin. Vielä pitää vähän touhottaa ennen kuin kaikki on valmista, mutta ei mee kauaakaan kun on kamuliinille asumus valmiina!

Mutta jotenkin vaan on silti välillä tosi paha olla ja se hyökyilee.
Tuulahtelee väärästä suunnasta.
Niin se on.

En vieläkään tiedä mikä mussa on vialla mutta jotain on ja se ahdistaa.
Ajattelen pyöreitä ja neliöitä ja kolmioita ja ruokaa ja syömistä ja oksentamista ja jokailtaisia vatsalihasliikkeitä ja syömättömyyttä ja kävelemistä ja askelia ja kolmella jaollisia lukuja.
Siinähän se päivä kuluu hyvin.

Jossain vaiheessa vaan uuvahdan ja väsähädän enkä jaksa enempää.
Mutta ne on vaan niitä hetkiä.

Oon menettänyt sen ainoan ihmisen, joka oikeasti ymmärtää, että askeleet ja pyöreiden tuijotukset on mulle totta.
Oon menettänyt sen ainoan, joka ymmärtää, että se on ihan aitoa hätää, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Kukaan muu ei osaa lohduttaa, ne vaan sanoo että kuvittelen ja että ei ole mitään hätää mutta kun mulla on hätä. Mä ihan oikeasti pelkään niitä pyöreitä. Mä ihan oikeasti en voi lopettaa kävelemistä ja askelia ja laskemista. En vaan voi.
Vastustin ja siitä koitui pahaa.
Nyt ei voi vastustaa enää. Jos vastustan vielä niin tapahtuu jotain vielä pahempaa.

Ja voi luoja nuo peilit...

Sun täytyy uskoa.
Mä en voi tälle mitään.
En voi itselleni mitään.
Kyse ei ole itsehillinnän puutteesta vaan yksinkertaisesti siitä että jotain on vialla mutta en tiedä mitä.
Tiedän, että olen jotenkin sairas ja tämä johtuu siitä mutta en vaan voi tälle mitään.
En tiedä mikä mulla on, mutta mitä ikinä se onkin, se on aiheuttanut tuskaa kaikille jo liian kauan.

Luovutan.

(Ps. valehtelin tänään. Joku on joskus sanonut, ettei ikinä haluaisi että kuolen hänen takiaan. Sanoin että ei huolta, en tee sitä hänen vuokseen. Valehtelin. Tottakai hän on osasyy.)

Tää kipu on ihan tajutonta.
Korviaraastavaa meteliä tyhjässä asunnossa.
Jotain on vaan vialla pahasti...

Tää on niin järjetöntä painajaista kaikki.

Mun on pakko syödä sitä, mitä uskallan syödä. Vaikka se olis vaan leipää ja herneitä ja yhtä tiettyä jogurttia, niin kuin tänään. Viime syksynä söin vaan pehmeetä ruokaa, suklaata ja hapankorppua.
Oikeesti, mä pelkään ruokaa ja syömistä. Se on ihan sairasta.
En tiiä mitä teen. Itken vaan kun ahdistaa niin paljon jo pelkkä ruoan näkeminen tai ajatteleminen.
Mutta ei tää mikään ongelma ole.

Musta tuntuu, etten riitä tällaisena.
Ja on ihan hirveen vaikee olla tekemättä mitään typerää. Oon elänyt niin "normaalisti" (syömisjuttuja lukuunottamatta) nyt kesällä että huhhuh.

Viime aikoina on taas tullut käytettyä alkoholia vähän ajattelemattomasti. Tänäänkin join pullon kuohuviiniä ja pari siideriä kolmioilla.
En sentään oo tehnyt tiikerejä.
Mutta tätä kaikkea muuta nyt siis joo. Hups.

Mua pelottaa että tää lähtee ihan hallinnasta eikä mulla oo kovin vahvaa tukiverkkoa.
Mua pelottaa että jään yksin.
Siinä se totuus.