Anteeksianteeksianteeksi.
En voi kertoa kenellekään nyt. Ja silti kai pitäisi. En tiedä onko yllätys pahempi kuitenkin.

Mietin vain päivää ja tapaa ja mitä kaikkea pitää tehdä sitä ennen.

Miksei tämä loppunutkaan jo???

"Enää en tahdo piiloon mä juosta, en aina takertua, päästän irti nyt - aion karata. Kuuletko kun veden alla mä huudan ääneen sen kaiken?"

Nyt. Saa. Riittää.

Ihan todella.
Tää päivä on ollut ihan liikaa täynnä levottomuutta ja liikaa kipuja ja blokkeja ja patoja ja murtumia.
Haluan pudota kalliolta, haluan pudota parvekkeelta, jäädä auton alle, junan alle, hukkua, unohtaa miten hengitetään.

NYT SAA RIITTÄÄ.

Olen ollut jo ihan liikaa.
Tämän on nyt loputtava. Liian jokapäiväistä, kokonaisvaltaista, suurta ja hajottavaa.
Anteeksi, mutta lähden.
Mun on lähdettävä.
Sitten tää kaikki on ohi ja näet kyllä että näin on parasta.
Ymmärrät kyllä aikanaan, että tää on vain hyväksi.
Ei tätä enempää.
Mulle rakkaat ansaitsee niin paljon parempaa kuin tällaisen joka ei oo minkää välittämisen arvoinen. Oon niin tosi liian huono. Haluan vaan pois tästä painajaisesta.

En osaa sanoa kuin että rakastan paljon. Eikä tää oo kenenkään vika etten vaan jaksa tätä.
Näin on hyvä.