Välillä mietin, muistatko meitä laisinkaan.
Pysähdytkö muistamaan sitä, mitä joskus oli?
Herättävätkö samat asiat sinussa muistoja meistä? Ei kaikki samat mutta edes osa. Kyllähän sinun jotain on pakko muistaa.
Ja osan on kai oltava hyviäkin asioita.

Kello on nyt puoli kolme yöllä.
En tiedä kauanko kestän näitä univajeita. Musta tuntuu että nukkumattomuus ja ahdistus aiheuttaa sen muun sekavuuden.
Ei-kiva.

En tiedä mitä pitäisi sanoa. Mitä pitäisi tehdä että kaikki ois hyvin taas.

"Kiitos kun koitit ymmärtää - tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään."
Pmmp-Kiitos

Mikään ei oo hyvin enää ikinä. Siltä musta tuntuu nyt. Musta tuntuu että minkään valtakunnan rauhan ajatukset ei voi mua auttaa kun päässä on pelkkää tuhoa ja kaaosta. Ahdistaa. Ei oo voimavaroja enää, oon ollut jaksamisen äärirajoilla jo pitkään ja tsemppi murenee.
Tää ei voi jatkua näin enää.

Haluaisin puuduttaa ihon, jokainen (jopa oma) kosketus tekee kipeää ja tuntuu vieraalta.
Minä tunnun vieraalta.
Peilistä katsoo joku muu eikä se johdu hiusten väristä.
Nää on jonkun muun kipuja.

Olo on tietyllä tapaa kuin kuumeisena. Kaikkialle sattuu ja iho on tosi kosketusarka ja herkkä, koko ajan väsyttää, ajatukset kiertää kehää ja muuttuu puuroksi. Makasin tänään märkä t-paita päällä koska oli niin kuuma ja ahdisti ja tukahdutti ja sattui.
Mutta ei ole kuumetta enkä oo kipeä.
Paitsi ehkä pään sisältä.
Mielen kipeys onkin ehkä pahinta.

Mua pelottaa että oon oikeesti hullu kun en aina öisin tiedä, kuka ja missä olen.
Istuin tänään parvekkeella ottamassa aurinkoa ja poltin tupakkaa ja se helpotti hetkeksi mutta sisälle palatessa ahdistus iski taas ja itkin ja haukoin henkeä.
En jaksais liikkua ulos ollenkaan. En oo itse asiassa tänään ollut muuta kuin parvekkeella ja pari kertaa vienyt roskia/käynyt varaamassa pyykkivuoroa. En oo halunnut lähteä mihinkään. Enkä oo juurikaan syönyt mutta ei ole nälkä. Koko ajan vaan huono olo.
Itkusta turvonneet kasvot ja painajaismaisten öiden jäljiltä kuopalla olevat silmät on aika karmaiseva yhdistelmä.

En vaan kuulu tänne, oikeesti.
Mun paikka on jossain muualla, ei täällä.

Oon maannut nyt 40 min eteisen lattialla kun en jaksa liikkua.

Ei ole vielä kuolemanpimeää.

Näinkö tää päättyy?

Sanon että kaikki on hyvin.

Tää ei oo enää mikään pieni hätähuuto vaan oikeaa hätää.
Aurinkokin näyttää mustalta.
En tunnista aina mun peilikuvaa.
Joskus, kuten viime yönä, tuntuu kuin olisin vangittuna jonkun muun ruumiiseen.
Inhoan jokaista kehontuntemusta koska se ei tunnu minulta.
Mietin et onks viiltelykin joskus sekavimpina hetkinä yritys vapauttaa minut pois tästä roskakehosta johon oon vahingossa joutunut.
Löin itseäni monta kertaa yöllä. Löin ja raavin ja purin.
Joskus mietin oonko tulossa hulluksi. Ajatukset kiertää kehää ja huomaan etten voi hyvin mutta en osaa lopettaa sitä, kaikki huono ja paha kasautuu päälle ja jää siihen ja mä uppoan sen syliin, mä uppoan paholaisen syliin kun se kuiskii että oon huono ja arvoton.
En kuule ääniä. Siksi en halua lääkitystä koska viimeksi kuulin ääniä lääkkeiden takia. Vai oliko se niiden lopettamisen takia? En muista.
Paholaisen kuiskinta on hyvin kuvainnollista. Ajatuksia, jotka on pahoja, mustia, pimeitä, synkkiä, lannistavia.

Mua ahdistaa melkein joka ilta ja yö.
En oo nukkunut kunnolla aikoihin.
En vaan uskalla nukkua.

Tällai hereillä ollessa asiat on ihan pikkuisen paremmin. Pysyn paremmin elämässä kiinni. Pelottaa mennä nukkumaan, pelottaa laittaa valot pois ja käydä sänkyyn koska siellä muhun takerrutaan kaikista kovimmin.
Oon tosi monena yönä joutunut nousemaan pois sängystä parin tunnin tuskaisen pyörimisen ja itkemisen jälkeen. Tehnyt jotain muuta hetken, puoli tuntia tai tunnin tai kaksi tuntia ja sitten palannut takaisin itkemään sänkyyn kunnes oon lopulta nukahtanut vain säpsähdelläkseni hereille.

Mua pelottaa että kuolen.
PELKÄÄN ETTÄ TAPAN ITSENI.
Koska en vaan jaksa näin. Oon niin väsynyt, oon niin ahdistunut ja oon niin kipuileva.

Mua pelottaa että teen itselleni jotain peruuttamatonta eikä kukaan voi estää sitä.

Tiedätkö kuinka monta tiikeriä tarvitaan siihen, että voi sanoa "kaikki hyvin"?

Minä tiedän.

"ja kun minulta viedään kaikki autan kantamaan"
(SMG-Näin minä vihellän matkallani)

Oli virhe kertoa alun pitäenkään. Tosi iso virhe.
Ei oo paljoa mitä voisin tehdä korjatakseni tän. Mut yhden voin - vien päätökseen sen minkä oon aloittanut. Kukin tulkitkoon tavallaan.

En tarvii apua. Kiitos mutta ei kiitos.

Haluan ulos. Haluan pois. En vaan pääse pois, oon vankina omassa päässä ja kehossa.
En pidä tästä.
Haluun pois.

Ja mulla on täydellinen tapa.

Nyt on paha olla.
En osaa tehdä mitään järkevää tälle.

Ehkä vaan hymyilen ja sanon että kaikki on hyvin, ei tässä mitään hätää ole.

Oon niin väsynyt tähän taistelemiseen.
Oon ihan tosi väsynyt valehtelemaan, hymyilemään, nauramaan, kätkemään ahdistusta, esittämään, feikkaamaan, huijaamaan, olemaan tyyni ja rauhallinen vaikken ole, nielemään kaiken, kääntämään toisenkin posken, unohtamaan omat tunteeni.
Oon niin tosi väsynyt siirtämään mun tunteet ja tarpeet sivuun vain, koska tässä tilanteessa ei oo hyväksyttävää olla heikko.

Oon tosi väsynyt kuuntelemaan paholaisen valheita ja juonia, oon väsynyt uskomaan niitä.
Huono, hylätty, syrjitty, arvoton...
Ja silti musta tuntuu siltä.

Itken ja tärisen taas vaan enkä uskalla tehdä mitään.
En uskalla soittaa ja rukoilla.
En oikeesti uskalla mitään.
Musta tuntuu että paha myrkky tappaa mut vielä.

Välillä mun tekis mieli huutaa turhautumuksesta.

ETTEKÖ MUKA NÄE ETTÄ VALEHTELEN KOKO AJAN?!
Ei mulla mee näin hyvin.
Oon vaan oppinut, mitä sopii näyttää.

Tyyneyttä, rauhallisuutta, iloa, autuutta, hyvyyttä.
Mutta ei katkeruutta, kipua, pelkoa, turhautumista, surua, epätoivoa.

Tavallaan voisin näyttää kieltä ja lällättää: mullapa onkin salaisuus jota ette tiedä! Mä aion kuolla ettekä te voi tehdä sille mitään!

Kiireen ja välinpitämättömyyden ero on toisinaan hiuksenhieno. Niin kuin kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta. Pappi ja leeviläinen kävelivät kiireisinä ohi vaikka näkivät ryöstetyn, hakatun miehen hädän.
Nukkuivatko he yönsä hyvin, ilman omantunnon ruoskintaa?
Ehkä, tarina ei kerro.

Ja tämän vertauksen jälkeen kaikki tietävät, että valehtelen paljon.
Hymyilen kun haluaisin itkeä, puhun lempeästi kun haluaisin huutaa, sanon "ei se mitään, kaikki hyvin" silloinkin kun tunnen oloni satutetuksi ja olisin valmis tappamaan itseni sen tunteen vuoksi.

Niin. Mä valehtelen aika paljon.

Joinain päivinä (tai itse asiassa lähinnä öinä) juon myrkkyä kaksin verroin ahnaammin kuin pelastusta koskaan.

Mä en voi elää enää kauaa näin.
Mä en voi elää enää kauaa.

Näiden asioiden kanssa ei pitäis leikkiä.
En halua luovuttaa sieluani pahalle mutta kiusaamisen keskellä on huono olla.

Rikottu, yksinäinen, ulkopuolinen, merkityksetön, syrjitty, yhdentekevä, turha, pettymys, epäonnistunut, ei-toivottu, torjuttu, unohdettu, tarpeeton, huono, hyljeksitty, eristetty, hylätty, vihattu, inhottu...

Ja mä uskon joka sanan.

Ahdistaa.

En tiedä mikä on unta ja mikä on totta.
Väsyttää.

Edessä on pitkä yö.

Haluan taas kuolemaa.

Rukoilen että Jumala antais mun elämään jonkun sellaisen ihmeen, joka saisi mut ylistämään ja kiittämään ja haistattamaan pahalle pitkät.

Tuntuu niin pahalta kun lyödään ihan koko ajan niihin samoihin mustelmiin.
Joka paikassa.
Tää on oikeesti tosi kauheeta ja ahdistavaa ja rankkaa.
Väsyttävää taistella koko ajan...

SENKIN PAHOLAINEN!
Miksi osut aina kipeimpiin kohtiin?
Miksi tökit juuri niihin eniten vuotaviin haavoihin?
Hylkäykseen, yksinäisyyteen, ulkopuolisuuteen, eriarvoisuuteen...
Miten onnistutkaan osumaan aina niihin?

Jeesus auta.

Ahdistaa ja väsyttää ja itkettää.

On tosi tukalan kuuma, oon ihan näännyksissä ja väsyksissä, olin tänään soittamassa messussa ja koko ajan vaan itketti ja panikoidutti mutta istuin itsepintaisesti paikallani. Olin jo lähdössä kun rakas ystävä pyysi istumaan kanssaan ja sit matkalla heidän autolleen rukoiltiin nopsaan, siitä tuli hyvä mieli.

Koin vaan itteni niin ulkopuoliseks.
Kuuluin ennen mukaan porukkaan ja enää en kuulu.
Oon aika yksin aika usein.
Ja se on aika surullista.
Tulin siitä tosi surulliseksi.

Pitää kai vaan oppia päästämään irti.
(Paholainen kuiskii että pitää oppia päästämään irti elämästä, pitää kostaa niille kuolemalla. En kuitenkaan haluaisi tehdä niin.)
Tajuan kyllä, ettei kuolemaa haluavan kanssa oo helppo olla kaveri.
Ymmärrän ettei kukaan voi jaksaa näin väsynyttä.
Se on kuin raahaisi kiviä pulkassa asfaltilla.
Turhaa työtä.

Jotenkin sitä vaan haluaisi olla tärkeä.
Olisin niin paljon mieluummin näkyvä ja tärkeä ja ei-turha ja hyvinvoiva.
Sen sijaan oon näkymätön, turha, epätoivoinen, synkkä ja pahoinvoiva.

Oon kadottanut sen kaiken mitä ennen oli.
Iloisen eläimen.
Se on kuollut ja mussa ei oo enää yhtään taistelutahtoa jäljellä.
Tai tahtoa ehkä, haluaisin haluta voida paremmin mutta oon vaan niin väsyksissä etten jaksa.
En vaan yksinkertaisesti jaksa.

En tiiä mikä tähän helpottais.
Jokin paha sanoo, että kuolema. Kuolema helpottais kaikkia.

Mä en oo ihan varma uskonko.
Tavallaan ehkä joo...

Kahden kammottavan yön jälkeen väsytti jo tosi pahasti. Aattelin et kyl se täst.
Nyt kun niitä huonoja öitä on takana jo ties kuinka monta nii oon jo ihan näännyksissä.

Miten jaksan?

Oon joskus aika surullinen siitä, kuinka paljon feikkaan.
Niin kuin tänään.
Oon tosi väsynyt ja oon silti ollut reipas. Se on ihan okei, saa olla reipas ja sillai mutta pidättelen kyyneleitä (vaikka oon yksin kotona) ja oon vaan tosi väsynyt.

Viime yö oli jo vähän parempi.
Ei hyvä mutta vähän parempi.

Ehkä toivoa on sittenkin..?

Yksikin tunti hyvää on bonusta.

Ja tänään oli yksi tunti.

Ei enempää, ei vähempää.
Yksi tunti, ja sitä ennen 2,5h tärkeää puhelinkeskustelua.
Kiitos ja ylistys.

Nyt taas väsyttää.

En oo varma onko mitenkään järkevää toistella näitä samoja juttuja päivästä toiseen mutta toistelenpa silti.

Väsyttää. Ahdistaa. On kurja olla. Paha olla. Itkettää. Oon itkenyt ihan liikaa, taas kuin merivettä ois hangattu naamaan.
Oon yksin ja rikkinäinen ja väsynyt ja uuvuksissa ja nääntynyt.
Paha saa vallan, saa uskomaan että kukaan ei oikeasti välitä. Mun ei oo mitään järkeä olla hengissä. Parempi jos oisin kuollut.

Ja mä uskon. Mä ihan todella uskon sen.
Mun ois parempi olla kuollut.
Se ois niin paljon parempi kaikille muille.
Olla ilman mua.

Päivä vain ja hetki kerrallansa...

Oon lakannut uskomasta siihen että mua vois auttaa.

Tänään on ollut ainoastaan huono.

Kuoleman deadline oli jo.
Pitää varmaan tehdä asialle jotain.

Hylätty, rikottu, unohdettu, yksin.

Kiitos&anteeksi.

Tiskit jäi nyt.

Älä sano mitään älä sano mitään älä sano mitään...

Sain uskoteltua väsymyksen allergian syyksi. Ja rakennustyömaan. Stressin. Minkä vaan.

Nyt pitää saada muut uskomaan: kaikki on hyvin.

Säikähdin peilikuvaa.
Se en ole minä.
Se en vaan ole minä.
Tää rikkinäinen ei ole minä.
Silmät kuopalla ja turvonneet yhtä aikaa.
Se en ole minä.
Ihan oikeesti, pelästyin tosi paljon koska se en vaan ollut minä.
Voi luoja mitä mä teen?
Mua pelottaa tää ihan kauheesti.
Se en ole minä.
Tuntuu kuin tukehtuisin.
Oon vaan niin väsynyt ja peloissani.
Se en ollut minä tänään.
Eikä eilenkään.
Roiskutin vettä sen naamalle mutta se ei ole kaunis eikä Jumalan luoma ihme eikä ihana eikä reipas eikä vahva.
Se mun peilikuva haluaa kuolla.
Aikoo kuolla.
Edelleen.
Ja se on sittenkin ehkä minä.

Tärisen väsymyksestä ja itkusta.
Vaikee saada henkeä.
Väsyttää.

"On niin hiljaista täällä kun päiväkausiksi aivan yksin jää. Herään usein aamuöisin rukoukseen - se taitaa olla minun ääneni."
(Kajaste - Auringon alla)

Heihei Ruuben! Heihei Emilio! Heihei Hannibal! Heihei Kala!
Olitte kilttejä ja kivoja!!

Sielu repeää kahtia.
Sisimpään sattuu.
Oon ihan riekaleina.
Tekee kipeää.
Ihan kovin kipeää.

Mä en vaan ehkä halua elää enää.

Itken lohduttomasti.
Silmiä särkee paljon tää itkeminen.
Tuntuu samalta kuin meressä silmät auki sukeltelu. Sattuu.

En ihan oikeasti vaan jaksa.

Yksinäisyys ja ahdistus tukahduttaa.

Pelkään vaan tuottavani pettymyksen.
Siksi sanon, että nyt tuntuu jo paremmalta.
Että ei tässä mitään, joojoo saan ihan hyvin nukuttua, on rauhaisa mieli.

No ei ole.

Haluaisin opetella lentämään (pelkään vaan että parveke on liian matalalla), astua rekan alle, seistä junan edessä, juoda kunnes lähtee taju, katsella kuinka veri lainehtii lattioilla, vetää keuhkot täyteen vettä...

Mä vihaan tätä että haluan näin paljon pois.

On ihan kovin vaikeaa jaksaa, oikeasti.
En osaa sanoa sitä hyvin, en uskalla sanoa sitä enkä näyttää sitä mutta on oikeesti tosi vaikea jaksaa, on tosi vaikea ja paha olla, en jaksa rukoilla vaikka tää onkin tuonut mua lähemmäs Jumalaa.

Oon vaan niin, niin väsynyt. Jokainen hengenveto on väsyttävä ja raskas.
Sängystä nouseminen tuntuu mahdottomalta.
Sen jälkeen pitää istua kylppärin lattialla hampaita pestessä ja itkeä.
Sängystä nousemista vaikeampaa on pukeminen. Puen ainoastaan sen verran kuin on pakko, enempää en jaksa.
Usein en jaksa edes syödä mitään moneen tuntiin, oon liian uuvuksissa. En todellakaan jaksa laittaa ruokaa, syön pelkkää näkkäriä, laitan voita päälle jos jaksan ja muistan. Harvemmin muistan.
Ulos lähteminen on painajainen. Pitää laittaa tavarat kasaan, muistaa ottaa avaimet ja laittaa aurinkolasit päähän ettei kukaan näe silmäpusseja ja punaisia silmiä.
Kengät jalkaan.
Tarpeeksi vaatteita.
Kuuntelen rappukäytävän ääniä, etten törmäisi naapureihin.

Ulkona on tukalaa. Liian kuuma, liian tuulista, liian paljon ihmisiä. Koko ajan mietin, näkeekö joku. Näkeekö joku että mä haluaisin kuolla, tuleeko joku tuttu vastaan ja kyselee kuulumisia.
En jaksaisi valehdella koko ajan että kaikki on hyvin mutten myöskään voi sanoa ettei ole.

En jaksa siivota, en jaksa viedä roskia, en jaksa tiskata.
Tiedän kyllä, että pitäisi. En vaan pysty. Toivon että pystyisin ja jaksaisin mutta oon koko ajan muutenkin jaksamiseni äärirajoilla. Mun voimat on ihan lopussa. En jaksaisi itkeäkään mutta kyyneleet vaan valuu valtoimenaan.

Käytän samaa paitaa viisi päivää peräkkäin kun en vaan löydä mitään muuta.
Täydestä vaatekaapista.
Haloo.

En jaksa laulaa. Enkä oikeastaan edes uskalla. Jos joku vaikka kuulisi.
Enkä sitäpaitsi osaa.

En osaa oikeastaan mitään. Oon aika huono. Sen oon huomannut.
Ja se, etten ees jaksa yrittää, ei ainakaan helpota asiaa.

Polttaisin tupakkaa jos jaksaisin etsiä tupakat mutta en jaksa.

Juon ihan liian vähän vettä.
Joskus en jaksa edes nousta sohvalle, käperryn lattialle sohvan viereen ja itken, tärisen itkusta.

Tänään makasin makuupussissa parvekkeella. Kyyneleet valui.

Normaalit, pienet, arkiset asiat on vaikeita ja raskaita, uuvuttavia, kipeäätekeviä.

En aina edes jaksaisi soittaa uudelle, rakkaalle, rukoilevalle ystävälle, mutta soitan kuitenkin.
Tiedän, ettei mun tarvitse sanoa juuri mitään.
Saan vaan olla ja itkeä hiljaisia kyyneleitä ja olla rukouksessa.
Nyökytellä, ynähdellä, mumista, myötäillä.
Se riittää.
Silti mua pelottaa usein soittaa. Pelkään, että tuotankin pettymyksen. Pelkään, että tuun hylätyksi, satutetuksi ja rikotuksi uudelleen.
En aina jaksaisi sanoa mitään. Ja puhelimen etsiminen on raskasta.

Oon vaan niin väsynyt.
En oo ikinä eläissäni ollut näin väsynyt, uuvuksissa, peloissani.
En oo ikinä ollut näin tosissani lähtemisen kanssa.

Oon jaksanut jo bonusviikon, saanko nyt mennä? Saanhan?

Ruuben, Emilio, Hannibal ja Kala lähtevät huomenna.

Sitten olen jälleen yksin.
Minä ja haavat ja arvet.
Yksin.

Olo on kurja.
Hylätty, rikkinäinen, lyöty, eksynyt, neuvoton, hajotettu.

Minut on rikottu, minut on lyöty rikki, unohdettu, hylätty, jätetty yksin.

Ja silti Jumala kutsuu.
Rukoilen ja rukoilen ja rukoilen.

Herään öisin rukoilemaan, herään öisin huutamaan: sinulla ei paha ole mitään oikeutta olla täällä, Jeesuksen nimessä lähde pois.

En tiedä millä voimalla olen elänyt tähän asti. Tai tiedän. Jumalan voimalla. Enkä tosiaankaan tiedä millä voimalla tästä jatkan. Tai no, Jumalan voimalla varmaankin.
Ei oma voima riitä.

Jes. 58:8-11
"Hetkessä sinun haavasti kasvavat umpeen. -- Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "tässä minä olen" -- Jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta, niin sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi. Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy."

Mä en usko pystyväni tähän enää kauaa.

En oikeesti pian enää jaksa.
Oon niin jaksamisen äärirajoilla koko ajan.
Mä en voi kestää tämmöstä enää kauaa.

Mikä siinä on et pitää käydä ihan jatkuvasti ottamassa ahdistuksesta mittaa?

Sama se on, huutaako moottoritien vai junaradan varressa. Yhtä kipeää se silti tekee.

Oon vaan niin väsyny enkä haluais olla täällä...

Mua vaan pelottaa ihan kamalasti...

Huomenna on hetki.

11 viikkoa. Niistä yks on ollut bonusta.

Jos en kuole tänään.

Päivä on ollut ihan hyvä mut se ei riitä.
Ihan hyvä ei riitä enää.
Se on riittänyt pitkään mut se ei riitä enää.

Haluisin jo oikeesti pois.

Mulla on uusia rakkaita ystäviä joiden kanssa oon rukoillut ja viettänyt aikaa.

Silti hetkittäin haluisin lähteä. :/ se on vähän kurjaa.

En muista millon viimeks oisin ollu perjantaina näin uuvuksissa.
Oon ihan käsittämättömän väsynyt.

Lähden ehkä silti käymään kaukana. Se vois tehdä hyvää.

Kohta tää viikko on ohi.
En silti usko että väsymys ois.

Tarviin jonkun kannattelemaan.

Oon syönyt ja se on ihan hyvä.
Kai.
En tiiä oonko siitä kovin onnellinen.
Kaikkea muuta on jotenki vaikea kontrolloida.

Väsyttää mutta en kyllä ihmettele yhtään.
Kuulemma mua saakin väsyttää.

Huomenna otan iisisti ja koitan vähän olla iloinenkin.

Tänään vaan tuijotin kattoa ja seiniä ja itkin.
Itkin ja itkin ja itkin. Silmät on itkusta kipeet.
Mua väsyttää. (Oon hokenut sitä jo monta kuukautta.)

Haluisin tehdä jotain tälle väsymykselle mutten jaksa, osaa enkä uskalla.

Sain rukousapua jälleen.
Kävin ulkona.
Kaupassa.
Auringonpaisteessa.

Nyt on vähän pää kipeä ja väsyttää, silmiin sattuu itkemisestä.
Ja kävin hei apteekissakin! Nää uudet ystävät ei oo enää kauaa, neljä päivää vaan tän jälkeen. Mutta se niiden päällinen teippi on vähän likainen, Ruuben on tainnut vuotaa verta siihen.
Tai Kala, en muista enää enkä jaksa nyt katsoa.


Väsyttää.
Telkkarissa on hölmösti pukeutunut mies.
Oon vaimentanut äänet kun en jaksa ajatella.

Vaimentaispa joku elämänki äänet.

tosielämässä ei aina oo onnellisia loppuja.


pelkään ulos lähtemistä.
pelkään käytävältä kuuluvia ääniä, pelkään seuraa ja puhelimen soimista, pelkään yksinoloa.

sanoja, tekoja, pelkään että joku satuttaa.

oon vaan niin väsynyt.
ehkä mun oikeesti pitäis kuolla nyt.

Kello on kohta kolme.

Mä haluisin koettaa onneani...

Varför gör jag dethär?

Mun ei pitäis olla enää ees olemassa.

Mut en väsyneenä nyt vaan luovuta tavan vuoksi.
Tai koska haluan.

Lupasin ees yrittää.
Ja kaikki on jo helpottunut vähän.
Mut en jaksais mitään säälipisteitä.
Nään vaan ahdistavaa pimeää ja mustaa koko ajan mun ympärillä.
Mustan eri sävyjä.
Vedenvihreänmustaa.
Oranssinmustaa.
Teräksenharmaanmustaa.
Valkeanmustaa.
Itsetuhonmustaa, asfaltinmustaa, moottoritienmustaa.

Kaikkialla on vaan mustaa ja päällekäin kasautuvia juttuja.
Varo katolta tippuvia ihmisiä.

Heippa.

En saa unta.
En saa nukutuks.
Joka kerta kun yritän, päädyn itkemään lohduttomasti.
Enkä oikein tiiä, kenelle soittaisin.
En osaa pukea sanoiksi sitä miltä tuntuu niin ehkä en soita kellekään.
Katon vaan telkkaria.
Yritän väsyttää itseni.
Uus päivä aamulla.
Ja sillai.

Oon puhunut tänään monta tuntia puhelimessa.
Rukoillut, kuullut Sanaa, ollut Jumalan kanssa.
Käynyt kirjastossa ja kauniissa, aurinkoisessa kaupungissa, istunut torin reunalla kirkon portailla.

Oon ollut reipas.
Ja silti väsynyt.
Mua ihan todella väsyttää.

Mut oli ihanaa, kun joku kysyi, oonko syönyt tänään.
Karmeeta ja huono juttu oli se, etten muistanut heti.
Olin mä kuitenkin syönyt aamulla.
Ja nyt söin.
Tekee hyvää varmasti sielullekin.
Hengen ravintoa ja mahan ravintoa.
Molemmat on hyvä.

On kiva kun joku välittää.
Ja jaksaa jutella, jaksaa kuunnella, jaksaa rohkaista. Rukoilla mun kanssa ja mun puolesta, kertoa ja todistaa omasta uskostaan ja omista kokemuksistaan, kertoa ettei mun tarvii olla vielä valmis ja saan tuntea just niitä tunteita mitä tunnen.

Se helpottaa.

En oo vielä silti ihan satavarma että jään, mutta se saa kyllä yrittämään.

Väsyttää.

Ei täst tuu mitään.

Tuntuu paremmalta mutta tiiän että se on vaan oma valhe.
Kun en haluais näyttää miltä tuntuu.
En haluais että kukaan tietää.
Siksi tulee näennäisesti parempi fiilis.
Jottei tarttis valehdella.

En tuu saamaan opiskelupaikkaa.

Kaikki sanoo ettei se haittaa mut kyllä se haittaa.
Mun arvo määrittyy sen perusteella. Oon täysin hyödytön ja arvoton ilman järkevää, arvostettavaa opiskelupaikkaa.

Eli. En saa opiskelupaikkaa ja olen hyödytön ja merkityksetön osa yhteiskuntaa ja ansaitsen kuolla.

Teknisesti ottaen on jo maanantai.

Selvisin viikosta.

Se oli ihan hillittömän rankka ja väsyttävä ja pitkä mutta selvisin.

Jokainen minuutti tämän jälkeen on plussaa ja bonusta.

Tämän jälkeen jokainen hetki on reconsideration, jokaisena hetkenä voin harkita uudelleen ja päättää kuolla tai olla kuolematta.

Tän jälkeen ei tarvitse enää välttis elää. En luvannut.

Tän jälkeen päätöksen deadline on ollut jo.

Seison moottoritien varressa ja itken.

En tiiä mitä teen.

Lähden tai jään: anteeksi.

Eläminen on aika tukalaa.
Tuskaista.
Väsyttävää.

Haluaisin vaan olla yksin ja samalla en.

Piirsin paperille soikioita ja laatikoita, joiden sisällä lukee asioita jotka haluaisin muuttaa tai jotka ahdistaa ja hankaloittaa.
Se on jo hyvä askel, eikö?
Enää pitäis selvitä viikko ja sit uskaltaa kertoa niistä.

Meinasin äsken pudottautua parvekkeelta.

Ja harkitsin jo aiemmin, että menisin seisomaan moottoritien varteen. Askeleen päähän kuolemasta.
En mennyt.
Ehkä auringonlaskun jälkeen menen.

Edelleen haluisin sittenki vaan lähteä.
Nyt kun kukaan ei oo pelastamassa.

Oon järkevyys-hetkinä kertonut monelle, mitä on meneillään. Tai edes vihjannut.
Sanonut, että tarviin pelastelua ja apua.
Saa nähdä, kuinka yhteistyöhaluinen olen ensi viikolla. En halua manata mitään.
Mut pidän suunnitelman auki.

Par la foi, seule.
Genom tron allena.
By faith alone.

Sola fide.

Okei.
Uusia suunnitelmia.

Aloitan tiistaina Jules Vernen Kiinalaisen koettelemukset.

Luen paljon.
Elän viikon.

Tarjoan mahdollisuuden.
Kerään rohkeutta.
Sitten lähden.

Oon kaoottisessa hälytystilassa.

Jokin mun sisälläni huutaa että tää on viimeinen päivä.
Mut lupasin taistella ens viikon.

En vaan tiiä tahdonko taistella sitä enää.

Kun haluan vaan pois.

Mua pelottaa. Ihan oikeesti.

En haluu päättää toisin mut en oo viel valmis.

Tää on vähän paha.
En oo vielä valmis mut haluisin jo.

Naurettavaa myöntää mutta eniten huolehdin vaatteita. Mitä laitan päälleni? Miltä näytän?

Lopputulos ei oo yhtään sen kauniimpi mut itestä tuntuu paremmalta.

Huomenna.

Oon ihan vitun liian väsynyt mm. tähän mitä nyt teen.
Pitäis tajuta pysyy poissa.

Mitä mä oikein teen?
Meen tulevaisuus-kesä-yöhyörintä-työjuttuun huomenna.

MIKSI?!?!??? En elä enää silloin...

Juon kallista, pahanmakuista valkkaria junassa ja mietin vaan että miksi haluan maksaa tästä näin paljon.
No, en halunnut mutta koin tarvitsevani jotain kurkunlämmikettä.

On aika kova stressi liittyen tähän lähtemisjuttuun. Ja no muutenki.

Loukkasin enkä ees kadu sitä. Se toinen minä katuu ihan hetkittäin. Se tulee välillä mut haluan että se pysyy poissa.

Nyt on kuin onkin mun aika lähteä.

Oon jo aika lähellä, tunnen sen.

Orastava välinpitämättömyys saa kasvaa. Tänään ei tunnu enää juurikaan.
(ja neljä uutta ystävää - Ruuben, Emilio, Hannibal, Kala - ei myöskään oo kipeitä lainkaan.)

Kohta tää on ohi.
Näin on hyvä.

Heräsin integrointiin ja neliöjuuriin.
Yöllä heräsin kiukkuun ja tekstareihin.
Oli pakko nukkuakin.
Tänään on tarpeeksi kamala päivä ilman univelkaakin.

Aurinko nousee - yö katoaa.
Ei oo mitään hätää.

Lähden ihan kesken.
XO, kiitti riitti.
Tiskaan vielä ja tyhjennän jääkaapin ja vien roskat.
Sen enempää en jaksa.

Neljä tikkiä: Ruuben, Emilio, Hannibal ja Kala. Kymmenen päivän kaverit.

Jos vaan jaksaisin niin kauan...

Ensimmäistä kertaa ensiavussa tiikerejen kanssa.

Tänään ei tarvinnut tehdä kuin yksi tiikeri.

Näyttää taas aika pahalta.

Oho.

Koitan esittää reipasta.
Ei se silti tee musta reipasta, ei se lisää mun voimavaroja mitenkään.
Oikeestaan päinvastoin.

Mitä enemmän feikkaan että kaikki on hyvin niin sitä lyhyemmäksi elämä käy.
Mut nyt ei voi näyttää miten menee.
Ei vaan voi.
Täytyy vielä hetki hymyillä.

Sitten tää on ohi.
Kiitos ja anteeksi.

Mä en YH-TÄÄN pidä tästä tunteesta jonka kanssa heräsin.

En tippaakaan.

Tässä ei ole mitään kivaa, mitään mukavaa, mitään ihanaa.
Ei todellakaan.

Eilen oli aivan liikaa kysymyksiä.
Oon vieläkin tosi väsyksissä niiden jälkeen.
Ajatus ei kulje suuntaan eikä toiseen.
Väsyttää.

Mä niiiiiiiin en pysty tähän.

Haluan vaan pois ihan oikeasti ihan todella.

(Ps. eikai tullut mitenkään yllätyksenä se että haluan pois ja ettei mene hyvin vaikka kaikki onki ihan ok? Tai ei sen pitäisi yllättää että olen huijannut - huijasinhan mä lääkkeidenkin kanssa puoli vuotta. Sen jälkeen on vaan ollut rankkaa. Jos tehdään vaihtokauppa: jään tänne mutta en luovu niistä enkä tiikereistä. Onko hyvä?)

En haluis nukahtaa. On vielä niin paljon tekemistä ja niin vähän aikaa...

Kyllä vaan väsyttää.

Tänään en jaksa ajatella.
En edes vaikka tiikerit on huutaneet siitä asti kun astuin junasta ulos.
En jaksa etsiä tiikeriasiaa. Ja tiedän, etten varsinkaan jaksa siivota tiikerejen jälkiä.
Joten tältä illalta jää tiikeritarinat kirjaamatta ihoon.

Ehkä ihan hyvä valinta.
Tai enpä tiedä.

Se ainakin helpottaisi vähän.
Toisi jotain tähän tyhjään.
Hengittäisi eloa elottomaan.

Tänään oli kaksi kertaa sellainen, josta olisin vain tiikereillä selvinnyt.
Mutta selvisin ilmankin.
Olisin silti halunnut enemmän tiikerejä kuin muuta.
Jouduin tyytymään muuhun.

Voi kuinka haluaisinkaan että tämä olisi jo ohi..!

Lukumotivaatio: 0
Syy en ole täällä enää silloin
Seuraus: ahdistaa