En ymmärrä.
En pysty, en jaksa, en vaan osaa.
Enkä uskalla.
rohkeus on poissa ja kaikki on poissa.

Kaikki on kohta mennyttä.
Miksei tässä ole järveä lähellä??????
Tai meri. Meren tahdon.
Mutta ei.
moottoritie ja junarata.
Niillä mennää.
Ja parveke.

Ei edes kylpyammetta.

Pelottaa, tää ottaa valtaa liian kovasti taas mut mun rukoukset kaikuu tyhjään ja liian hiljaa.
Josko nyt?
Viimeinen, elämän isoin tiikeri?

Ja silti ei.
Silti en uskalla enkä pysty vaikken myöskään uskalla olla ja enkä pysty tähän elämään. En vaan ymmärrä ja olen liian suuri taakka, liian paljon, liian sekaisin, liian möykky.
Olen vähän liian kaikkea.
Pelottaa sairaasti.

Toivon että joku vaan pakottais. Kieltäisi painokkaasti. Pakottaisi jäämään vaikka se vaatis koko yön puhelointia.
Mutta ei kukaan tee niin kun ei tää mun myrkky anna pyytää.
On niin paha olla etten saa sanoa että yritän kuolla enkä haluaisi.

Olen sanonut liikaa jo. Kertonut. Voi vittu. Onnistun taas vaan satuttamaan.

Antaisit Jumala ihmeen.
Jonkun joka ei pelkäis mun kyyneleitä.
Tai sit anna mun vaan kuolla.