Liian iso suru kannettavaksi. Pitkän auttamissuhteen päättyminen. Ihan hurjasti pahaa mieltä ja tietynlaista ikävää ja pelkoa. Entä jos en pärjääkään?
Silti tämä oli juuri oikea aika tälle loppua, koska haluan syksyllä johonkin muualle. Lähteminen, uuden vastaanottaminen vaatii aina sitä, että uskaltaa lähteä ja luopua vanhasta, tutusta ja totutusta.

Mutta nyt olen hetken surullinen ja pelkään.
Saan pelätä.

Miksen mä vaan riitä?????


Väsyttää ja ahdistaa ja itkettää.
En jaksaisi mennä huomenna töihin hymyilemään ja nauramaan ja esittämään iloista.
Huomenna tapahtuu kaikenlaista sitten illallakin, väsyttää jo etukäteen. En jaksaisi ajatella, mutta pää ei jätä rauhaan.
On kaikkea kurjaa, muistoja, tämänhetkisiä kipuja, jatkuvaa torjuntaa.

Satuttaa kun valehdellaan.
Silti tekisi mieli valehdella: kaikki on oikein hyvin.

Vaikka tiedän ettei ole, ei tule olemaankaan.
Oon yrittänyt parhaani mutta nää pettymykset alkaa riittää.

Itken huonouttani.
Itken sitä, etten oo rakastettava, en rakastamisen arvoinen.

Tiedän että nää tiikerit tulee kaduttaa mut en vaan voi muutakaan. Oon pettymys kaikille mut sen kans on pakko elää.

Joinain hetkinä iskee kova ikävä, vaikka luulin jo unohtaneeni. En tiedä kumpi on pahempaa - kaivata joka päivä ihan vähäsen vai unohtaa arjessa ja sitten yhtenä päivänä ikävöidäkin kauheasti.

Mutta tiedän etten voi tehdä mitään.

mikset vaan voi päästää mua sun lähelle?

Mua vaan itkettää ja itkettää ja itkettää eikä se lopu!
Vihaan tätä koska silloin kun itkettää niin kaikki muukin suru ja paha olo tulee ja sitten tulee pelko ja sitten haluan pois ja saatan tehdä jotain typerää.
Ketju ei vaan katkea.
Oon tässä ikuisessa oravanpyörässä, mikään ei helpota. Ulkona meinaan kävellä auton alle, sisällä tuun hulluksi ja meinaan pudota parvekkeelta ja tehdä tiikerejä ja kaikkea muuta typerää.

Missään ei oo mitään järkeä, ei oo mikään järki koittaa jaksaa tätä.
Mistä löytäisin ees jonkin pienen, pienenpienen murusen, jolla jaksaisin?
Edes ne asiat, joista nautin, ei riitä kuin pienen hetken.

Putoon kovaa.

Nyt muistan miksen koskaan tee mitään.

Kesken kivan tulee ihan yhtäkkiä jostain niin voimakas surun aalto että homma jääkin kesken.
En saa mitään loppuun kun suru ja ahdistus ja kyyneleet ja tiikerit pakottaa luovuttamaan.

Tahtoisin vain nukkua, ei mitään muuta kuin nukkua, niin ei olisi paha olla.

Juuri nyt en selviä hengissä, jos ajattelen, että se on mun syytä.

Täytyy olla hetki kaukana kaikesta, hetki yksin. Siihen saakka kun itkut on itketty.
Kyllä jonain päivänä kaikki on hyvin taas, ehkä, toivottavasti.

Nyt pitää vaan keskittyä selviämiseen.

Oon väsynyt yrittämään.
Oikeastaan ihan sama riitänkö. Tai siis tiedän etten riitä, mutta sekin on ihan sama.

Kohta menen taas, hymyilen, juttelen ja koitan leikkiä että kaikki on hyvin.
Että ei ahdista, kun pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen.
Koitan esittää etten oo pettynyt siihen, miten kaikki on mennyt.

Rakastan ja vihaan tätä elämää.
Pieniä onnija mutta silti iso iso paha olo suuren osan ajasta.

On vaikeaa esittää että kaikki on hyvin.

Tiikerit vei voiton tänään.

Puolitoista tuntia itkin pimeässä eteisessä.

Nyt tekee kipeää.
Ei onneksi yhtäkään tikattavaa, mutta semmoset 70 pientä damagea.

En jaksaisi tätä tämmöistä.

Joskus on vaan yksiselitteisen paha olla.
Kuten tänään.
Tai eilen illalla.
Juoksin kunnes en vaan voinut enää juosta.
Unikin tuli lopulta, vaikka hajottikin rankasti.

Ehkä tää tästä joskus.
Sitä ennen en jaksa välittää.
Annan mennä vaan.

Lenkillä muistin paljon vanhaa.
Silti ei pelottanut liikaa.
Mutta muistin öitä vuosien takaa, nälkäöitä, oksentamisen jälkeisiä lenkkejä.
Muistan miksi tykkäsin siitä kaikesta joskus.
Vanhaan on helppo palata silloin kun pelottaa.

Tänä yönä ei uni tule.

Karkaa, pure, lyö, kun joku astuu rajan yli.

En oikeesti jaksa nyt just mitään paskaa.
Menee lujaa ja kovaa ja korkeelle ja sillee.
Kohta pudotuttaa.
Sitä ennen vaan huomaan että sekoon sillee et kaikki menee ylikierroksille ja sekasin ja hulluuteen asti.
Poltan tupakkia ketjussa ja itken ja rukoilen että täst selvii.
Ja sit nauran ja sit laulan ja sit itken taas.

Kevät herättää kaipuun.
Kuivat tiet, auringonpaiste.
Mietin, millaista olisi syödä kevään eka jäätelö jonkun ihan tosi tärkeän kanssa.

Äldsta&bästan, tai vanhan rakkaan ystävän, tai kenen vaan tärkeän ihmisen.

Mut kaikki katoaa.
Kaikki mihin kosken muuttuu tomuksi, kivettyy,
oon paha Midas ja tässä oon kaikkine kipuineni,
missä on se joka pelastaa,
ai niin,
kukaan ei tulekaan.

Väsyttää.
En tänään jaksa välittää.
Paljon tekemistä ja vähän aikaa.
väsyttää kovin paljon.
kyllä tämä tästä,
en vain nyt jaksa yrittää enempää.

Hiljaisuudestakin voi päätellä jotain.


Kyllä kaikki järjestyy,
ja silti mikään ei vaan järjesty.

Tää epävarmuus alkaa väsyttää.

Rakastan sua kyllä.

Tiiäks.
Kyllä mä tajuan. Ymmärrän. Tiedän.

En vain ole sama enää.
En tiedä mihin tää menee.

"If you believed when I said: 'I'd be better off without you' then you never really knew me at all. If you believed when I said that I wouldn't be thinking about you, you thought you knew the truth but you're wrong 'cause you're all that I want - don't you know me at all? You're all that I need, just tell me that you still believe."
~ Skillet - Believe

So you're gone and I'm haunted, and I bet you are just fine. Did I make it that easy to walk right in and out of my life?
~ A Fine Frenzy - Almost Lover

Siis oikeastihan olen ihan vain loukkaantunut siitä, että musta on niin helppo luopua tilanteessa kuin tilanteessa.
Kukaan ei lopulta jaksa yrittää.
Se vaan näkyy eri tavalla eri ihmisten kohdalla.

En osaa päättää.
Elämä vai kuolema, ongelma vai parantuminen.
Haluan lopettaa tän ruoalla leikkimisen, mutta en todellakaan tiedä, uskallanko.
Paljon turvallisempaa tämä. Vaikka ahdistaa.

Lykkään vaan päivä päivältä.
Kyllä se siitä itsekseen.
Kyllä aika parantaa haavat.
joo joo parantaa, mutta arpia jää, eikä niitä saa piiloon.

Haluaisin vaan sanoa:
Rakasta minua äläkä jätä yksin, siitä en selviä.

En jaksa enää YHTÄKÄÄN menetystä.

Ensin on ihan kivaa ja kaikki on hyvin ja sillee, jaksan hehkuttaa että jeejee oon iloinen.
Sitten.
YHTÄKKIÄ muistan, että olenkin ihan huono ja typerä ja ruma ja kamala.
En uskalla muuttaa mitään, kaikki heiluttaa vaakakuppia.

Väsyttää.

Ei oo pienen ihmisen vika jos oma paikka maailmassa ei tahdo löytyä.

Haluaisin uskoa että kaikki selviää.

Kaikki menee hyvin.

Mutta mun usko siihen horjuu. Olo on toivoton.