Aamu sarastaa jo taas, vaikka kello on tuskin puoli kolmeakaan. Pimeys on silti ohi.

Mulla on ollut ihan liikaa aikaa ajatella täällä yötyössä.
Oon tosi lähellä Jumalaa ja se on hyvä asia mutta myös vähän kurja asia.
Muistan niin hyvin synnit ja virheet.
Ja mulla on niin tajuton ikävä.
"Kiitos että sain olla sydämessäsi vieraana hetken."

Toivon silti että olisin yhä. Toivon ettet olisi sanonut "nyt on aika lähteä, mene jo, et ole enää tervetullut."
Tehtyä ei saa tekemättömäks.
Silti toivon, että voisin ees saada anteeksi.
Toivon että voisin saada mahdollisuuden.
Toisen tilaisuuden.

Tiedän, etten saa.
Koska elämä ei ole elokuvaa, elämä ei ole satukirjan satu, ei prinsessabröllopet, ei täydellinen näytelmä jossa jokainen tuntee osansa ja paikkansa ja sanoo juuri oikeat asiat.
Ei.
Elämä on aika karuu aika usein. Elämä on tilastoja ja todennäköisyyksiä, sääntöjä, pettymyksiä, kipua, surua, ahdistusta, tuskaa, pelkoa, syntiä, menetyksiä ja virheitä.
Ja silti elämäkin voi olla kaunis.

Mä en vaan aina näe sitä niin.