Taivaan Isä, tahtoisin oman ystävän, jonkun jolle kertoisin kaiken tärkeän. Jonkun, joka tahtoisi olla kaveri. Jonkun, joka leikkisi minun kanssani. (Anna-Mari Kaskinen, LV 161)


Yksinäinen hetki.

Väsyttää.

Ilmaisin huolen, sain vastaukseksi ettei ole mitään syytä olla huolissaan.

Niin varmaan.


Minä en tee tiikereitä, en enää ikinä.

Oon itkenyt tänään paljon. Hetken ajattelin, että äldsta&bästa on kuollut. Itkin lohduttomasti ja mietin, pääsenkö katsomaan ruumista, se helpottaisi.

Sit tajusin, ettei äldsta&bästa ole kuollut.

Kai?

Mun on pakko soittaa sille.


Levoton mieli kun se ei vastannut eikä sillä ole edes vastaajaa.


Mutta se vastasi kun kysyin, että eihän se ole vain kuollut.

Ei kuulemma.

Hyvä.


En taas oikein tiedä, mikä on totta ja mikä ei.

Vissiin on vähän tunnelukkoja.

En saa enää itkettyä niin pää luulee että joku on kuollut.

Tai jotain.


Hyvä, onneksi se ei ole kuollut.

Onneksi.

Äldsta&bästa on silti tärkeä ja kiva ja ihana vaikkei me olla ystäviä.

En tiedä mitä tekisin ilman sitä.


Taidan olla vähän sekaisin.

Mut ei se mitään.

Ainiin.

Peruin miniloman.

Ei oo varaa semmoseen.

Minilomailen sit tulevaisuudessa joskus. Ehkä. Toivottavasti.
Pakko saada joku työ.

Tyttö sinä olet sairas.
Tyttö sinä et ole tähti, sinä et ole terve.

Ai että väsyttää.
Kaikki.

Oon ollut tällä viikolla tosi yksinäinen, oon ollut lähinnä yksin mutta silti en oo ollut mitenkään erityisemmin onneton.
Tai välillä joo. Mut en niin paljon kuin oisin voinu olla.

Oon lähinnä ikävöinyt every now and then. Oon kaivannut äldsta&bästaa, oon kaivannut ihanaa uutta ystävää, oon kaivannut kovin paljon.
Oon itkenyt ja vollottanut ja raivonnut yksinäni, mutta todella vähän. Pääasiassa oon ollut vain tyyni ja hiljainen, rauhaisa. Sellainen, kuin olen aina halunnutkin olla. Nauravainen, iloinen, positiivinen.

En halua tätä negistelyä enää. Haluan pysytellä positiivisena. Kaikki on helpompaa niin.

Oon jaksanut vähän opiskellakin, ja jatkan ens viikolla tätä reipasta menoa.
Nyt haluun vaan nukkua niin kauan kuin koirat antaa.
Ja huomenna soitan vähän klassista vaikka käteen sattuu. Syön kaupan valmismakaronilaatikkoa, askartelen toivottavasti kaverin kanssa ja chillaan. Yritän puhua ystävälle järkeä. Kaikki hyvin.

En halua kuolla.
Se on ainakin hyvin, jos kaikki ei olekaan.
Mutta en halua enää ikinä haluta kuolla. Se on kamalaa.

Väsyttää.

Meni taas vähän överiksi eilen.
Pari rohkaisuryyppyä niin jo uskalsin soittaa ja laulaa.
Ai vittu mitä paskaa.
Onneks muistikuvat on hämäriä.

Ilta jatkui omaan, tyhjään kämppään (olin kantanu jo varastosta jotai kamoj ja oli sielä kirjahylly ja sohva. siis on. vieläki.) kaverin kans vähän skumpalle ja sidulle, sit kutsuin naaburin sinne ja mentiin sinne naaburille ja yö oli vaa sekopäinen.

Äldsta&bästa on vaan niin helvetin idiootti kusipää. K_P on sentään kivampi, se ajatteli myös mua. Se ei vain laittanut välejä poikki koska ei itse halua olla mun ystävä, vaan myös siksi, että mun ois helpompaa ilman sitä. Ihanasti ajateltu!

VÄSYTTÄÄ vaan silti tää kaikki.
En tiiä mitä haluan.
Haluanko pysähtyä vai jatkaa tätä sekoilua.

Toisaalta tää sekoilu on ihan ok. En oo tehny tiikerejä, mut oon juonu ja polttanu, eikä tää ehkä oo niin kamalaa. Oon piirrellyt perhosia välillä.
Mut toisaalta haluisin jo olla iloinen ja ilman ruokaretardiutta ja ilman tupakkia ja ilman huolestumisia.

Nyt vaan en ihan vielä kykene siihen.
Tai halua sitä.
Sori.