Joka päivä vaan erilaista.

Tänään olen taas halunnut kuolla. Ehkä en huomenna enää haluaisi.

SATTUU ja ITKETTÄÄ ajatella, että olisin elossa vielä kuukauden päästä. Se on ihan järkyttävän raskas ajatus.
Toisaalta, tiedän tietysti, että kaikille muille olisi raskasta, jos kuolisin. Jotenkin en vain jaksaisi välittää. Toisinaan toivoisin, etten välittäisi näin paljon.

Tein aiemmin viikolla pahoja tiikerejä. Yhdestä jää varmaan järkyttävä arpi, se tulehtuikin vähän, mutta nyt se on ihan ookoo.
Olisin halunnut, että se tulehtuu, että kuolen siihen, että kuolisin vaikka verenhukkaan kun se vuosi aika paljon.

Vaan ei. Tässä olen.
Haluaisin voida laulaa The Point of No Return:iä. "Past the point of 'if' and 'when'"
Haluaisin että tää kaikki olis jo ohi, takana, kaukana poissa.

En halua syödä, en halua nukkua, en halua olla valveilla, en halua itkeä enkä halua nauraa, en halua herätä huomenna, en halua herätä enää ikinä.

Miten kaikki onkaan muuttunut tällaiseksi kaaokseksi?

Ahdistaa.

Putoan kohta.
Mikset anna mun olla?
Mikset ymmärrä, että mulla on syyni olla tekstaamatta?
Mikset ymmärrä jättää mua rauhaan, en halua häiritä sua, droppaisit mut sun elämästä.
Kaikki olis niin paljon helpompaa niin.

Astetta oudompi aamu.

Näin paljon unia, ja jäin löllöttämään sänkyyn pitkäksi aikaa unihaamujen kanssa.

Pitäisi varmaan lukea tänään. Ja toisaalta siivota, koska ylihuomenna vaihdan hetkeksi paikkakuntaa.

Aattelin siirtyä ruokaretardiuden ihmeelliseen maailmaan hetkeksi. Väsyttää niin, pakko saada jotain muutosta elämään jotten kuihdu tähän.

Vertavuotavan kohdun haamukipu tuntuu. Tai sitten vain kuvittelen.

Voi kunpa voisinkin vajota satumaailmaan.

Pitäisi mennä nukkumaan, ennen kuin ahdistus vie voimat ja kyvyn nukahtaa.

Unissani näen hukkumista, vettä kaikkialla, vääriä valintoja. Näen kuolleita vauvoja, vertavuotavia kohtuja, onnellisia pyöreämahaisia odottavia äitejä ja kuihtuneita kukkia. Tunnen poltteen, tunnen sen kuinka pienenpieni solukimpale sisälläni kuolee. Tunnen sen yhä uudestaan ja uudestaan. Toivo, joka heräsi sisälläni kolmeksi päiväksi, sammuu ja kuolee.

Se on ikävä tunne.
Toisaalta tunnen myös sen järvenpohjan kutsuhuudon. Syvä, kirkas, kaunis järvi kutsuu ja huutaa. Aion mennä sen rannalle liplattamaan varpaitani, mutta pohjaan asti en haluaisi vajota.
Ja silti haluan.

Hyvä vai huono päivä?

Ulkona on liian aurinkoista. Päätä särkee.
Olen lukenut hyvää kirjaa ja pohtinut elämääni.
Paras ystävä lupasi puhua siitä, mitä tapahtui silloin yhtenä elokuisena lauantaina.
Mä en vain tiedä, miten siitä pitäisi puhua.
On niin paljon kysymyksiä ja niin vähän sanoja.

Haluaisin tietää, miltä se tuntui. Haluisin tietää, mitä ja miksi tapahtui. Haluaisin tietää, pelottaako se häntä edelleen, pelkääkö hän sen tapahtuvan uudelleen. Haluaisin tietää, tuleeko se uniin, oliko se pelottavaa vai ahdistavaa vai helpottavaa...

Liikaa sanoja.
Jossain menee auto, tai ehkä sittenkin juna.
Aamut on kirkkaita ja illat sumeita, päivällä on vain päänsärkyä ja epämääräistä oloa. Toisinaan elämä kelluu, toisinaan uppoaa.

Reagointi, reaktio, sitä mä haen. Se on parempi kuin passiivinen katseen poiskääntäminen. Haluan aikaansaada reaktion. Oli se mikä hyvänsä.

Rehellisyys on tärkeää.

Hyvän illan jälkeen on niin sääli tuntea ahdistusta ja surua.

Monta kymmentä ihmistä huojui samaan tahtiin, samassa pulssissa hämärässä, yhdessä. Itkua, naurua, tunteita.
Mulla ainoastaan nyt itkua ja surua.

Keskenmenopeikko vaivaa.
En jaksa kirjoittaa siitä, en jaksa puhua siitä, en jaksa ajatella sitä.
Kerroin siitä ensimmäisen kerran jollekulle vasta syksyllä, lokakuussa. Nyt en jaksa kertoa siitä kenellekään. Se on mun yksityiselämäni, mun kipuni ja mun suruni, jotka kannan ihan itse.

Silti haluaisin kertoa, haluaisin että joku sanoisi mulle etten mä ole hullu tai tyhmä kun suren soluklönttiä. Kehittymätöntä soluklimppiä. Eihän se ollut edes mikään toivottu ja yritetty lapsi.
Niin niin, mutta silti, siinä oli 50% mun geenejä. Suren sitä, etten saanut edes mahdollisuutta itse päättää.
Vaikka mikäpä minä olisin elämästä ja kuolemasta päättämään.
Ehkä parempi näin, luonto korjasi pois ennen kuin minä pääsin sörkkimään viatonta pientä elämää.

Olen nyt jo tuhonnut niin paljon, aiheuttanut niin paljon kärsimystä, omassa ja muiden elämässä.

Haluan palata takaisin elokuiseen lauantai-iltapäivään, jolloin huolestutin monta rakasta ja vähemmän rakasta ihmistä.

Haluan palata sinne, takaisin hientuoksuiselle, kuumalle hiekkatielle, jota pitkin juoksin. Sanoin, että olin lenkillä. Oikeasti olin menossa kuolemaan. Ja silti en kuollut.
Haluan takaisin sinne. Haluan järven rantaan, haluan katsella veden pintaa, omaa heijastusta, mahdollisuutta.
Haluan liukua kalliolta syvään veteen, viileään veteen, jota kosketin varpaallani. Haluan liukua pinnan alle upoksiin, unohduksiin.

Sen sijaan juoksin ilman paitaa, sanoin olleeni lenkillä, vaihdoin vaatteet ja huuhtelin kasvot ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Mutta niin olivat muutkin.

Jäi siitä mullekin traumat. Mä haluaisin purkaa ne, haluisin purkaa sen olon, haluaisin kertoa hänelle joka huolestui paljon, joka ei suostunut puhumaan mun kanssa sen jälkeen ja jota mä edelleen rakastan ihan liikaa.

you bleed just to know you're alive.

Ahdistaa niin että lihaksiin sattuu ja on huono olo.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa.
Voi kun voisin kertoa jollekin, että nyt tuntuu pahalta.
Kertoa, ja sitten saada lohtua.
Mutta en voi. Enhän mä voi. Ikinä. :(

Voi kun ei tarvitsisi kirjoittaa tiikeritarinoita iholle tänään.

Päätin taas tänään, että ei. enää. ikinä. Ei enää yhtäkään viiltoa ikinä.

Helpottavaa, kun saa syyn pahalle ololle. Oli se sitten oikea syy tai tekosyy tai mikä tahansa.
Vuosi sitten tapahtui isoja asioita. Vuosi sitten itkin eroa poikaystävästä ja piirtelin navan ympärille sormella sydämiä. Kolme päivää myöhemmin en enää itkenyt eroa, itkin keskenmenoa.

Ja tänään itkin sitä, kun ulkona oli kaunista mutten osannut olla onnellinen ja kiitollinen. Itkin sitä, kun parhaan ystävän kanssa tuntuu menevän sukset koko ajan enemmän ja enemmän vaan ristiin.
Tänään itkin elämää. Vuosi sitten itkin kuolemaa.
Ehkä sunnuntaina kirjoitan keskenmenoitkustani. Nyt en jaksa.

Pimeässä on turvallista.

Lattialta ei voi pudota alemmas.

Pahinta ei ole kipu, eikä edes ahdistus. Pahinta on se itseinho, joka saa satuttamaan kerta toisensa jälkeen. Pahinta on se, kun tietää epäonnistuneensa ja kun näkee ystävien silmistä huolen, kivun, surun, pelon, inhon.Näkee sen, että on huono, epäonnistunut, turha.

Se on pahinta.

Miksen koskaan tunnu löytävän turvaan?

Miksi tuntuu, että vain mua pelottaa?

Tein niin miljoona kertaa tiikerejä tänään, etten edes jaksaisi laskea niitä. Kauheen monta, varmaan 70 tai jotain. Ja nytkin saan vaan ystävän surulliseksi, kaikki ystävät, miten kukaan kestää mua?!
Kuulemma mun ongelma on se, etten luota siihen ettei ne hylkää. Mut miten voisin luottaa, kun ne kuitenkin joskus hylkää. :(

Kaikista rakkain, kaikista tärkein, se ei oo vielä hylännyt, mutta varmaan omalla kamaluudellani ajan kohta senkin pois. Epäilys raastaa, ahdistus vie kaiken hengitystilan. Tää ahdistus ja epävarmuus tappaa mut vielä. Mä kuolen tähän, ihan varmasti.
Oman käden kautta on parasta lähteä. Pari ylimääräistä tiikeriä sinne tänne. No big deal.

Kunpa saisin vaan kuolla.

Kuka minun tarinani kirjoittaisi?

Kuka ihme laulaisi oikeiksi sanoiksi sen, miltä tuntuu?
Itsenihän se on tehtävä.
Jonain päivänä Tiikeritarinani on selviytymistarina, siihen on vaan vielä matkaa. Nyt vaan pudotaan ja vaikeroidaan.

Miksei kukaan kertonut aiemmin, että kasvaminen sattuu näin paljon?