Oon vaan ihan lamaantunut.

Tiedostaminen.
Hyökätä kimppuun.
Raadella.
Olla kuin meduusan syötävänä.
Polttaa ja pistää.

Kärsin jostain henkisestä halvaantumisesta.
Olenko tyyni ja rauhallinen huomenna?
Entä jos vain sekoan?
Pelottaa.

Mitä jos tärkeä haluaa todella, todella päästää irti?
Mitä jos minä en ole tärkeälle enää tärkeä?
Olen lukenut vanhoja tekstareita. Lukenut siitä, kuinka tärkeä olen. Olin. En kai ole enää.

Tärkeä sanoi, ettei aio olla vihainen.
Rakastan tärkeää mm. siksi.

Nyt pitäisi mennä suihkuun ja huomenna näyttää kauniilta.
Kannattaako meikata jos aikoo itkeä?
Kannattaa, jos se helpottaa oloa.
Jos se auttaa aamulla heräämään.

Jäätelöä.
Sinä olet vanilja.
Min äldsta bror och min bästa vän.
Älä mene pois rakas.

Nukuin viime yönä pitkästä aikaa hyvin.

Silti tuntuu, että kaikki vaan vihaa mua.

Mietin, pitäisikö tehdä iloisen eläimen automusiikkilevy perjantaiksi.
Auttaisiko se selviämään?
Voiko mikään auttaa selviämään tästä?

Kymmenen viikkoa jo ilman tiikerejä.
Kuuntelen ruotsinkielistä musiikkia ja itken ja huokailen.
Onneksi tää on kohta ohi.
Ei tää ikuisesti kestä.

En tiedä, kuinka paljon olen valmis muuttumaan vielä. Mutta jos en nyt yritä, yritänkö ikinä?
Olen yrittänyt jo paljon. Eikö se merkitse mitään?
Ei se matka vaan suunta, niinhän? Ei ole kiire, eihän?
On.

"Min äldsta bror och min bästa vän"
Tänäänkin se on teemana elämässä.

Vain elämässä, ei kuolemassa.

Kuolema johtuisi muista asioista.
Onhan minulla paljon.
Nyt vain ei olisi sitä yhtä estävää tekijää.
Nyt ei olisi enää iloista eläintä.
Tavallaan haluaisin antaa tärkeän vain mennä.
Saisin rauhan.
Saisin vapauden.
Voisin viimein lähteä itse.
Sitten tärkeä ajattelisi: "kannatti hylätä niin ei tarvinnut kestää ystävän kuolemaa" tai "tiesin, että näin kävisi" tai "voi paska"
Ja minä nauraisin taivaassa,
nauraisin ja itkisin, laulaisin: "min äldsta bror och min bästa vän" ja "jag saknar dig mindre och mindre"

Kyllä minä parissa vuodessa unohtaisin, jos eläisin.
Aiemmat on ollut helpompi unohtaa, koska ne ovat olleet niin eri asia.
Rakkaustyttö oli ehkä tärkein (naapurin kahden tytön lisäksi), mutta kun ei me nähty usein.
Tärkeää olen nähnyt kohta neljän vuoden ajan usein.
Tärkeä halaa. Tärkeän annan halata. Annoin. En tiedä annanko enää.
Tärkeä on.
Luulin että olisi aina.

Minä nauraisin taivaassa ja sinä kuulisit sen kesäöinä järven rannalla.

Pudottaisikohan joku ruusuja veteen, jos hukkuisin?
Se olisi ehkä kaunein tapa lähteä.
Kauniimpaa, kuin ranteiden aukiviiltäminen tai rekan tai junan alle heittäytyminen tai alkoholimyrkytys.
Sitä en vain tiedä, uskaltaisinko.
Jos jäisinkin henkiin.

Enkä minä koko aikaa halua kuolla.
Nyt ajattelen kuolemaa järkevästi.
Ennen ajattelin sitä pakonomaisesti ja paniikissa ja joka suuntaan huitoen.
Nyt ajattelen sitä järkevästi, punnitsen eri vaihtoehtoja, olen rauhallinen. En haahuile ympäriinsä, en hapuile mitään pientä uloketta josta voisi ottaa kiinni. Olen tyyni ja rauhallinen. Jos päätän kuolla niin sitten päätän. Loppujen lopuksi se ei ole kenenkään muun asia.
Tai on, mutta se on minun päätökseni.

Missä on iloinen eläin, joka ei anna tällaisen tapahtua?

Min äldsta bror och min bästa vän.
Miten näin pääsi käymään?

Näin unta.
"Min äldsta bror och min bästa vän"
Tää on vähän kurjaa.
Mua pelottaa ihan hullun paljon. Kolme yötä. Kolme pitää kamalaa itkuista yötä vielä.
Mitä sen jälkeen?
Lisää itkua?
Lisää unettomia öitä?
Lisää piikkimatto-öitä, lisää surullisia öitä?
Vai helpotus?
Olenko helpottunut?
Voinko olla helpottunut, jos tärkeä ei todella enää haluakaan olla ystäväni?
Epävarmuus on tämän aamun voimakkain tunne.
Epävarmuus, joka ei helpotu millään.
Istun sängyllä ja itken.
Kyllä tää tästä.
Koitan rauhoittua.
Mua vaan pelottaa niin käsittämättömän paljon.

Mutta oon rohkea.
Mä oon rohkea enkä itke perjantaina (itken kuitenkin) ja koetan hymyillä ja koetan olla iloinen ja kiva ja reipas koska siten se on ehkä tärkeälle helpompaa, ja haluan oikeasti, että kaikki on nyt tärkeälle helpompaa. Kaikki on ollut niin pitkään mulle helpompaa, nyt on tärkeän vuoro.
Mä olen reipas ja rohkea ja iloinen eläin.
Jos oonkin iloinen eläin viimeistä kertaa.
Voinko mä elää jos iloinen eläin kuolee?

Mua pelottaa eniten, että muutun takaisin vanhaan.
Eniten pelottaa, etten saakaan ylläpidettyä tätä uutta.
En haluaisi muuttua takaisin vanhaan. Ei se ollut mullekaan kiva.
En vain ihan vielä osaa.

"Min äldsta bror och min bästa vän"
Muistatko:
5.5.2009
"En mä oo ettei ois mitään väliä. Haluun vaan et tilanne korjaantuis, mut en oikeen tiiä miten mun pitäis toimii."
Nyt vasta ymmärrän.

Tämän päivän synnit:

AAMU
Mölisin äidille puoliunessa ja esitin nukkuvaa
Huijasin siskon viemään koirat
Olin ensin koneella ja rupesin vasta sitten siivoamaan
En tehnyt mielikuvaharjoituksia, vaikka olisi pitänyt
Ajattelin, kuinka helppoa olisi taas jättää syömättä
Halusin lopettaa syömisen kokonaan

PÄIVÄ
Johdattelin keskustelua väärille poluille, kun en halunnut puhua tunteistani tai elämästäni
Ajattelin, että keskustelukumppanini on väärässä ja ärsyttävä
Ajattelin pahaa siskostani, joka söi popcornia ja lintsasi ja katsoi Simpsoneita
Ostin suklaata ja jäätelöä äidin rahoilla, jotka jäivät lompakkooni viikonloppuna
Huusin koirille
Uhkailin toista koiraa kovaäänisesti
Ajattelin, että perheeni on sairas
Soitin pianoa ruoan jälkeen enkä mennyt suoraan siivoamaan
Kuuntelin samaa kappaletta koko päivän
Toivoin, että ystävyyteni tärkeän kanssa voisi jatkua, oli tilanne mikä hyvänsä
Ajattelin seksiä
Ajattelin alkoholia, ja ymmärsin, että juomisen on loputtava, mutta samalla olin surullinen siitä, koska haluaisin ryypätä yhä

ILTA
Huusin äidille
Paiskoin ovia
Huusin koirille
Heitin flexin lattialle
Romahdin eteisessä ja itkin
Ajattelin, että voisin tappaa koirat
Lähetin tärkeälle tekstiviestin
Lähetin toisellekin tekstiviestin
Soitin sille toiselle
En laittanut sukkia ja sain rakot kantapäihin
Ajattelin, että kaikille olisi parasta, jos kuolisin
Ajattelin, että perheeni ei ansaitse minua elossa
Uhkasin kuolla
Huusin äidille lisää
Tekstasin sille toiselle, että mikään ei ole hätänä, vaikka itkettää ja ahdistaa
Ajattelin viiltelyä
Halusin viillellä
Itkin
En antanut äidin koskea
Halusin, että jompikumpi koirista paskoisi naapurin pihaan ja naapuri huutaisi ja minä voisin huutaa naapurille "haista sinä vittu!" ja sylkäistä
Olen vieläkin koneella, vaikka pitäisi nukkua

Unikuvissani tärkeä sanoo, että välittääkin vielä.
Minusta tuntuu, että se on valhe.
Minusta tuntuu, että näin onkin parasta.
En halua satuttaa, en halua tehdä vahinkoa. Selvästikin olen kuitenkin vahingoksi. Selvästikään kukaan ei vain kestä, kukaan ei vain jaksa..

Miksi täytyisi elää vielä?

Olen rauhallisin mielin.
Itken hallitsemattomasti, itken niin etten näe näppäimiä, kirjoitan lihasmuistilla.
Jos sinä menet nyt, kaikki katoaa. Iloinen eläin kuolee sukupuuttoon sateettomalla aukealla ilman yhtäkään puuta.
Jos sinä menet nyt, minä lakkaan tuntemasta.

Ansaitsen sen.

Mun pitää lopettaa juominen.
Alkoholi ei vaan oo mun juttu.

Olen väsynyt ja peloissani.
Ajattelusta ei tule mitään.
Mietin vain, kuinka pyytäisin anteeksi.
Kuinka osoittaisin olevani pahoillani.
Riittääkö mikään?
Voinko tehdä mitään sellaista, joka osoittaisi, että olen pahoillani kaikesta pahasta?
Enhän edes tiedä, mistä pitäisi olla eniten pahoillaan.

Haluaisin vaan jo unohtaa.

Kosketa minua, Henki.

Koskettaisit sinäkin, tärkeä.

Elän keskellä kaikkea ja silti yksin.
Tänään juuri huomasin, kuinka yksin olenkaan.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että perhe on oikeudenmukainen.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että saisin anteeksi virheeni.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että edes ne rakastaisivat, joiden on pakko.

Ei kenenkään ole pakko. Eikä kukaan vapaaehtoisesti halua.

Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että riitän.
Ja kuinka väärässä olinkaan, kun luulin, että voisin olla omana itsenäni tarpeeksi, luulin, että minut hyväksytään.
Olin väärässä, nyt sen näen.

Sydän on täynnä vain tyhjyyttä ja kylmyyttä. Sielu on täynnä dissonanssikaikuja, ei koskaan hiljaista, kerta toisensa jälkeen vain vääriä sointuja.

Minä olen aina täynnä vääriä sanoja.
Olen aina väärä, vääränlainen.
Teen vääriä asioita.
Aiheutan pahaa, vaikka yritän saada aikaan hyvää.

Juuri tänään olen vain niin yksin, niin hylätty ja kurja. Tunnen olevani tyhjä, vaikka en koskaan ole. Aina siellä sisimmässä on jotain väärää.

Välittäisit minusta.
Sielu huutaa niin.
Etkö välitä enää?
Miten näin kävi?

Näin tänään perheesi.
Miksei minulla ole rakasta perhettä?
Miksei minulla ole ketään?
Miksei minulla ole enää sinuakaan tukena?
Miksei minulla ole mitään?
Voi Jumala, miksi olet ottanut minulta jo lähes kaiken?

Miksi olen jatkuvasti sokea ja kuuro?
Miksi itken silmäni sokeiksi, huudan korvani kuuroiksi?
Miksi en tunne, en näe enkä kuule?
MIKSEI MINULLA OLE ENÄÄ KETÄÄN?

Löytäisit minut.
Löytäisit minut taas.
Minusta on tullut uusi, minä olen se iloinen eläin, muistathan.
Löytäisit sen iloisen eläimen.

Tänään itkin taas rakkaassa, ihanassa kirkossa.
Tänään itkin kun lauloin Suvivirttä.
Tänään itkin kun ajattelin sinua.

Mardrömmar.
Painajaisunia.
Jag har haft dem mycket.

"Och jag drömmer drömmar om att alla försvinner, en efter en, min äldsta bror och min bästa vän och alla dem som jag inte har än." (Melissa Horn)

Kuuntelen surumielistä ruotsinkielistä musiikkia ja mietin, uskaltaisinko todella lähteä Ruotsiin, jos vuoden päästä pääsisin.
Uskaltaisinko?
Voisinko vaan lähteä?

Kai voisin.
Jos haluaisin.
Haluanko sitä todella?
Tällä hetkellä haluan vaan yhtä asiaa kaikista eniten.
Sitä, että kyyneleet loppuis.

TIEDÄN että pitäisi vaan nukkua kun sattuu.
Ulkona on valoisaa. Minäkin haluaisin olla valoisa, iloinen eläin.
En vain tiedä, osaanko ilman tärkeää. Uskallanko.

Milloin mun elämästä tuli tällanen kaaos?

Mä päätin äsken, että olen rauhallinen sitten, kun tapaan tärkeän taas.
Olen rauhallinen, en hermoile enkä itke. Jos on todella parasta tärkeälle, ettei olla ystäviä, niin rakkauden nimessä mun on annettava sen tapahtua.
Se on ihan hirmuisen surullista, mutta mun on annettava sen tapahtua.
Vähän samalla tavalla, kuin tärkeän olisi täytynyt antaa mun kuolla viime kesänä. Jumala mut pelasti. Tällaisina päivinä, kun huomaan, että oon vaan niin yksin, mä mietin, että olisinpa mä sukeltanut siihen järveen.

Mä olen niin yksin.
Tärkeä on niin kaukana.
Toinen on ulkomailla.
Kukaan ei kuule, kukaan ei näe.
Miten näin kävi?

Mä yritin hyvää, kun lopetin tiikerit.
Nyt näyttää siltä, ettei kukaan muu laula mun tarinaa yhtä hyvin kuin tiikerit.
Sanat loppuu, tiikerit pysyy.
MÄ TAISTELEN NIITÄ VASTAAN.
Haluisin vaan luovuttaa.

Tiedättehän. Talvisodan jälkeen tuli jatkosota ja silleen. Iso, paha Neuvostoliitto voi vielä voittaa.
Ja Venäjähän voitti lätkän maailmanmestaruudenki.
Voittavat varmaan Euroviisutkin.
Siinä jää pieni Suomi vähän kakkoseksi, jos sitäkään.

Egotrippikin laulaa: "On olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita ettei niistä puhumalla selviä."

Pidä musta kiinni.
Anna mun pitää susta kiinni.

Makedonian Euroviisubiisi on magee, vaikka ei silleen mun lemppari. Mut se kirkumis-kohta... Uuh. Mäkin haluaisin kirkua noin. Varsinkin nyt voisin kirkua, kun hampaaseen sattuu ja suu vuotaa verta ja tärkeä tulee vähän väliä mieleen.
En tahtoisi nyt.
Ei nyt. Viikon päästä sitten.

(Kai tiedät, etten saa rauhaa, vaikka nyt tehtäis päätös, ettei jatketa näin? Sattuu silti, silloin vain ei ole kannattelevia käsiä enää.)

Luota muhun.
Mä pidän susta huolta, kaikki on hyvin, mitään ei käy.

Syvyydestä minä huudan sinuakin.

Voit kysyä siltä toiselta, kannattiko hylätä silloin melkein-kaksi vuotta sitten. Eri asiahan se on, tietysti, mutta ehkä voisitte puhua siitä. Ehkä se olisi viisasta ja avartaisi teidän kummankin katsetta.
Ei niin, että puhuisitte ja sitten tsädäm haluaisitkin jäädä tähän, vaan niin, että ymmärtäisit.
Tai enhän minä tiedä, oletteko te siitä puhuneet.
Enkä tiedä, valehteleeko se toinen sanoessaan, ettei nyt hylkäisi.

Mitä jos koko maailma hylkää?
Saanko sitten kuolla?
Vaikken edes haluaisi.

Koko ajan sydämeni huutaa.

Se on huutanut tänään koko päivän.
Huutanut tuskasta, huutanut kuolinhuutoaan.
Sydän pieni, älä kuole nyt.
Älä kuihdu.
(Musta tuntuu että kuihdun.)

Tiikeritarinoiden piti muuttua selviytymiseksi.
Nyt tuntuu, etten ikinä selviä.

Haluan kyllä selvitä.
Mutta mihin suuntaan silloin lähdetään, kun tärkeä katoaa?

Voi hyvä Jumala, mihin silloin kulkisin?

Vaikeaa ja kipeää nyt.
Näinkö paljon satutin sinua?
Mikset sanonut aiemmin?
Mikset kertonut, että sattuu näin paljon?
Voi rakas miksi miksi miksi et kertonut aiemmin, että satutan?

(Ehkä pelkäsit, etten sitten enää ole. Ehkä pelkäsit, että lakkaisin olemasta. Ehkä olisin lakannutkin. Nyt en enää lakkaa.)

Sydämeni lakkaa olemasta.
Sydämeni lakkaa rakastamasta.

Voi kiltti, kiduta minua kaikilla yksityiskohdilla.
Tapa minut.
Tapa minut nyt.
Tapa minut kertomalla kaikki se, missä teen väärin. Tapa minut kertomalla kaikki se, millä satutin. Tapa minut kertomalla, kuinka huono ja arvoton olen.
Saatan jatkaa elämää silti, mutta kerro minulle.
Minun täytyy saada tietää.

Tapa minut rakas.
Ilman sinua en tiedä, kuinka hyvin jaksan elää.

This ain't gonna bring us closer. (Roman Lob)

Kantakaa toistenne taakkoja niin te toteutatte Kristuksen lain.
Sä olet kantanut mun taakkoja, anna mun nyt kantaa sun taakkaasi.

Kerro, mikä on.
Kerro, mä kuuntelen kyllä.
Ja oli se mitä tahansa, niin mä en lakkaa rakastamasta.
Vaikka sanoisit kuinka pahasti.

Anna mun kantaa sua nyt.
Päästä irti ja heittäydy armon syliin, luota Jumalaan.
Luota siihen, että osaat tehdä juuri oikeat päätökset.
Rukoile apua ylhäältä.

Puhu mulle. En osaa arvailla, en osaa tietää jos et kerro.
Auta mua ymmärtämään sua.
Tuu puolimatkaan vastaan.
Kerro mikä on.
Oo kiltti.

Melkein itkettää.
Sydän syrjällään olen taas tänään sinua ajatellut.
On niin väärin, niin käsittämättömän väärin ja kurjaa, ettet ole nyt tässä.
Ole tässä. Olisit. Olisit minulle joku.
Näe minut. Näkisit minut. Näkisit minut ilman tiikerejä. Pyydän, älä pakota tekemään tiikerejä. Älä pakota. En tahdo enää.

En osaa ehkä sanoa sinulle sitä, miltä tuntuu. Kun joskus viikon päästä näemme, olen ehkä vain sanaton ja tyhjä. Silloinhan on kulunut jo kuukausi. Enää yksitoista, niinkö, sitten voisit taas olla ystäväni, niin kuin humalassa sanoin sinulle.

Ajattele vain itseäsi. Älä ajattele enää minua, en ole sen arvoinen.
En tiedä, kuinka paljon tarkoitan sitä todella.
Minua pelottaa ja huolestuttaa.
Olen huolissani tulevasta.
Meistä.
Minusta ja sinusta.

Sinä pärjäät.
Minäkin pärjään, pakkohan se on.
Mutta pärjäämmekö me?
Selviämmekö me?
Sinä selviät.
Minä selviän.
Entä me?

Haluan kirkkaan järven rannalle, haluan suolaisen merituulen luo, haluan kalliolle ja metsään ja niitylle.

Vie minut sinne, missä on kaunista.
Sanoit, että autat minua näkemään maailman niin kuin sinä sen näet.
Nyt et haluakaan auttaa.

En voi syyttää sinua siitä. Ymmärrän kyllä.

Väsymys painaa ja saa itkun silmiin.
Antaisit minulle anteeksi.

Katson euroviisuja. Väsyttää. Väsyttää ihan järjettömän paljon, en taida jaksaa kattoa loppuun asti. Kuljen semmosessa univelkapöhnässä ettei mitään rajaa taas.

Autoa ajaessa en ajattele.
Autoa ajaessa kaikki huomio menee vielä toistaiseksi siihen, että yritän hahmottaa auton rajat ja opetella vaihtamaan vaihteita ja katsomaan peileihin ja olemaan sammuttamatta autoa ja polkemaan kytkintä.

Tänään olen pelännyt, että tää onkin Asus4, joka ei koskaan purkaudu takaisin harmoniaan.

Tänäänkin olen pelännyt.
Mutta en ole itkenyt. Olen puhunut tästä tyynesti ja itkemättä, todennut, että jos näin todella on parasta niin olkoon sitten niin.

Miksi en haluaisi luopua?
Olet niin tärkeä.
Kyllä pärjään elämässä ilman sinua, mutta en haluaisi olla ilman. Olet niin tärkeä.
Mutta jos tämä sattuu sinua todella, on luovuttava. Haluan, että sinullakin on hyvä olo enemmän kuin paha olo. Olisi itsekästä pakottaa sinut nyt tähän, jos todella tunnet, että sinun on parempi ilman minua.

Mä annan sut pois, mä päästän sut pois vaikka sattuu. (Laura Närhi)
Kiitos kun koitit ymmärtää, tiesin siihen et pystyisi edes sinäkään. Jos joskus liikaa muistankin, juon vielä yhden niin muistan taas paljon huonommin. Huolit hulluuttas puolikkaan, enempää en ois osannut koskaan antaakaan. (PMMP)

Elämän jano.
Lauloin tänään kuorotreeneissä Jumalalle ja sinulle.
Eilen ymmärsin paljon yhteydestä ja ykseydestä.
Pitää muistaa rukoilla.

Menetänkö sut nyt?
Voi ei ei ei ei eiiii menetänkö sinut?

Sattuu, kun olen tehnyt niin väärin. Sattuu ihan hirveän paljon.
Voi ei anna anteeksi.
Voitko ikinä antaa anteeksi?
Ehkä et.

Sitä mä vaan vielä, että:

jos sä nyt luovutat meidän suhteen, se antaa mulle vähän huonon esimerkin.
Se tuntuu siltä, että oot turhaan kieltänyt mua luovuttamasta kaikki nää vuodet.
Ei se ole lupa luovuttaa, mutta sellaiseksi mä sen ehkä käännän.

Me voidaan saada tää vielä toimimaan, voidaanhan? Oletko luovuttanut meidän suhteen jo?
Tähänkö tää nyt jää?

Lähden itkusilmin ihanaan ja rakkaaseen kirkkoon.
Oletko jo luovuttanut mun suhteen?

Mä en tiedä, voinko näyttää tätä blogia kenellekään ikinä.
Ehkä pakko, jos tällä hetkellä tuhoisimman ihmissuhteeni toinen osapuoli vaatii täyttä rehellisyyttä. Sitten kerron. Sitten näytän sinulle, rakas.

Yritän siivota, mutta sen sijaan, että se jotenkin toisi tilaa elämään, se vaan saattaa kaiken kaaokseen. Kaikki vanhat asiat muistuvat mieleen. Kaikki vanha vaan posahtaa silmille. Vaikeaa hengittää, pölyä ja siitepölyä ja ikävää. Tukehduttaa.

Olenpa tänään purkanut sydäntäni.
Puran jatkossakin, jos siltä tuntuu.
Itseäni vartenhan mä kirjoitan, jotta saisin jotain tolkkua tähän elämään.
Vaan kun en saa.
Eipä ne tiikeritkään sitä onnellisuutta tuo, joten en tee niitä.
Vaikka just nyt vaan haluisin.

Mutta en. Mä olen vahva.
Olen vahva.
Olet vahva.
Olemme vahvoja.
Mä en ole.
Illalla kaikki on toisin.
Ensi viikolla kaikki on toisin.
Kesällä kaikki on toisin.

Haluan rantaan, haluan sinne taas, haluan kirkaan ja kuulaan ja viileän veden äärelle. Haluan olla yhtä laineiden kanssa, haluan hukkua aaltoihin. Vem lämnade vem? Jag är inte över dig än.

Jos pitää valita ystävyys tai kuolema, niin valitsen ystävyyden.
Jos pitää valita se, ettei olla ystäviä, tai kuolema, niin valitsen kuoleman.
Oon epäreilu kusipää. :(

Just nyt vaan on niin kova ikävä.

Senkin kummittelevat tiikerit JÄTTÄKÄÄ MUT RAUHAAN.
Haamukipu.
Vanhojen tiikerejen (tää on oikea taivutusmuoto, koska kyse ei ole tiikeri-eläimistä) vertavuotava haamukipu.
Mä en tee enää yhtäkään. En halua.
Heitin muutossa viimeisen oman (aika hienon) tiikerintekovälineen pois. Vihdoinkin.
Haluan olla vapaa tästä.

Tää itsetuhoisuuden muoto - hylkäämään pakottaminen - on liimautunut muhun kiinni liian lujasti. Mistä se on peräisin?
Ehkä jo kaukaa.
Ehkä niiltä ajoilta, kun oon ollut noin kymmenvuotias tai hieman päälle.
Ehkä se on ollut ohjelmoituna muhun aina.
JUMALA, miksi?

Tää meidän ystävyys, kirjoitan suoraan sinulle, rakas, on ollut ihan mielettömän ihana asia. Tää on tuntunut joskus jopa vahingolta. Miten mulle on voitu suoda noin ihana ja rakas ihminen lähelle?
Nytkö Jumala on huomannut, että en ansaitsekaan tätä kaikkea?
Nytkö sinä olet huomannut, etten olekaan niin kiva ja ihana kuin olet aina sanonut?

Muistan ensimmäisen kesän. Muistan vadelmamehujään ennen kuin kohdattiin ensimmäistä kertaa todella. Muistan, kuinka lämmin se kesä oli. Ainutlaatuinen. Ei täydellinen, mutta kaikesta vaikeudestaan huolimatta rakas mun muistoissa. Täynnä uutta ja vanhaa. Yhtäkkiä olikin todellista ystävyyttä.
Muistan työmatkat ja työpaikan painostavan ilman. Muistan vihreän ipodin ja punaisen puhelimen, muistan kuinka tekstasin sun kanssa. Muistan mökkimatkan ja sen, kuinka kyseltiin. Muistan viestit. Muistatko sinä? 18.-19.8.2008 "Sun satutamiseen mulla ei ole koskaan syytä, sitä ei tarvi pelätä" ja "Kyl mä oikeestikin välitän susta" ja "mä en ikinä päästä susta irti" ja "luota nyt muhun, mä en halua satuttaa tai rikkoo sua." Mitä sille kaikelle tapahtui?
Syksyä en muista juurikaan, mutta muistan marras-joulukuun vaihteen. Muistan bussimatkat ja metromatkat ja tekstailun. Muistan soittaneeni, olit hiihtämässä, oli hiihtoloma. Kerroin silloin, etten ollut kotona, kerroinko? Kirjoitin kirjeen, sen muistan. Kirjeen vai sähköpostin? Vaikea muistaa. Ehkä kirjeen.

Muistan keväältä jotain. Muistan kermavaahdon ja sen, kuinka tuntui, että pelaat. Olen toipunut siitä nyt hyvin, se ei enää aiheuta itkua eikä vihaa. Olet saanut kaiken anteeksi, tiedäthän sen?
Muistan, kuinka sanoin, etten halua elää syntymäpäivääni, ja sinä tiesit, että se oli synttäriyöni.
Muistan koulun, muistan kuinka puhuttiin puhelimessa, olin koulussa ja sinä kipeänä kotona. Muistan, kuinka sen vuoden keväänä laitettiin perjantaisin tekstareita siitä, kummassa paikassa iltaa vietettäisiin. Sitä tehtiin isollakin porukalla.
Muistan alkukesän. Muistan yhteisen konfirmaation. Muistan matkasi ja sen vihan, jonka aiheutit. Et ollut luottanut, ja se satutti. Se saa edelleen kyyneleet silmiin. Tiedän, että tarkoitit hyvää, mutta ymmärsin sen ehkä väärin. Ymmärrän sen edelleen ehkä hieman väärin. Näen sen niin, etten ansaitse luottamustasi.
Muistan, kun veimme sinut erään ystävämme kanssa rannalle ja olimme kaikki kolme iloisia.

Muistan, että ryyppäsin sen vuoden aikana paljon. Liikaa. En muista syksystä paljonkaan, muistan että olimme samassa koulussa ja näimme paljon, mutta muuten en muista kovinkaan paljoa. Se on surullista. Toisaalta, silloin minulla oli bestis, jonka kanssa vietin vielä aikaa.
Ryyppäsin talvenkin, ja koko seuraavan kevään. Tuli synttärit ja niitä seurasi kesä. Muistan ikkunan korkealla, muistan viiltelyn, muistan kuinka huusit. Saat anteeksi, olet jo saanut. Silti se tulee joskus uniini. Silti muistan joskus pohjattoman syvän, pelkoa täynnä olevan katseesi, muistan kuinka huusit, muistan kuinka pelkäsin. Niinä öinä herään omaan itkuuni. Se kesä oli vaikea. Olin koko ajan kamalan epäreilu, voin koko ajan vaan huonommin ja huonommin, asiat eivät tuntuneet järjestyvän millään. Kaikki oli kaaosta, kaikki oli liian kaaosta, mutta sinä kestit, sinä jaksoit vierelläni. Muistan telttailun, muistan istuneeni järven rannassa. Järvi oli kirkas ja syvä ja viileä, kutsuva, rakas. Silti lähdin sieltä elävänä pois.
Muistan syksyn, muistan kuinka yksi tärkeä hylkäsi. Sinä olit tukena, sinä sanoit ettet aio hylätä. Muistan sen tuskan ja epävarmuuden, joka raastoi. Nyt tunnen sitä samaa taas. Muistan, kun sain kuulla, että pääsen muuttamaan omaan kotiin. Muistan rukoukset, muistan pelon ja ahdistuksen, muistan sen, ettet sinä ollut innoissasi. Pelkäsit, ymmärrän sen nyt. Etkä pelännyt ihan turhaan. Mutta huomaatko nyt, olen selvinnyt siitä. Me olemme selvinneet siitä.

Talvi oli täynnä kaikkea outoa, muistan sen. Muistan seurustelun, muistan uuden vuoden (tai sen, mitä siitä voin muistaa), muistan alkuvuoden ja muistan kevään. Muistan rukoukset ja sen, kuinka sinä ilmoitit riemuissasi läpäisseesi kokeen. Muistan olleeni silloinkin vaikea sinulle, muistan taistelleeni paljon sinua vastaan, olen tehnyt sitä ystävyytemme alusta saakka, ja olen siitä pahoillani. Muistan, kuinka autoit minua keväällä. Muistan, kuinka tulit naapurini kanssa avaimilla sisään kun olit huolissasi. Muistan kesän, muistan junaradan ja tuijotukset, muistan päätöksen toiselle paikkakunnalle lähtemisestä, muistan paljon ja silti muistan liian vähän.

Muistan viime syksyn, muistan kuinka lähdin ja kuinka soiteltiin ja tekstattiin paljon. Muistan ensimmäisen kirjeesi, osaan jokaisen kirjeesi lähestulkoon ulkomuistista. Meillä oli molemmilla paljon kaikenlaista syksyllä. Muistan, kuinka yllätin sinut ennen syntymäpäivääsi. Muistan sen kovin hyvin, muistan katseesi ja ilosi. Sinä teit minut sillä ilollasi onnelliseksi.
Muistan, kun lähdit muualle viikoksi. Muistan, kuinka kiukuttelin. Se oli pelkoa ja epävarmuutta, olen pahoillani siitä. Olin kiukkuinen, koska olit vähätellyt sitä, mitä olin kokenut. Et ymmärtänyt, eikä sinun kuulukaan koskaan ymmärtää sitä, mutta vähättely sattui.
Muistan, kuinka jotenkin kummasti kaikki sujui. Kaikki toimi. Me toimimme yhdessä. Muistan itsenäisyyspäivän, muistan auton johon unohdin karkkia, muistan kaiken muun paitsi sinut, ja se pelottaa. Muistan, kuinka poikkesit ennen joulua ovella. Muistan joululahjasi, muistan sen ilon ja riemun ja onnenkyyneleet, jotka aiheutit. Muistan, kuinka näimme joulun ja uuden vuoden välissä. Muistan uuden vuoden jälkeisiä päiviä, kuinka pelasimme xboxilla, muistan kuinka soitit valkoista Hellas-pianoani, minä lauloin. Muistan myös sen, kun päätimme ottaa hieman etäisyyttä toisistamme. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi olla virhe, koska rikoin sinä aikana itseäni ja aiheutin sillä itselleni ja meille lisää hankaluuksia.

Muistan sen päivän ennen kuin luovuimme aktiivisesta ystävyydestä hetkeksi. Muistan haikeuden, muistan sen, kuinka vaikeaa oli luopua. Muistan oman vahvuuteni ja muistan sen, kuinka hyvin pian koko elämä kaatui liian kovalla voimalla päälle, kaikki tuntui liian raskaalta ilman sinua. Anteeksi, etten silloin sinnitellyt enempää. Anteeksi, etten yrittänyt lisää, anteeksi etten vain pakottanut itseäni kestämään.
Sen jälkeen kaikki on ollut huonosti. Sinulla on ollut kiire ja minä olen tuntenut itseni tarpeettomaksi. Olen voinut huonosti, ja koska olen luvannut lopettaa tiikerit, en ole osannut helpottaa sitä ahdistustani. Olen pelännyt ahdistusta ja kurjia asioita, koska en ole ollut varma, handlaanko niitä. Olen pelännyt sitä, että sinä hylkäät, ja siksi minun on ollut helpompi hylätä itse. On paljon helpompaa syyttää itseään kuin myöntää, että on ollut niin huono, että toinen on hylännyt.

Vappuna tein päätökseni humalassa, ja sitä ennen tein sen saman päätöksen krapulassa. Olen kovin pahoillani siitä, samoin siitä, että rikoin lupaukseni ja uhkailin kuolemalla. En olisi saanut tehdä niin, se oli automaattinen reaktio ahdistukseen ja epävarmuuteen. Haluan tehdä töitä, jotta niin ei kävisi enää. Yksin tunnen oloni vain kovin voimattomaksi. Tiedän, ettet sinä kiusallasi minua ole hylkäämässä. Tiedän, ettet sinä tee sitä satuttaaksesi. Sinäkin yrität vain parhaasi mukaan pärjätä ja riittää, tiedän sen. Ymmärrän, että olen todella vaikea ystävänä, olen aina ollut, mutta koetan kehittyä ja muuttua.

Miltä minusta tällä hetkellä tuntuu?
Pahalta, kurjalta. Ahdistaa. Tunnen itseni täysin arvottomaksi ja turhaksi, täysin merkityksettömäksi. Mietin koko ajan, ovatko sanasi olleet aina vain tyhjää puhetta. Sanat siitä, kuinka et hylkää ja kuinka ystävänäni on ihan hyvä olla. Syytän tästä itseäni, tulen varmasti aina syyttämään.
Jos jatkamme ystävinä, pitää meidän ehkä kummankin tehdä aktiivisesti työtä sen eteen, että voisimme luottaa toisiimme.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin välissämme olisi puolen ikuisuuden kokoinen kuilu ilman siltaa. En tiedä, miten löytäisin sinut jälleen, ja samalla tuntuu, kuin kadottaisin itsenikin.

Mikä tässä mättää?
Mikä ei toimi?
Mikä on se ongelma?

Mikset voi luottaa?
Mitä pelkäät?
Mikä tuntuu niin pahalta, ettet enää halua olla ystävä?
Miksen riitä?
Mitä teen niin väärin?
Missä satutan?
Missä teen liian vähän?

Nyt vasta kyyneleet. Ei aiemmin, vasta nyt.
Anna anteeksi.

OPETA MUT HALUAMAAN ELÄMÄÄ KUOLEMAN SIJASTA.

mä en tee tiikereitä enää.

Sinä olet vanilja.

ÄLÄ HYLKÄÄ MUA NYT.
Tahdon rakastaa sua.
Tahdon riemuita ja iloita, olla iloinen eläin.
Yksin en siihen pysty.
Lupasit tehdä musta sen eläimen.
Miksi käännyt nyt pois?

Kirjoitan nyt tuskassa ja peloissani, epätoivoisena, kauhuissani. Pelko syöksyy koko ruumiin läpi, tuntuu poltteena kielessä, kiristyksenä rintakehässä, möykkynä vatsassa, värinänä polvissa, pistelynä varpaissa. Pelko tekee sen kaiken. Pelko salpaa hengityksen, pelko vain on on ja on, eikä mene pois.
Mua pelottaa.
MUA PELOTTAA JA MIKSEI KUKAAN VIE TÄTÄ PELKOA MULTA POIS?!
En jaksa puhua. Puhuminen on liian raskasta. Kirjoittaminenkin on raskasta, mutta tämän kestää paljon paremmin. Tää ei satu ihan niin paljoa.

Hiljaiset, äänettömät, salatut kyyneleet.
Tänään illalla itken lohduttomasti.

Muistatko syyskuun lopun?
Muistatko, kuinka vähän huijasin yllättääkseni?
Muistatko automusiikit, muistatko joulukalenterin, muistatko teen?
Muistatko mun sanattomuuden ja ahdistuksen kun en osannut lohduttaa?
Muistatko, kun lupasin, etten uhkaa kuolemalla?
Muistatko, kun sanoin, että pelkään sun hylkäävän mut?
Muistatko kun pelattiin xboxilla, muistatko kun soitit ja mä lauloin?
Muistatko oboe-soundin?
Muistatko kaikki ne pelonsekaiset viestit, joissa anelin, ettet hylkäisi?
Muistatko sen, kuinka paljon pelkäsin tuijotuksia?
Muistatko, kun oltiin yöllä abc:llä ja maistoit teepussia?
Muistatko, kuinka monta kertaa oon ollut luovuttamassa?
Muistatko, että joka kerta oot saanut mut luopumaan siitä ajatuksesta?
Muistatko, kun ekaa kertaa rukoiltiin yhdessä?
Muistatko, kun tsemppasin hyvin ihanassa messussa?
Muistatko, kun autoradiosta tuli Kaija Koota?
Muistatko, kun mun syntymäpäivää edeltävänä iltana hait mut lentokentältä?
Muistatko, kun olit edellisellä viikolla vienyt mut lentokentälle?
Muistatko, mikä biisi soi radiossa juuri ennen lentokenttää?
Muistatko, kuinka haikeaa oli erota tammikuussa muutamaksi viikoksi?
Muistatko, kuinka kivaa meillä sitä ennen oli?
Muistatko, mikä on meidän yhteinen lempijäätelö?
Muistatko TUHANNEN?
Muistatko, mitä lupasin, että kesällä tehdään?
Muistatko seikkailut?
Muistatko salmiakin ja tervan?
Muistatko vielä sittenkin kun kuolen?

Älä mene nyt.
Pyydän.

Rakkauden tähden mun on luovuttava.
Jos meidän ystävyys todella satuttaa sitä toista osapuolta, niin mun on luovuttava.

Haluaisin kuolla.
Se saa sen aikaan.
Kuolemantahdon.

Koko välirikkojuttuhan on vanhaa.
TÄÄ ON SITÄ VANHAA, etkö nää?
Tein väärin kun sanoin, että mene pois.
Tein vanhan mallin mukaan.
(Ei mulla oo uutta mallia jonka mukaan tehdä, sori)

Onko mun kuoltava, jotta tää loppuis?

Tahtoisin kysyä:

Oletko onnellinen, jos kuolen?
Oletko sitten tyytyväinen?
Onko kaikki sitten hyvin?
Oletko sitten onnellinen?

En kysy.

Teen väärin ja satutan muita. En jaksa yksin, kaipaan rakkautta. Armahda minua.
Niin rukoilen.

Mikset sinä rakas näe, että yritän kyllä?
I know you don't think that I am trying.
Tänäänkin tunnen suurta pelkoa.
Soitit eilen.
Jok'ikinen sekunti, jokainen äänenpainosi, jokainen rakkaan ihanan puherytmisi hetki sattui.
Yhtä hyvin joku olisi voinut murskata kylkiluut multa.
Sattui.
Kaipaan sua ihan kamalasti.
Kaipaan sitä iloa, kaipaan kivaa.
Mikä sua tässä pelottaa?
Kertoisit mulle, mä haluan auttaa ettei sua pelottais.
Kaikki on hyvin. Onhan?
(Ei oo.)

Miksi sä lähdet nyt?
(ja mitä mä sitten teen?)

Euroviisut.
Muistot.
Kesä.

Kesäkesäkesä.

Haluaisin edelleen kysyä:

Tuleeko se uniin?
Tuntuuko se kipuna vasemman korvan takana?
Tuntuuko se kipuna kylkiluiden kohdalla, rintalastassa, solisluussa?
Pystytkö muistamaan sen alkuillan tuoksun?
Kuuletko äänet, tunnetko pelon?

En kysy.

Onneksi joku toinen lupasi lähteä sinne kanssani.
Hälventää pelon, karkottaa haamut.
Odotan sitä toista tulevaksi.
Odotan sitä toista herkeämättä.
Olisin halunnut näyttää, että osaan, että pärjään.
Haluan näyttää sille toiselle.

Hiekka on hiertänyt rakon varpaiden väliin.
Jos kuuntelisi oikeaa musiikkia, pääsisi takaisin vuoteen 2006.
Olen siitä varma.
Saisin siivet ja voisin lentää sinne.
Voisin lentää tiikeritarinoiden alkulehdille, voisin löytää huutavat haavat.

Enää ei ole tiikerejä.
Enää on selviämistarina.
Ehkä.

Ikuisesti on sinä ja minä ja synti ja rakkaus ja Totuus.
Silloin ei ollut.
Silloin olin vain minä, synti ja rakkaus.
Ilman sinua, ilman Totuutta. Ilman elämää.

Silloin oli vain toivo ja pelko kuolemasta.
Nyt on toivo elämästä.
Ei ole, jos sinä menet pois.

En haluaisi muistaa. En haluaisi olla.
En haluaisi olla näin.
En haluaisi olla näin, kun tuntuu, että tarvitsen liikaa.
Tuntuu, etten pärjää yksin.
Tai ilman yhtä.

Tää on mulle edelleen kovin vaikeaa.
Oon aina luullut, että mä olen se luovuttaja.
Nyt, kun toinen haluaakin luovuttaa, tunnen oloni petetyksi.
Sen toisen piti jaksaa ja kestää vielä. Se toinen sanoi, että mun ystävänä on ihan jees olla.
Valehtelitko?

Mä taistelen, mutta minkä puolesta?
Ja ennen kaikkea: ketä vastaan?

Sun piti taistella mun kanssa pahaa vastaan. Miksi nyt oletkin sodassa mun kanssa?

Tän ei pitänyt mennä näin.
Mun piti pärjätä ja handlata ja saada kaikki hyväksi jälleen.
Nyt oon ihan neuvoton, en tiedä, saanko enää mitään hyväksi.
Muuttuuko tää enää tästä takaisin entiseen.
Ei kai.
Ei, vaikka muuttaisin kaiken.

On kohtuutonta vaatia vain mua muuttumaan. On kohtuutonta syyttää mua tästä kaikesta, ja silti itse syytän. Ainahan tämmöset on mun syytä, onhan se ennenkin nähty. Silti tuntuu pahalta tajuta, että mun täytyy yksin kantaa vastuu tästä kaikesta tuhosta. Tää ei oo kenenkään muun vika. Vain mun. Ja silti sattuu ihan hirveesti.

Mä lupaan yrittää kaikkeni.
Lupaan.
Jos en saa asioita hyväksi, teen niistä tieten tahtoen vielä pahemmat.

Ansaitsen sen hei kuitenkin.

Miten sä saatat?
Tiedän, minähän se alun perin mokasin. Mä sanoin, etten haluaisi olla enää ystävä.
Nyt, kun oon pari viikkoa ollut ilman sua, ymmärrän, että mitään muuta en halua niin paljoa kuin olla sun ystävä. Kaikesta siitä ahdistuksesta huolimatta. Kaikesta siitä pahasta huolimatta, mitä sä mulle aiheutat. Kaikesta huolimatta mä haluan olla sun ystävä. Sä olet mulle rakkain ystävä ikinä, eikä mulla riitä sanat kertomaan, kuinka pahoillani mä olen kaikista mokailuistani.
(Tähän väliin suuttumus nostaa päätään: Mitä mä muka oikeesti nyt tein väärin? Pahemmistakin ollaan selvitty, annatko sä nyt ihan tosissas tän kaatua tähän?!)
Sä olet mulle niin tärkeä, ettet tiedäkään. Sä saat mut joka aamu heräämään. Sä saat mut joka ikinen päivä kestämään, sä sait mut lopettamaan viiltelyn...
Mitä mä nyt teen?
Putoanko mä? Palaanko mä vaan vanhaan? Sä ylläpidit uutta. Sä ylläpidit mun tiikerittömyyttä, mä oon ollut jo pitkään viiltämättä. Mä oon ollut onnellinen nää pari viikkoa, koska jokainen päivä on ollut lähempänä sitä että nään sut taas. Oon tajunnut, kuinka paljon sä merkitset mulle. Mä oon valmis muuttumaan ja muuttamaan tätä ystävyyttä, mut ihan kaikkeen mäkään en suostu. Ihan kaikkeen et voi olettaa mun suostuvan. Mun ei tarvitse suostua kaikkeen!

Mä en haluais päästää susta irti. Kuinka sä voit tehdä näin? Sä aina sanoit, että mun ystävänä on ihan kiva olla. Sä lupasit, ettet hylkää, ettet satuta. Sä lupasit sen jo 19.8.2008. Ja nyt yhtäkkiä mikään ei olekaan hyvin, niinkö?
Mä oon koettanut antaa sulle kaikkea mahdollista! Oon koittanu antaa tilaa ja aikaa, oon koittanut luottaa ja tukeutua muihinkin ystäviin kuin vain suhun. Oon lopettanut viiltelyn ja kuolemalla uhkailun. Tässäkö on kiitos siitä? MITEN HELVETISSÄ SÄ LUULET, ETTÄ TÄÄ NYT KANNUSTAIS MUA ELÄMÄÄN?!

Mä en voi koskaan sanoa näitä asioita sulle. Sittenhän sä vasta hylkäisitkin mut, kun näkisit, kuinka paljon mä sua tarvitsen.
Mikä mussa on vikana? Miksen mä riitä? Mitä mä oon tehnyt väärin? Oonko niin kamala, ettet enää kestä mua?!
Mulla on oikeus tietää, oikeesti. Mulla on oikeus tietää, mitä tein väärin. Sun täytyy kertoa mulle.
Mä olen ihan paniikissa ja tiedän, että sä haluut vielä pari viikkoa aikaa miettiä asioita. Mun täytyy antaa se sulle, ja mä annankin, mutta siitä hyvästä ansaitsen kunnon selityksen.
Mä pyydän, toivon ja rukoilen koko sydämestäni, että tää olis vaan sun joku outo päähänpisto ja että sä tulisit järkiisi. Koska jos sä nyt hylkäät mut, sä et enää ikinä saa mua takas. Mä en sano, että kuolisin, koska mulla on tosi paljon ystäviä, jotka estää sen. Mutta sen mä sanon, etten enää ryhdy tähän uudestaan. Mä en pysty enää ikinä luottamaan suhun jos sä hylkäät mut nyt.
MIKSI sä hylkäät mut NYT, kun alan onnellistua?
Voi miksimiksiMIKSI?!

Onko musta johtuva taakka ja suru todella SUUREMPAA kuin se hyvä, mitä meillä on?
Me ollaan oltu ystäviä kohta neljä vuotta. NELJÄ VUOTTA mä olen voinut luottaa suhun. Sä olet ollut ainut, joka ei koskaan hylännyt. Nyt säkin hylkäät mut. ANSAITSENKO MÄ SUN MIELESTÄ TÄLLAISTA?!
Jos sä hylkäät mut, mä en anna sitä sulle anteeksi. Sori nyt vaan, mut mä en voi. Mä voin hyväksyä sen, mutta en anna anteeksi. Tai sit just toisinpäin. En tiedä.

Joinain hetkinä musta tuntuu, että Jumala keventää mun taakkaa. Tätä taakkaa, jonka sä aiheutat. Tätä epätietoisuuden, epätoivon, surun ja murheen ahdistavaa taakkaa, joka puristaa rintakehän ympärillä joka kerta kun vedän henkeä.
Mun jokainen sydämenlyöntikin sattuu. Joka ikinen hetki mut valtaa vaan suru ja kipu ja toivottomuus. Tällä hetkellä en tahtoisi elää, tunnekuohu on niin valtava.
Sä olit aina tärkein, muista se. Mä en kuole tähän, en nyt. Mutta jos hylkäät mut, niin voit olla varma, ettet ole enää "syitä joiden vuoksi elää" vaan "syitä joiden vuoksi kuolla" -listalla.
Tajua se, rakas.