Luulin ettet ole muuttunut, että sinä olet sama ja minä vain muutun.
Ei se olekaan niin.
Minä muutun pikkuhiljaa, askel askeleelta ja aina takapakkien jälkeen kohti kukoistusta. Puhkean kukkaan, niinä päivinä kun jaksan hymyillä, olen kaunis. Niinä päivinä kun jaksan hymyillä, saan helposti tartutettua säteilyn muihinkin.
Sinut minä näen vain surullisena, haikeana, kuin olisit varjo entisestä.
Ehkä se johtuu minusta, läsnäolostani, siitä että on takapakkeja ja tiikeritarinoita. Tai jostain muusta. Ei sen väliä.
Kuitenkin ymmärrän, että olin väärässä kun sanoin, ettet muuttuisi.
Olet sinä muuttunut.
En vain tiedä, onko se niin kovin hyvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti