Jo pelkän salaatin syöminen on vaikeaa. Paha olo. Ymmmh.

Teinkö oikein, kun sanoin jokunen päivä sitten, että nyt ei kannata olla tekemisissä?
Se huolettaa. Tarkoitus ei ollut hylätä, vaan suojella.
Minä olen hirviö.

Siltä tuntuu koko ajan.
Olen kaikkialle paisuva, liian äänekäs, liian tarmokas, liian vaativa, ärsyttävä, rasittava, väsyttävä. Olen hirviö, joka vaan on ja leviää ja tappaa kaiken tieltään, tai vähintäänkin vahingoittaa.

Olen kyllästynyt olemaan huono, olen kyllästynyt olemaan tällainen. Olen kyllästynyt satuttamaan ja vahingoittamaan.
Menetän aina kaiken, mikä oikeasti on minulle tärkeää.
Ja inhoan sitä, etten osaa olla riittävän hyvä ystävä. Inhoan, että olen niin kamalan huono ihmissuhteissa.

Kyllä, tänään kaduttaa, etten kuollut. Etten edes oikeasti yrittänyt.
Tänään kaduttaa, etten silloin halunnutkaan kuolla.

Ahdistaa ihan kamalasti.
Itkettää, tekee mieli tiikerejä ja oksentamista.
Miksen uskalla edes niitä?

Tänään tuntuu pahalta. Päätin jo aamulla, että on armoton itsesääli-kaikkionkurjaa-valivalivali-päivä. Ja silti en oo valittanut. Oon siirtänyt ajatuksia koko ajan. Sit nyt kun meen ihan nopsaa hakee yhen avaimen ja tapaan mukavan ihmisen samalla, ni tunnen olevani kamala, huono, ruma, lihava, vastenmielinen. En osaa mitään. En ole missään hyvä. En kelpaa mihinkään.
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten onnistu ihmissuhteissa. Olen liian avoin. Ja toisaalta oon nyt ruvennut tosi varovaiseksi.
Tunnen syyllisyyttä siitä, ettei mulla oo enempää itsekuria. En oo saanut tätä paskaa taisteltua pois, vaikka ois pitänyt saada.
Tää ei lopu ikinä...

Musta tuntuu, että olen hirviö.
Olen vain paisuva taikinakasa, olen ihan kamala.
Olen tiikerejen rikkoma, haluaisin nytkin piirrellä ihon täyteen.

Tiedän, että näin on parasta.
Näin on parasta, mutta ikävöin silti.
Haluaisin vain ottaa syliin ja paijata ja sanoa, että kaikki on hyvin.
Haluaisin itkeä ja huutaa kivusta, kun sisimpään sattuu niin paljon.

Sen sijaan vain olen, tuijotan ulos ikkunasta ja mietin, kuinka järkevää olisi juoda kahvia.

Lauloin eilen tunnin yhtä ja samaa kappaletta.
Tyhjässä kodissa, silti ajatuksissani kahdelle ihmiselle.
Kahdelle äärettömän rakkaalle.

Olen hirviö. Onnistun aina vain hajottamaan kaiken upean ja tärkeän.
Nyt lähdin ajoissa, mutta sekin ehkä rikkoi.
Olen lähtenyt ennenkin hetkeksi, sitten palannut vain huomatakseni, että se toinen on saanut tarpeekseen.

Se tuntuu pahalta.
Kun on ensin yrittänyt hiljaiseloa, vähempää yhdessäoloa, jotta kaikki olisi sen jälkeen paremmin.
Sitten huomaakin,  että sinä aikana toinen on tajunnut pärjäävänsä paremmin ilman.

Koska olen hirviö.

Haluaisin nyt jo soittaa. Haluaisin soittaa ja sanoa: anteeksi, ylireagoin. Olet minulle rakas. Kyllä kaikki selviää.

Ja samalla ymmärrän että se, mitä tein, on ainoa järkevä ratkaisu. Niin järjettömän kipeää kuin se tekeekin. Tää on todella sydäntäsärkevä päätös. En haluaisi hylätä nyt, haluaisin auttaa, mutta en pääse yli siitä tunteesta, ettei mua haluta siihen. En vain pääse siitä yli vaikka kuinka yritän, enkä tahdo olla taakaksi.

Voi rakas kultapieni muru...

On jo nyt ihan järjetön ikävä ja suru...

Ei ollut tarkoituskaan lakata olemasta.
Oli vain viha, suru, katkeruus.
Ja yllytyshulluus.

En käynyt lähellä kuolemaa.
Kunhan nukuin paljon.
Nytkin väsyttää.
Ensimmäinen katumuksen heti.
Ihan hillittömän paljon kyyneleitä.

Luopumisen kyyneleitä.
En vain voi jäädä vierelle satuttamaan, kun ei selvästi kaivata siihen.
Pelkään tulevaa, pelkään että sattuu.

kun ei puhutakaan totta.

Revin vihoissani jo muistitarrat pois.
Siinähän tuijottavat.
Ei kuitenkaan puhuta totta, eikä kukaan oikeasti rakasta, eikä ruohokaan ole välttämättä lampaiden ruokaa.

Jätin vain meduusan ja kuoriaisen. Ja Raamatunjakeen.

Ensimmäinen katumus.
Olisiko sittenkin pitänyt hylätä lopullisesti?
Voitonriemu on muuttunut suruksi.
Miksi jäin tänne?
Enhän kuitenkaan pärjää.

Nyt en vain uskalla enää yrittää.
En varmaan ikinä.
Jään vain ikuisesti itkemään surusilmäisenä.
Jään vain miettimään, mitä jos olisinkin luovuttanut?

Tekee niin kipeää luopua rakkaasta ihmisestä.
Tiedän, että näin on parasta. Tiedän, että jos rakas ei voi luottaa, ei tässä ole mitään järkeä. Jos luottaisi, satuttaminen ei haittaisi niin paljoa. Se ei haittaisi, että olemassaoloni jo sattuu. Mutta kun ei luota, en voi antaa niin olla.

Enkä voi antaa hylätä.
Kerrankin on annettava vain mennä.
Sanottava: "heihei, pidä huoli itsestäsi, siunausta, olet rakas silti"
Vaikka sydän huutaisi: älä mene pois, tarvitsen sinua niin, luottaisit nyt minuun.

Mutta en voi antaa enää uutta mahdollisuutta.
En vain voi.
En enää uskalla.
Koska tämä sattuu myös minuun.
Eikä niin vain saa enää olla.

Joten.
Anteeksi.
Pyöreitä, tiikerejä. Niitä vain. Ja laskemista. Askelia, ruokaa, yksiköitä, kolmioita, pyöreitä, askelia.
Ja ei enää ikinä hälytysajoneuvoja.

Vihdoin tää tänään päättyy.
Tyyni ja rauhaisa olo.
Kiitos kaikesta.
Enempää en halua sanoa.

Väsyttää.
En saa apua.
Mitä jos aika ei vaan riitä?
Mitä jos kukaan ei ehdi ajoissa?

Olen vihainen ja surullinen ja pettynyt.
Seinässä lukee väärä asia.
Haluan tiikerejä.
Mulle on valehdeltu.

Ja kellään ei oo aikaa auttaa.
Kukaan ei oikeasti välitä.
Kukaan ei kuuntele kun huudan.
Sitten on kai oltava hiljaa.
Antaa tiikerejen puhua nyt.

Kukaan ei ehdi auttaa mua.
Mä kuolen ennen kuin kukaan ehtii oikeasti auttaa.
Aivan kuin joku istuisi mun rinnan päällä.
Mun voimat ei riitä.
Toisinaan oon niin onnellinen, että on kuin koko sielu nousisi lentoon riemusta. Nauran, laulan, iloitsen.
Ja sitten yhtäkkiä muistan sen, ettei mikään välittäminen ole todellista.
Muistan, ettei kukaan tarkoita, kun sanoo, että välittää.
Kukaan ei välitä siitä, että mulla on paha olla, että olen vaan koko ajan ihan sekaisin.
En jaksa tehdä normaaleja asioita.
Ja KUKAAN ei auta.
Olen tavannut jo niin monta lääkäriä, sairaanhoitajaa ja mielenterveyshoitajaa.
Kukaan ei vaan auta.
Mikään apu ei ole riittävän nopeaa.

Miksi mua uskotaan kun valehtelen?
Tai miksei kukaan ymmärrä, etten voi mennä sairaalaan jos on töissä koeaika?
Itken ja huudan ääneen kun sattuu niin paljon sisimpään.
Olen ihan mustunut, rusentunut, vereslihalla.
En tiedä, miten jaksan eteenpäin.
En halua enempää.
Haluan, että tämä loppuu nyt.
NYT.
Vihdoin.
Ihan oikeasti.

Olen sanonut niin jo sata kertaa, mutta nyt haluan että tämä oikeasti loppuu.
Aina ennen joku on välittänyt.
Enää ei välitä.
Eikä sillä ole enää mitään merkitystäkään.

alla försvinner, en efter en.

Ikävä on hetkittäin niin käsittämätöntä.

Ei se mitään.
Tiedän, mitä nyt pitää tehdä.
Anteeksi.