Oon pelottavan tosissani näiden kuolemaolojen kanssa.
En jaksa enää vaatia apua.
Kukaan ei koskaan usko eikä ymmärrä.
Mua hävettää se että on paha olla, mua hävettää se että tarttisin apua vaikka oon jo aikuinen ja mun pitäis osata pärjätä yksin.
Mua hävettää ja pelottaa se, että satutan kaikkia koko ajan ja vaadin niin paljon ja oon niin sairaan liikaa kaikille aina.
Mua pelottaa se että mut hylätään taas, koska mut on hylätty niiiiiiiin monta kertaa.
Mulle rakas ystävä sanoi, että uskoo kun sanon, etten voi tälle mitään ja se merkitsee mulle ihan tosi paljon.
On niin sanoinkuvaamattoman tärkeetä että joku uskoo mua.
En vaan oo tottunut siihen.

Oon tottunut vaan hylkäyksiin, huutamiseen, satuttamiseen, pelkoon.
Oon tottunut siihen, en oo tottunut siihen että voisin ihan oikeasti luottaa ja sit muhun ei sattuis. En oo tottunut siihen että joku sanoo että uskoo mua koska liian usein mun tunteet on kyseenalaistettu.
Sanotaan vain: "Yritä kovemmin" tai "Ei se ekalla kerralla autakaan, pitää vaan yrittää ja yrittää lisää ja etsiä apua" tai "Sä vain kuvittelet, ei oikeesti oo mitään pelättävää"
MUTTA KUN MULLE NE PELOT ON TODELLISIA.

Mä tiedän jossain järkisopukoissa että pyöreet ei tuijota, ruoka ei tapa, naapurit ei kyttää mua ovisilmän kautta, mun ystävät välittää musta oikeesti.
Mut ne järkisopukat ei hallitse vaan se PELKO hallitsee mua.
Mä ihan oikeasti uskon, että pyöreet tuijottaa, ruoka tappaa, naapurit kyttää mua ovisilmän kautta eikä ystävät oikeesti välitä.
Mä ihan oikeasti ajattelen niin. Ja ne kaikki asiat saa mut tosi pelokkaaksi.
Mä pelkään että mulle huudetaan, pelkään että mua lyödään, pelkään etten oo tarpeeksi hyvä ja että oon liian huono, pelkään että oon vaan tuottanut kaikille pettymyksen ja jään yksin.

Mä en voi sille mitään, ne pelot on todellisia mulle.
Nyt, kun on vähän järkevämpi hetki, voin kirjoittaa niistä. Normaalisti en pysty ees sanomaan mitään niistä. En osaa puhuu niistä, en vaan uskalla koska mun kaikki pelot on niin isoja ja ne tuntuu fyysisenä kipuna. Mun ahdistus tuntuu fyysisenä kipuna rintakehässä ja solisluiden alla ja lapaluiden välissä ja kyljissä ja hengityslihaksissa, se tuntuu korvan takana ja päänsärkynä ja silmissä, kasvoissa, hymylihaksissa. Mun pelot on niin sairaan isoja, mä en osaa selättää niitä enkä USKALLA puhua niistä.
Mä vaan pelkään ihan liikaa.

Ja se pelko tappaa mut.
Jokin tappaa mua hitaasti ja varmasti, tiedän vaan että jokin on vialla mutta en tiedä, mikä.
Kaikki vaan sanoo etten sovi mihinkään diagnooseihin ja antaa ihan vääriä lääkkeitä joita en vaan voi käyttää eikä kukaan usko kun sanon että jos aloitan nyt ne lääkkeet niin kaikki vaan pahenee.
Mä karkailen ja karkailen. Karkaan taas. Nyt aion karata pysyvästi. Heippa, kiitos ja anteeksi, pidä huolta.