Kukaan ei ehdi auttaa mua.
Mä kuolen ennen kuin kukaan ehtii oikeasti auttaa.
Aivan kuin joku istuisi mun rinnan päällä.
Mun voimat ei riitä.
Toisinaan oon niin onnellinen, että on kuin koko sielu nousisi lentoon riemusta. Nauran, laulan, iloitsen.
Ja sitten yhtäkkiä muistan sen, ettei mikään välittäminen ole todellista.
Muistan, ettei kukaan tarkoita, kun sanoo, että välittää.
Kukaan ei välitä siitä, että mulla on paha olla, että olen vaan koko ajan ihan sekaisin.
En jaksa tehdä normaaleja asioita.
Ja KUKAAN ei auta.
Olen tavannut jo niin monta lääkäriä, sairaanhoitajaa ja mielenterveyshoitajaa.
Kukaan ei vaan auta.
Mikään apu ei ole riittävän nopeaa.

Miksi mua uskotaan kun valehtelen?
Tai miksei kukaan ymmärrä, etten voi mennä sairaalaan jos on töissä koeaika?
Itken ja huudan ääneen kun sattuu niin paljon sisimpään.
Olen ihan mustunut, rusentunut, vereslihalla.
En tiedä, miten jaksan eteenpäin.
En halua enempää.
Haluan, että tämä loppuu nyt.
NYT.
Vihdoin.
Ihan oikeasti.

Olen sanonut niin jo sata kertaa, mutta nyt haluan että tämä oikeasti loppuu.
Aina ennen joku on välittänyt.
Enää ei välitä.
Eikä sillä ole enää mitään merkitystäkään.

alla försvinner, en efter en.

Ikävä on hetkittäin niin käsittämätöntä.

Ei se mitään.
Tiedän, mitä nyt pitää tehdä.
Anteeksi.