On niin paha olla että tekisi mieli tiikerejä mutta tiiän etten voi.
En myöskään halua enää ikinä syödä mitään.
Enkä hengittää.
Haluan mennä tekemään hukkumisharjoituksia.
Ja oikeesti haluan tiikerejä niin niin niiiiin paljon!

Liikaa huolia ja murheita ja turhia toiveita.
En tajuu miten ikinä selviin tästä.
Tiiän että jos sinnittelen pari kuukautta ni kaikki helpottuu ja puolessa vuodessa saan itteni kuiville talousasioissa mut entä jos tekee vaan mieli käyttää lääkkeitä väärin ja juoda aivot pellolle ja tehdä tiikerejä?!

Oon niin väsynyt tähän, oikeesti.
Oon niin väsynyt haluamaan kuolemaa päivästä ja yöstä toiseen.
Jumala ota mut jo pois.

Edelleen ikävä.
On ollut myös paljon muita negatiivisia ja surustuttavia asioita.
Oon itkenyt ja rukoillut.
Ei kai mulla muuta.
Päivä vain ja hetki kerrallansa jne.

Yötyö on kovin yksinäistä puuhaa.

Aion seuraavaks mennä kellariin itkustelemaan hetkeksi.
On ikävä ja tuntuu, että tein väärin kun päätin että parempi olla kokonaan ilman sitä, jonka kanssa mikään ei kuitenkaan sujunut.
Harmittaa kaikki, eikä yön pimeys helpota asiaa yhtään.

Miksen mä vaan voi olla tarpeeksi?!

Meinasin oksentaa tänään.
En anna mennä pahaksi, en oksentanut, kaikki hyvin.
Ja silti ei ole kun lasken.

food is not your friend.



Ensin tulee huippaus ja sitten pahoinvointi kun ei syö.
Kun syö, niin ensin tulee pahoinvointi ja sitten huippaus.

Joskus pelkään, että sairastun. Oon ollut niin lähellä sitä joskus aiemmin.

Jos uskaltaisin, oksentaisin.
Vaan kun en uskalla enää.

Enkä oikeasti tiedä, pelkäänkö vai toivonko.
En jaksa uskoa, että elämä tästä paranee. Nään kontrolloimisenkin tietyllä tapaa elämänlaadun kohentumisena.
Vaikka se onkin vain pakkomielle ja sairasta ja hullua ja typerää.
Mutta silti.
Se on askel parempaan.
Tai ei parempaan mutta johonkin, joka turruttaa ja josta tulee sairaan hyvä olo.
En jaksa vahtia itteäni nyt tässä tilanteessa.

Oikeesti ihan sama.

Alkaa vähän vituttaa tää pelleily taas.
Joka toinen päivä syön ja sit taas en. Noin about. Joskus oon montakin päivää syömättä ja sit taas menee monta päivää hyvin.
En tajuu miten se voi ahdistaa näin.
Ajatus siitä, että oon täysi luuseri jos en kykene hallitsemaan edes syömistäni ja kontrolloimaan sitä ihan överisti, ahdistaa.
Ja onhan se aika typeräkin ajatus.
En mä tästä nyt mitään ongelmaa aio tehdä.
Kunhan vähän leikin.
Jeejee.

Eilen oli hätää ja väsymystä.
Nyt vain väsyttää.
En jaksaisi olla.
Onko pakko?
Söin mutta pysyin pois järvestä enkä kerro enää ikinä kenellekään että kuolen.

Kuuswee koettelee hermoja.
Aaargh.

Musta tuntuu että pidän itse tätä kaikkea vaan leikkinä, ja se pelottaa.
On pelottavaa tajuta uidessa, että kohta muuten pyörryn kun en ole syönyt.
Ja joo, mitään ei käynyt. Tsemppasin laiturille ja jaksoin jopa saunan taakse ja siellä sit pötkötellessä vastasin vaan että huippaa kun meni vettä korviin.

On vaan niin liian helppoo valehdella.
Tekis mieli huutaa ja itkeä mutta sit aina seuraa pelko: "älä lyö!"
Ethän satuta minua, ethän?

Loppujen lopuks rakkaus onkin kertakäyttökamaa. Lupaukset on helppo tehdä tyhjäksi ja loukkaaminenkin tuntuu yllättävän kivalta.

Ja silti ei tiikerejä eikä lääkkeitä. Moneen kuukauteen.

Yhtäkkiä ulkona onkin pimeää.
Kummallista.
Tai on sitä pimeää ollut jo pitkään, monta tuntia nyt mutta...
Niin.
Siellä kauempana missä olin, siellä ei ollut näin pimeää. Tai siltä ainakin tuntui.

Sisällä ei ole nyt pimeää. Kovin paljon olen tsempannut ja se lämmittää.
Ja se hiljainen läsnäolo... En ehkä uskalla sanoa sitä ääneen enää mutta sanon uudelleen täällä: kiitos. Teit hyvin.

Mutta niin.
Hämmentää tämä pimeys.
Miten yhtäkkiä ollaan jo näin pitkällä..?

Kiitos hiljaisuudesta ja läsnäolosta.
Itku silmästä on hetkeksi poissa.
Kaikki... ei hyvin eikä kunnossa mutta kohtuullisesti. Ei hätää.

Kiitos.

Älä suotta itke ja turhaan murehdi vaikka minä menen. Onhan lasten kaltaisten - siis minunkin - taivasten valtakunta.

Pimeää ei voi aina vastustaa vaikka haluaisi.

Ei tää oo helppoa eikä kivaa.
Voi mitä antaisinkaan jos voisin hengittää vapaasti, nukkua, jaksaa ja olla edes vähän onnellinen tai edes tyytyväinen.

Sama biisi kaksi kertaa samana päivänä. Eri esittäjä kummallakin kerralla.
Sen on oltava merkki.
Merkki hukkumisesta.
Se tapahtuu.

Yhteinen viimeinen anteeksi

Anteeksi...

...että jouduit kestämään näin kauan. Anna anteeksi etten osannut ottaa apua vastaan enkä muuttua ajoissa. Anna anteeksi etten nytkään suostu ottamaan apua vastaan, en jaksa enää taistella sen puolesta. On niin paljon helpompi luovuttaa pimeään.
Anteeksi etten aio antaa kenenkään nähdä tätä nyt. Jos sattumalta luet, niin selvä, mutta en aio erikseen kertoa. Heipatin jo keväällä, se saa riittää. Teen nyt sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kaksi kuukautta sitten. Saatan päätökseen sen, minkä aloitin.
Anteeksi että olen säästänyt asioita, muistoja. Laitan ne nätisti laatikkoon. Saat itse päättää, mitä niille teet.
Anna anteeksi myös kaikki ne satuttavat sanat, joita olen sylkenyt päin. Anna anteeksi loukkaukset, tahalliset ja tahattomat, anna anteeksi väärinymmärrykset ja kiukuttelut.
(Olenhan ollut vain ansassa oleva eläin, joka hädissään puree pelastavaa kättä)
Anna anteeksi ajattelemattomuuteni ja tahdittomuuteni. Anna anteeksi levottomuuteni, surullisuuteni, kiukkuisuuteni, herkkyyteni ja ailahtelevaisuuteni. Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut minulta kestämään.
Anteeksi, etten osaa unohtaa, etten osaa luovuttaa, etten osaa luottaa siihen, että Jumala kantaa. Anteeksi, että tuotan vielä viimeisen kerran surua, kipua ja kärsimystä. Minulla vain ei ole enää vaihtoehtoa.
Anteeksi kaikki se aika, jonka sinulta vein. Olen sinulle ikuisesti elämäni velkaa. Tiedän, ettei sitä velkaa makseta tällä, mutta toivon, että voit anteeksiantaa sen koko velan. Unohtaa, antaa olla.
Haluan sallia sinulle unohduksen. Unohda minut. Sinulla on vuosikymmeniä elämää edessäsi, koeta unohtaa nopeasti, älä hukkaa enää yhtään enempää aikaa minulle. Älä muista edes niitä ihania asioita, jottet tuntisi haikeutta. Unohda mieluummin kokonaan.
Anteeksi, etten usko elämään tarpeeksi. Anteeksi etten usko siihen, mitä olet kertonut ja sanonut minusta ja maailmasta. Anna anteeksi että luovutan tämän taakan alla, anteeksi että olen liian heikko.
Tiedän, että sinä pysyt vahvana, sinä pärjäät hyvin ilman minuakin, et tarvitse minua mihinkään. Älä pidättele minua täällä, älä anna valheeseen perustuvaa toivoa, älä yritä saada minua jäämään. Anna minun mennä rauhassa, ole kiltti. Sinä jos kuka tiedät, että elämäni on ollut suurta taistelua jo pitkään. Toisinaan nämä sodat on hävittävä. Jonkun on aina oltava häviäjä, ja se olen tällä kertaa minä. Pidä sinä kuitenkin pää pystyssä nyt ja aina. Olet vahva ja olet ihana, ja olet minulle rakas ja tärkeä. En luovuta sinun takiasi, vaan koska en vain jaksa enempää. En jaksa uskoa enää päivääkään, en jaksa hymyillä enkä jaksa itkeä, en jaksa liikkua mutta pelkkä paikallaan makaaminenkin ahdistaa.
Älä syytä itseäsi.
Anna anteeksi, että teen itsekkäästi ja ajattelen loppuviimeksi vain itseäni tässä.



Tämä on teille jokaiselle.
Kaikella rakkaudella.
Tämä on viimeinen kerta.
Anteeksi.

ikävä

Mulla on niin kauheen kova ikävä etten osaa laittaa sitä ees sanoiksi.
Kävin iltakävelyllä keinumassa ja käperryin isoon keinuun itkemään.
Näen joka yö painajaisia niistä, joita ikävöin.
Herään itkien tai huutaen tai henkeä haukkoen.
En käynyt hukkumisharjoittelemassa, tiedän, että näen hukkumisunia ilmankin.
Jotenkin se hukkuminen vain tuntuu oikealta.

Hetken aikaa oli kova tsemppi päällä, mutta sitä ei kauaa kestänyt.
Loppuilta meni itkiessä.
En oo tehnyt koko päivänä mitään. Tai kävin kaupassa joo, ja sit illalla kävelyllä, mutta muutoin.
Aattelin perua kaikki huomiset tapaamiset.
Ylihuomenna pitäisi matkustaa kauas, ja se rasittaa, väsyttää ja stressaa valmiiksi jo.
En jaksaisi lähteä mutta nyt on kyllä pakko.
Aina ei elämässä oo niin hirveen kivaa. Silti on pakko tehdä asioita.
Onneksi tää loppuu kohta.

syksystä

Niin paljon kuin odotankin syksyä...

En tahdo elää enää silloin.

Se tuli taas.

Valtaisa vyöry asioita, joiden edessä oon vaan voimaton ja väsyksissä.

Mä en pysty enää selvittämään mun asioita. En vaan oikeesti enää pysty. En pääse ylös enää.

Siksi aion lopettaa elämäni.

Että anteeksi vaan.

Uusi päivämäärä pitää päättää.

Ja pitää kerätä sisua että saisin tällä kertaa kaiken tehtyä ajoissa.

Väsyttää, mutta pitää edes yrittää.

Liikaa sotkua.

...

Mikään ei tunnu auttavan.
En jaksa enää rukoilla, en jaksa taas lähteä ulos, en jaksa siivota, en soittaa, en tehdä mitään.
Istun lamaantuneena sohvalla ja tuijotan tätä kaaosta mun ympärillä.
Mulla on kaksi unelmaa, ja ensimmäinen niistä toteutunee pian, mutta sitä ennen pitää vielä siivota.
En vaan jaksa.
Oikeesti, en vaan yksinkertaisesti jaksa.
Haluaisin käpertyä sängyn alle itkemään.
En jaksa lähteä mihinkään, ja ylihuomenna olisi pakko.

Tästä ei tuu mitään.
Sekoon näihin omiin oloihin.
Haluan vain hukkua.
Ehkä meen tekee hukkumisharjoituksia nyt.

Olin kai väärässä

Luulin ettet ole muuttunut, että sinä olet sama ja minä vain muutun.
Ei se olekaan niin.
Minä muutun pikkuhiljaa, askel askeleelta ja aina takapakkien jälkeen kohti kukoistusta. Puhkean kukkaan, niinä päivinä kun jaksan hymyillä, olen kaunis. Niinä päivinä kun jaksan hymyillä, saan helposti tartutettua säteilyn muihinkin.
Sinut minä näen vain surullisena, haikeana, kuin olisit varjo entisestä.
Ehkä se johtuu minusta, läsnäolostani, siitä että on takapakkeja ja tiikeritarinoita. Tai jostain muusta. Ei sen väliä.
Kuitenkin ymmärrän, että olin väärässä kun sanoin, ettet muuttuisi.
Olet sinä muuttunut.
En vain tiedä, onko se niin kovin hyvä asia.

Hukkumisharjoituksia

Väsyttää.
En jaksaisi taistella enää yhtään enempää.
Oon ihan liian isoissa ongelmissa.
Häpeän tiikeriarpia ja silti haluaisin tehdä tiikerejä nyt.
En voi kertoa kenellekään tästä, mulla on oikeasti liian iso huoli ja ahdistus ja murhe tulevaisuudesta.


Tein hukkumisharjoituksia uima-altaassa.
Voi pojat, sitä rakastin.
Ja vihdoin tiedän, mitä elämälläni teen.
Tällä kertaa en epäonnistu.
Vesi vie vesipedon.
En kerro, missä ja milloin, mutta tiedän kyllä.
Ja tällä kertaa aion viedä sen loppuun saakka.
Katsokaahan vain.