Jouluaatto meni taas vähän överiksi:

"Jeesus ei rakasta sua kun et auttanut korjaamaan pöytää!!!1111"
Anteeksi, mitä?
Tehän, ateistiperkeleet, Jeesuksen rakkaudesta just tiedättekin ihan hirveesti. Tekisi mieli sanoa, että ei ihme kun jäätte osattomiksi, mutta ettehän te jää. Välillä vituttaa tää armon kaikkiinulottuva luonne, mut minkäs teet. En mäkään sitä rakkautta sais jossei huonoille jaettais. Joten. Jeesus rakastaa mua ja sua ja kaikkia. Ja sitä ei yhden joulupöydän siivoaminen hetkauta.

Mulla oli pää kipeä (niksat? ffffuuuu, kolmatta päivää oli päänsärky ja kyllä, ne kolme päivää olin ollut polttamatta. en mä voi olla riippuvainen!!) niin menin sit nukkumaan pariks tunniks. Se ja särkylääkkeet saikin olon kohenemaan, vaikka sisältä olinki ihan paskana ja hajalla. Lähettiin sit viel mummun ja siskosen2 kanssa jouluyön kirkkohetkeen, oli ihan kivaa. Näin paljon rakkaita tuttuja, piristi mieltä! Ja saarna oli hyvä.

Lähden minilomalle (1 yö) erääseen nimeltämainitsemattomaan kaupunkiin jossa asuu eräs nimeltämainitsematon koulutoverini T, jonka kanssa ei nyt olla kovin lämpimissä väleissä. TIEDÄN että mokasin ja tiedän ettei mun ystävä kannata ehkä olla nyt kun käyn vaan niin ylikierroksilla (tosin se tuntuu laantuvan pikkuhiljaa...) mutta kaipaan silti tätä ystävää ja rukoilen puolestaan jatkuvasti. On rakas ja tärkeä, tietää sen toivottavasti itsekin.
Tiedän, etten minilomallani varmasti törmää tähän tyyppiin, siitä tuskin on pelkoa, mutta silti kihelmöi ajatus siitä, että menen hänen tietämättään siihen kaupunkiin..! :)
Toivon, että kummilapseni äiti soisi muksunsa minulle mukaan. Olisi sitten minä, siskonen1 ja ipana matkalla mukana. Jei!

Angstituttaaa vähän nyt mutta ei se mitään. Oisin halunnu juoda puoli pulloa viiniä eilen ruoan kanssa mutta kun olin autolla. Paskaa. JOULU ON PASKAA. tän päivän ku vielä kestää ni sit se ehkä on ohi. Mut sain kivoja lahjoja.

mikä siinä on, et pitää aina yksin ollessa vetää herkkuähkyt ja sit seuraavana päivänä olla kokonaan syömättä?

Paha olo. Yyyh. :(
Vielä pitää lähtee ulos pakkaseen käymään.

Väsyttää ja itkettää ja ahistaa.
Pääasiassa fiilis on ollu ihan hyvä, mut nyt vaan oon niin väsynyt ettei mitään rajaa.
Tiiän, että saan taas ootella unta ihan käsittämättömän pitkään. Ja huomenna pitäis jaksaa päivällä siivota reippaasti. Yyyyh, en jaksa, en halua, vihaan joulua ja haluun koko joulun pois. Ah-DIS-taa. :(

Viekää mut pois.
oon tuhonnut jo liikaa.

MIKÄ SIINÄ ON ETTEN VOI KOSKAAN OLLA YSTÄVYYSSUHTEESSA ILMAN, ETTÄ SATUTAN??

Ihmissuhteet on perseestä. Ihmisyys on perseestä, ihmiset on perseestä.

En jotenki vaan jaksais.
Mua turhauttaa ja suututtaa tää mun oma mokailu.
Sen takia saan kärsiä sydäntäraastavasta kaipuusta ja kivusta ja ikävästä.

Ikävä on kipu.
Kaipaan hymyjä, naurua, iloa. Kaipaan terroristipeliä, pianonsoittoa ja laulua, italialaista kahvilaa, kiivijäätelöä, kirjeitä ja kortteja, aliasta, nurmikon tuoksua, kiiltomato-junien ääniä yössä, paradise oskarin kuuntelua parvekkeella makuupussissa aurinkotuolissa tähtitaivasta katsellen, kuohuviiniä ja valkoviiniä ja siideriä, syömättömyyttä. Kaipaan naapurisopua, kesäpäiviä, meren tuoksua, suolan pistelyä iholla, auringonpolttamia. Kaipaan sitä aikaa, kun olin rohkea ja kokeilin siipiäni, olin reipas. Kaipaan pyykkituvan tuoksua, kerhohuonetta, roskakatosta, pientä metsäpolkua minun ja juna-aseman välillä. Kaipaan äldsta&bästaa ja kaipaan sitä uutta ystävää, jonka ajoin pois luotani.

Itsesuojeluvaistot pelaa.
Tai sit ei.
Rakennan muuria ympärilleni. Päästän näennäisesti läpi ja sit työnnänkin pois. Kuin toivottaisin vieraan tervetulleeksi ja sitten vetäisin maton alta. Kaikki menee humpsis, mukkelis makkelis, mikään ei olekaan ennallaan.

Äldsta&bästaa ikävöin, mutta en voi laittaa viestiä. En tiedä, mitä sanoisin.
Vielä ei ole kulunut tarpeeksi aikaa.
Tarpeeksi aikaa on kulunut sitten, kun ei enää ole näitä kyyneliä.
Lohdutonta itkua ja kipua ja kaipausta. Sitten kun ne on poissa, oon vapaa. Ehkä.

Kaipaan olla hyväksytty, rakastettu, lähellä muita.
Sanon, että pärjään yksin, mutta en oikeasti haluaisi pärjätä.
Kaipaan sitä, että joku ois lähellä.
Ettei mun aina tarttis pärjätä niin kauheen hyvin.
Tykkäsin siitä, kun asuin yksin ja kavereita kävi paljon talvella. Se oli rankkaa, kun piti olla läsnä ja sosialisoida, mutta toisaalta myös äärettömän ihanaa. Ei tarvinnut olla yksin, ei tarvinnut tuntea oloaan yksinäiseksi.

Toivottavasti jatkossakin olisi enemmän niitä tunteita. Yhdessäoloa, ei yksinäisyyttä.
Haluan voida olla parempi ystävä.
En vaan oikeen tiiä, missä voisin parantaa.

Anteeksi te kaikki. Mua väsyttää ja haluisin jäädä kiiltomadon alle mutta tiedän etten voi.
Teitä on liian monta.
Ja uusi ystävä, jonka ajoin pois luotani: be my butterfly again. Tarviisin sitä nyt.

väsyttää ja ahdistaa

alla försvinner.

tää on vaa liian kreisiä.

Väsyttää kaikki.

Pitäis jotenki ihmeellisesti ruveta pärjäämään, mut haluisinki vaan lopettaa syömisen ja hengittämisen.

 Ei tästä vittu tule yhtään mitään.

Voi äldsta&bästa minkä teit!!!

En mä odottanut viestiini vastausta.
Et ois ainakaan saanut soittaa.
Nyt en voi kuin itkeä.

VITTU.

älä enää ikinä soita. mähän sanoin että oot satuttanut nyt pahimmin.

Sanoin "ei se mitään" mutta KYLLÄ SE MITÄÄN.

Mä en pysty enää luottamaan kehenkään, mulla ei oo ketään, mulla ei oo mitään.

Vittuvittuvittuvittuvittu.........

Katoin dokumenttia vanhoista ihmisistä.
Niillä oli kaikilla joku hyvä syy elää.

Mulla ei.

Haluaisin syyn.
Haluisin, että jossain ois mulle syy jaksaa jatkaa.

Vaan kun nyt ei ole.

Sinä herätät minussa kaipuun.
Kaipuun tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi.

Herätät minussa kateutta ja katkeruutta - miksi minun elämäni on kurjaa? Miksi minun täytyy kärsiä? Miksi minä olen kasvanut kieroon?
Herätät minussa taistelutahtoa, tiedäthän senkin. Sinun vuoksesi tahdon taistella kovemmin, enkä luovuttaa.

Sinä herätät minussa inhoa ja kiukkua teoillasi ja tekemättä jättämisilläsi.
Herätät huomionhakuisuutta, turhamaisuutta ja tietynlaista äänekkyyttä; sisimpäni huutaa "näkisit minut tällaisena!"

Lähelläsi minussa herää aivan erityinen huoli ja hoivavietti. Kaipaan kuulla naurusi ja nähdä sinun hymyilevän.
Sinä herätät minussa myös pelkoja. Salaisia, arkoja pelkoja ja murheita. Minä tulen surulliseksi lähelläsi. Minua pelottaa, että satutat niin kuin kaikki muutkin. Minua pelottaa, että minä satutan sinua.
Niin on ollut aina.

Sinun kanssasi ahdistukseni vuoroin nostaa päätään ja vuoroin tyyntyy. Saat minut nauramaan ja itkemään nopeasti, sinä tiedät, kuinka rauhoitun, mutta toisaalta olet myös usein syy levottomuuteeni.

Sinä herätät minussa kipua ja kaipauksen.
Kaipuun jonnekin muualle, jonnekin kauas, pois luotasi ja silti lähellesi.

Sinä herätät minussa kaipuun.


***

Tänään tein taas jonkun surulliseksi.
En vain halunnut puhua.
En jaksanut.
En jaksa puhua, haluaisin mieluummin olla ihan hiljaa vain.
Hiljaa, hiljaa, rauhassa.

Ja se sai jonkun surulliseksi.
Kieltäydyin halaamasta, olisi tehnyt kipeää.

Mikä saa mut jäämään tänne??

Tahtoisin vaan hetkeksi pois.
Pois huolestuttamasta ja aiheuttamasta pahaa mieltä.
Aiheuttamasta ongelmia.

Voisinpa vaan kadota hetkeksi.
Kadota tai kuolla.
Ihan kummin vaan.

Ehkä joskus.
Ehkä jonain päivänä vaan katoan välittämättä mistään.

Tänään kuitenkin edelleen tekohymyilen ja kestän.
Katson väkivaltaa, siedän sitä, otan vastaan ja hymyilen.

Kasaan syliin painavaa taakkaa.
Anteeksi että olen näin hankala.
Mua on raskasta kannatella, koska itsekin oon lastannut repun täyteen kiviä, syntejä ja kaikkea painavaa.

Oon uuvuksissa.
En yhtään tiedä, mitä tehdä.
Maailma vaan pyörii.
Minä pyörin.
Väsyttää.
Anteeksi.

Voi, anteeksi.

Äldsta&bästa, en tarkoittanut satuttaa, anteeksi.
Ja sinä toinenkin, joka nyt rohkenit välittää...
Koetin sanoa, ettei kannata.
Anteeksi.

Oon niin pahoillani.

Siksi mun täytyy kuolla.

Palaan aina uudelleen väkivallan pariin.

Nyt vasta ymmärrän, että itken perheväkivaltaa kuin pieni lapsi.
Salassa ja ihan rikki.

Henkinen väkivalta on muuttunut kunnolla fyysiseksi mun tiikereissä.

Mä en oo aiemmin tajunnut tai nähnyt tilannetta näin pahana. Tai en oikeestaan nytkään näe.
Tiedän vaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja mä olen ihan rikki, hajalla, väsynyt ja itkuinen.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mua on kohdeltu huonosti, laiminlyöty ja hakattu etenkin henkisesti. Tässä mä nyt itken rikkinäisyyttäni, kun olen ensin purkanut tätä ahdistusta mulle tärkeisiin ihmisiin.

En haluaisi kertoa kenellekään.
Mua hävettää.
Haluaisin mennä taas sängyn alle piiloon.

Niin monessa asiassa on yhtäkkiä järkeä.

Siinä, etten halua nähdä isääni.
Siinä, etten halaa perheenjäseniäni enkä kauheasti muitakaan.
Sanon muille, ettei mun kanssa kannata olla, kun oon niin huono.
Se on hei ainut, mitä oon oppinut. Se, että oon huono.

Niin monessa asiassa on nyt järkeä.

Ja se surustuttaa.

Kun kotona on vaan pahaa oloa ja väkivaltaa, niin kuinka voisikaan pieni puu kasvaa muuta kuin kieroon?


Tosin nyt on fyysisesti paha olo.
En tiiä miksi. Mahaan sattuu ja närästää.
Mitä lie jälkidarraa.
Kai se tästä.

Haluisin vaan juosta maailman ääriin asti.
Lakata syömästä.
Lakata väsymästä ja väsyttämästä.

En ole enää itkenyt.
En tänään, en eilen.
En muista milloin viimeksi.

Ei itketä.
Olo on puhtaasti itsetuhoinen ja impulsiivinen.

En haluaisi satuttaa enempää, mutta silti satun ja satutan.
Se on vähän paha juttu.

Taidan tulla hulluksi.
Japadapaduu!

Sillä nyt vaan ei ole mitään väliä, mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Ainoastaan merkitsee se, mitä olen tehnyt jo nyt.

Olen tehnyt väärin.
Karuu.

mä vaan haluan pois täältä satuttamasta.

KAIKKI PAINAJAISET. Jokaikinen.
Ne toteutuu yksitellen.

mun
pitää
lakata
suunnittelemasta
elämääni

MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA.

Teen asioita tahallani ja vahingossa.
Tahallani vahingossa ja vahingossa tahallani.

En tarkoittanut.
Voi.
En tarkoittanut, oikeasti.
En tarkoittanut satuttaa.

Varoitin kyllä.
Oisit vaan sanonut ajoissa, että raja menee tässä.
OISIT SANONUT AJOISSA.

Olisitte kaikki sanoneet ajoissa.
Nyt mua ei enää pidättele mikään.
Voin tehdä ihan mitä mä haluan.
Mikään ei estä mua.
Kukaan ei estä mua.

Se on menoa nyt.

Adios.

Väsyttää ja ahdistaa.

Nyt on paha olo.
Ensin en syönyt mitään, en halunnut enkä suostunut. Nyt oon syönyt ja on huono olo. Oon syönyt näkkäriä ja karkkia ja sipsejä.

Mä toivon, että saan jonain päivänä anteeksi. En välttis pitkään aikaan, mutta toivon, että jonain päivänä. Mä niin, niin paljon toivon, että voisin saada anteeksi. Oon tehnyt väärin, oon tehnyt niin sanoinkuvaamattoman väärin niin montaa ihmistä kohtaa niin monta kertaa. Mua väsyttää kun oon tehnyt samat virheet jo sata kertaa. Mua väsyttää se, että oon satuttanut niin paljon.

Pahinta ei ollutkaan nyt se toisen ihmisen menettäminen, ystävän menettäminen, vaan tieto siitä, että mä satutin niin pahasti.
MINÄ. Satutin toista ihmistä.

Aiemmin ystävän menettäminen on ollut pahinta, mutta nyt ei.
Nyt sattuu sisälle koska minä satutin.

Toivon, että saisin anteeksi jonain päivänä tän kaiken.

Rakasta sä Jumala mua kun muut ei pysty.

humalaa seuraa darra.

Mikä siinä on, kun kaikki vaan hylkää?

Tai tiedänhän mä.
Minä.

Miten voikaan ihminen olla näin raskas?
Kaikki on vaan huolissaan, mä tiedän.
On syytäkin.

Darra, ei tee mieli ruokaa, tää voi kostautua pitkäks aikaa.
Jännä nähdä milloin taas syön.
Jee.

Sori kaikki ihmiset.
Kannattaa ehkä vaan... kävellä pois.
Niinhän mä oon sanonu jo sata kertaa.
Kävele pois.

Ja sit kun joku tekee niin...
Sitten mä oon järkyttynyt, shokissa ja yksin.
Pohjalla, ryvettyneenä ja väsynyt.
Mitä sitten tapahtuu?
Sit mä vaan ryömin pohjamudissa kunnes jaksan nousta hetkeksi pystyyn.
Eläminen on liian rankkaa ja sit taas joku hylkää ja putoan.

Mä en vaan enää välitä.
Oon impulsiivinen ja teen tyhmiä asioita mutta en vaan enää välitä.
Poltan ketjussa, humalluin taas ja oon vaan niin väsynyt.
En halua ruokaa.
En halua mitään.
En halua elääääääää.

Valehtelen: kaikki hyvin.

EI OLE.

Ei se mitään.
Kaikki hyvin.

Viime kevään painajaiset palaa vaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Alla försvinner.

Viime kevään painajaiset iskee kuin hyökyaalto vasten kasvoja. Saisinko sittenkin ottaa tatuoinnin, kun olen selvinnyt vuoden ilman äldsta&bästan ystävyyttä kuolematta kuitenkaan?
Joo.

En tiedä.
Kaikki on niin kaoottista ja sekavaa.

VÄSYTTÄÄ.

Haluan pois ja toisaalta en halua. Haluan vaan kuunnella tätä biisiä uudestaan ja uudestaan.
Niin kuin viime keväänäkin.

Vihaan näitä painajaisia.
Kiivijäätelöä.
Autoreissuja.
Kaikkea!!!
VIHAAN!!!!!!!!

Miksi olet koko ajan siinä kummittelemassa?
Jag blundar men du är alltid där.
Jag tar till flykten men du springer mig ifatt varje gång.

Elämä on epäreilua, mutta joskus se on epäreilua mun hyväkseni.
Onhan?

V
Ä
S
Y
T
T
Ä
Ä

Mä olen koko ajan niin jumalattoman väsynyt.

Nytkin.
Kuuntelen Kentiä ja itken.
Lupasin etten viiltele, joten en viiltele.
Lupasin etten halua tai yritä kuolla, joten en halua tai yritä.
No haluan oikeesti mutten kerro.
Lupasin etten kerro.

Mietin vaan, mikä saisi ystävät jaksamaan vähän enemmän.
Ei sellaista kysytä. Vai voiko niin kysyä?
"Mitä voisin tehdä jotta mun ystävänä ois kivempi olla?"
Saako sellaiseen vastata?
Mä olen niin väsynyt.
En jaksa enempää.
Haluan nyt röökin tai pari.

VITTU.
Ehkä käyn viemässä koirat ulos, pelaan hetken Angry Birdsiä ja menen nukkumaan unilääkkeen saattelemana. Nukun yön yli, herään aamulla virkeänä ja syön vanukasta.
Tai jotain.

En vaan jaksa.
Ihan oikeasti.
Anteeksi.

Ps. olen päättänyt:

mieluummin en ole ystävä nyt.

Väsyttää ja ahdistaa.
Eilen:
pompin sängyllä
lauloin kovaa
kuuntelin musiikkia täysillä
ketjupoltin
itkin
raivosin
hakkasin seinää
hakkasin lattiaa
hakkasin tyynyä
huusin tyynyyn
silppusin hufvudstadsbladetteja
heittelin hbl-silppua ilmaan
itkin
itkin itkin itkin
kuuntelin murheita
loukkaannuin
itkin vähän lisää
väsyin

Oon niin väsynyt tähän.
Kaikki on hyvin ja mikään ei ole.
En jaksais yhtäkään uutta ihmissuhdetta.
Enkä jaksaisi sitä, että nyt ollaan rehellisiä.
"Kai sä tiedät miksi sun kaikki ihmissuhteet kuluu loppuun? Kun sä olet niin rasittava ja raskas."
Tiedän.
Ainahan mä olen sen tiennyt.
Tai en aina, mutta pitkään.

En vaan voi tälle mitään.
Mikään ei enää auta.
Missään ei vaan oo enää mitään.

Luoja auta.

Sitäpaitsi kusipäisyys ei ole hyvästä.

Mun pitää lakata toivomasta tätä ystävyyttä.
Mun pitää lakata ajattelemasta tätä ystävyyttä.
Mun pitää lopettaa tää ystävyys.

Ei tästä tuu mitään.
Oon epävarma ja tarvitseva ja ahdistunut ihan jatkuvasti.
Tai lähinnä silloin kun tää ystävyyden kohde on läsnä tai lähellä tai yhteyksissä.
Silloin, kun näin ei oo, niin oon paljon vähemmän ahdistunut ja epävarma.
Tai ainakin vähemmän ahdistunut.


I HATE MY LIFE DOT COM

Ja mikä siinä on, että taas on NAISIA jotka on mulle vihaisia.
Ja naisia jotka on kusipäisiä idiootteja.
Puhun aika lailla samoista naisista.
Tekis mieli huutaa NAINEN RYHDISTÄYDY.

Sen sijaan hymyilen ja kävelen pois.

Niin tän mun ystävyyden kohteenkin pitäisi tehdä.
Kävellä pois.

PYYSIN tasan yhtä asiaa.
Ettei mua pelastettais.
JA SEN SITTEN MENIT TEKEMÄÄN.
Nyt oon ikuisessa kiitollisuudenvelassa ja sekasin ja väsynyt ja ahdistunut.
Mutta en tekstaa.
En soita.
En mitään.
En puhu.
Kävelen pois.
Kävelen pois.
Hymyilen ja kävelen pois.
Tai en katso ollenkaan.
Kävelen ohi.
Katson ohi, kävelen ohi, ajattelen ohi.

Niin on parasta.

MÄ EN TARVITSE YSTÄVIÄ.

Ja mä en TO-DEL-LA-KAAN tarvitse tätä nyt.
Oikeesti.
Miksei Jumala vois nyt säästää mua tältä?
Miksei joku, kuka vaan, vois nyt säästää mua tältä?

Haluan vaan pois.
Ja mulla on ollut ihan kivaa! MULLA ON OLLUT ILOA mutta sit aina, aina on ne jotkut jotka saa mut suuttumaan ja turhautumaan ja ahdistumaan ja surulliseks.

Ei ne toiset katso sinua noin.

MÄ EN HALUA MITÄÄN.
Haluan pitää kaiken niin kuin oli hyvä.
Nyt ei ole hyvä.
TÄMÄ EI OLE HYVÄ.

Mä mietin, osaanko mä ikinä
Opinko mä ikinä.

Teenkö ikinä mitään muuta kuin googlaan kavereiden vanhempia.
Taidan vaikuttaa lievästi stalkkerilta.
Oikeesti oon vaan utelias.
Ja ujo.
Ja rikki.
Ja väsynyt.

ÄLÄ OLE MUN YSTÄVÄ.
Oikeesti.
Älä oo kun et kuitenkaan halua.

Mee jo pois.

Sadas postaus.

Tänäänkin haluaisin pudota järveen, eikun jokeen, en tiedä mikä tuo tuossa on. Ihan sama. Veteen.

Vesi on kylmää, sen tiedän kokeilemattakin. Mutta mitä jos se olisikin lämmintä? Olisi hirmuisen ihanaa upota lämpimään syliin, vajota, vajota vaan syvyyksiin ja pimeyksiin.

Silti en uppoa enkä vajoa.
Vaikka haluan.
HALUAN.
Tuun hulluksi.tässä maailmassa, ja saatan monen muunkin hulluuden partaalle.
Mun olisi parempi poissa.

Vasemmassa käsivarressa on Tukholman metrokarttaa etäisesti muistuttava kuviointi.
Se ei oo tästä kuvauksesta huolimatta kovin kaunis.
Ja se on kipeä.
Ja kaikki vihaa mua sen tähden.

Ja siksi mun olisi syytä kuolla.

Mä haluaisin nyt kyllä vaan kuolla.
En mitään muuta, vain kuolla.

En jaksa liikkua, en uskalla liikkua, mä vaan haluan pois.

Miks nää olot vaan tulee?

Tässä talossa on joku vatsatautikirous.

Oon toistaiseksi selvinnyt hengissä, terveenä, mutta nyt kun on kahden viikon sisään toinen vatsatautiepisodi käynnissä niin ei enää paljon naurata.

Haluan rauhoittavia.
Haluan ihan mitä vaan joka lopettais tän itkun ja hysterian.

Eilen tunsin oloni onnelliseksi - ihan vain pienen hetken, mutta silti. Onnelliseksi, iloiseksi, säteileväksi. Koko maailma kimmelsi ympärilläni.

Ja nyt olo on taas niin kurja. Pelottaa sairastuminen, vihaan oksennustautia ja pelkään ja kammoan sitä ihan superisti. Nyt ei ois aikaa olla kipee, nyt pitäis olla vaan terve ja tsempata. Eikö riitä, että ahdistaa ja on paniikkeja? Eikö niissä oo sairautta tarpeeksi?

Tai siinä, että tiikerit on tulleet takaisin.
Eikö se ole tarpeeksi rangaistus mulle?
Eikö se ole tarpeeksi paha?
Tiikerit on tulleet takaisin.
Jäädäkseen.

Oon vaan niin vihainen, niin kiukkuinen, niin ahdistunut ja niin väsynyt.
En jaksa enää ilman tiikerejä.
En jaksanut.
Enkä jaksa.

Eikä kiva poikakaan ole yhtään kiva. Oikeasti. Alan kyllästyä ja hermostua vaan.

Nyt muistan, miksi tiikerejen tekeminen oli paha.

Koska yksi ei riitä.
Kaksi ei riitä.
Näköjään edes kymmenen ei riitä.

Eli tässä sitä ollaan taas.
226 vuorokautta vaihtui nollaan.

Hirveen kiva.

Musta tuntuu kuin olisin all by myself.
MULLA EI OLE KETÄÄN.

Se on ehkä ihan hyvä.
Mulla ei oo ketään, jonka takia mun pitäis jaksaa elää.
Mulla ei oo ketään jonka takia pitäisi vielä jaksaa tsempata ja sinnitellä.
Saan nyt romahtaa ja kuolla.
Kiitos.

Mua väsyttää ja ahdistaa. Näin taas kuolemaunta. Sanoin heipat ja juoksin laiturille ja syöksyin veteen ja upposin.
Miksi haluankaan taas toteuttaa sen unen?

Tiikerejä ja perhosia, en tiedä kummat on parempia.
Mua väsyttää ja ahdistaa.

Oon sokea ja kuljen pimeessä. Oon kuuro, oon mykkä, oon rampa. Mutta kiitos, kun joku kantaa. Kiitollisuutta tunnen tänään paljon, vaikka ahdistaa. Oon itkenyt ja nauranut, hymyillyt ja murjottanut, tuntenut ahdistusta ja iloa, kumpaakin.
Pää on kipeä, on huono olo, keinuttaa. Mietin taas suhtautumistani alkoholiin, ja niin kauan, kuin mulla on tää pohdita käynnissä, en voi juoda. En halua juoda ennenko tiedän, kuinka haluan nyt tällä hetkellä suhtautua alkoholiin.

Mulla on ikävä, näin Äldsta&bästan tänään ihanassa kirkossa mutta en puhunut, käännyin pois. Haluun olla onnellinen, haluan olla iloinen eläin, haluan löytää rakkauden ja onnen. Haluun olla rauhallinen, en enää panikoiva ja hapuileva vaan rauhassa ja hyvillä mielin, tyyni ja tasapainoinen.
Kyllä tää tästä.

Laiva keinui ja keinui ja keinui, söin kolmiolääkkeitä eikä tullut paha olo, join vähän ja tulin humalaan, hihittelin ja keksin juttuja, sitten ahdisti, piirsin perhosia ja mietin, voisko syömisen vaan lopettaa.

Mua ei huvita syödä enää. Oikeesti. Tänään oon syönyt aamupalabuffetissa vähän ja kotona söin vain keksejä. Ei tee mieli ruokaa, ei oo nälkä, tekee mieli vaan maata sängyssä ja kuunnella musiikkia ja kattoa telkkaria ja itkustella. Väsyttää!!!

Tekstasin Kivan Pojan kaa vähän, sen täytyy vihata mua, oikeesti. Mua pelottaa, mua ahdistaa tää oma epävarmuus, tää tuntuu niin kauheen pahalta. :(

Ja silti Kiva Poika ei tunnu pahalta, joo, on vähän vaikee luottaa ja pelottaa aika hiton paljon tää kaikki mut Kiva Poika on silti kauheen ihana. Jos saan pitää sen ees ystävänä ni oon ihan tosi onnekas. Tiedän sen, ja siksi kiitän Jumalaa tästä.

Luin Raamattua laivassa. Pelattiin kaikenmoisia Raamattu-pelejä. Mutta tuntui hyvältä, siitä huolimatta, että olin humalassa. Raamatun lukemisesta tuli turvallinen ja hyvä olo, turvallisempi olo kuin ehkä ikinä. Mä toivon, että tää avais mulle uusia ovia, toivon että löytäisin tän avulla nyt helpomman elämän. Tai ei, ei helpomman, mutta toivon että saisin voimaa elää, oli kuin vaikeeta tahansa.

Mä haluan voimaa elää.

Haluun nähdä tän syksyn uudenlaisin silmin, oon melkein unohtanut että niin piti olla. Nyt alkaa tsemppi, kova ja ahkera tsemppi. Kyllä tää tästä!

Ihan kreisin parasta, että oon ollut koht 4,5h hereillä ja syönyt yhden ällön jogurtin. Mun ei tee mieli syödä yhtään, mulla ei oo yhtään nälkä, ahdistaa, en tiedä lasketaanko syömisasioita itsetuhoisuudeksi, kyllä kai. Nää on kaikki nyt tosi pinnalla mun pitäis vaan taistella jotenki näiden yli, päästä jotenki tästä suosta ylös, en vaan tiedä kuinka se hoituu. En vaan tiedä. Yyyh.

YKSIN.

Mene sinäkin, Kiva Poika, kaikki menee, kaikki menee lopulta ja hylkää.
(Älä hylkää mua, oo kiltti, älä sä hylkää, osoita että oot tosissas, osoita että tarkoitit sitä mitä sanoit, oo kiltti.)

Laitoin silti viestin eilen illalla, ihan hyvä ettei se vastannut siihen, valvoin kahteen asti peläten ja panikoiden. Uaaa. Tänään lähden bååttailemaan, ehkä se ei aio vastata nyt, ehkä sillä on muuta, ehkä se vihaakin.
Okei ei se vihaa.
Mua vaan pelottaa.

En oo pitkään aikaan nimittäin laskenut suojaustani näin alas, en oo pitkään aikaan antanut kenenkään tulla näin lähelle, en oo antanut itelleni lupaa kiintyä kehenkään.
Tää voi olla virhe.
Mä otan sen riskin silti.
Koska tiiän, ettei voi tapahtua mitään sellaista, joka oikeasti ajais mut täysin tuhon partaalle.
Jos Kiva Poika ei tykkääkään musta niin sit mä vaan tukeudun ystäviin, sit me vaan ollaan sen kans ystäviä eikä mitään muuta, nou hätä. Sit mä vaan voin hetken olla ihan hajalla ja sit nousta. Nou hätä, perhoset nostaa ja kantaa. Kyl tää täst.

ANNA MUN MENNÄ MÄ PAIKKANI TIEDÄN SE EI OLE TÄÄLLÄ MÄ LÖYDÄN SEN VIELÄ.

Haluan jo kotiin. KOTIIN. Kotiin.

Tää on taas ahdistuspuhetta. Haluaisin tukea apua tsemppiä. Mutta en voi pyytää. Mä en vaan voi. Mä en vaan voi, mä en saa, mun ei pidä. Mä pilaan ja tuhoan kaiken jo muutenkin. :(
Tää on liikaa.
Mua pelottaa luottaa, oon mennyt jo niin rikki.
Jos Kiva Poika välittäisi niin kai se laittaisi viestiä.
Olin eilen taas vaan niin sekasin.
En haluaisi olla enää näin sekaisin, tää on ihan kamalaa!! :(

Paha olo, paha olla, fyysisesti ja henkisesti. Pitäis muistaa hakea matkapahoinvointilääkkeitä, lähden risteilemään taas, vaikka oikeasti ei olis varaa ja en tiedä millä helvetin rahoilla aattelin sit elää loppukuun, en vissiin millään, en tiedä, vittujee.

Yritän muistaa Kivan Pojan sanoja mutta tässä epätoivon pyörremyrskyssä se on kovin vaikeaa.
RAKASTAISIKS MUA VÄHÄN, JOOKO?

Voi Luoja älä muuten lue tätä. En oo kertonut tästä, ainoastaan Äldsta&Bästa taitaa tietää, toisesta läheisestä ystävästä, kutsuttakoon häntä vaikkapa Fiilaristiksi, en ole varma. Fiilaristi tiesi aikanaan mun sh-blogista, mutta tästä ei ehkä. Musta tuntuu, ettei kukaan lue tätä, ja oon siitä lähinnä onnellinen. :D Itseäni vartenhan mä kirjoitan. Jotta voisin ikuisesti muistaa, kuinka vaikeaa tiikerejen kahlinta oli ja kuinka ylpeä siitä sietää olla. Ei sillä, daydreams today: releasing the tigers. Aattelin verta ja veitsiä ja melkein teinkin jotain tyhmää, kuten eilenkin, eilen kaikki vaan hukkui sellaiseen järkkyyn itkuun ja paniikkiin, tänään mietin rauhassa. Äldsta&Bästa on varmaan heittänyt mun yhden veitsen roskiin (hyvä niin) vaikka lupasi antaa sen takas kun ei ole itsemurhavaaraa. No nyt ei ole on ei ole. Haluisin sen.

THIS PAIN IS JUST TOO REAL.

Ei saa tehdä tiikerejä, ei saa, mieluummin hei perhosia.
Silti nuo tiikerit on niin kauhian lähellä.
Melkein hyppäsin kylmään järveen, oishan sen voinut liukastumiseksikin tulkita, paitsi ei Kiva Poika, jolta pyysin anteeksi ja jolle sanoin että nyt riittää.
Ja sit se pelasti mut syliinsä.
Siinä sylissä oli hyvä olla vaikka ahdisti ja oli paniikki.
Nyt on vain syli-simulaattori, huppari, tuoksuva semmoinen.
Täs vois olla potentiaalia johonkin ihastumisjuttuun mutta mua pelottaa ihan vitusti liikaa.
En oikein tiiä, uskallanko antaa ittelleni lupaa semmoseen.
Tai vitut, mihin mä enää mitään lupia tarviin, oon jo ihan korvannipukoita myöten pihkassa.
Ei-kivaa.
Tai on tavallaan, mut tää epävarmuus... Tää epävarmuus on ihan kauheeta!
Varsinkin nyt, kun Kiva Poika on oikeesti ollut kiva ja kultainen ja  I H A N A!
Sit väkisinkin mietin, että onko tää nyt vaan uusi Äldsta&Bästa, onks tääkin vaan joku joka on tosi hyvä ystävä ja kulkee käsikkäin juna-asemalla ja pitää sylissä ja paijaa ja lupaa ettei hylkää ja lupaa ettei satuta. Onks tää vaan nyt yks ystävä lisää?
Vai voisko Kiva Poika tykätä sittenkin?
Tykätä minusta, vaikka tietää tiikereistä ja perhosista.
Kiva Poika on mun perhonen, se oli ensimmäinen perhonen, nyt se perhonen on kulunut pois mutta on uusia, Kiva Poika on jokaisessa mun perhosessa kuitenkin läsnä.
Kuuntelen Schubertin Serenadea, oon joskus osannut soittaa sen (tosin en kovinkaan hyvin, mutta osannut silti!), kuuntelen kun koirat itkee, mietin että miten hitossa selviän kaikkien ahdistusten kanssa ja mistä nää tulee (tiedän kyllä, nää tulee siitä että Kiva Poika on läsnä ja lähellä ja mua pelottaa et siitä tulee uus Äldsta&Bästa vaikka ei ehkä tule, en anna tulla) ja miten selviän näistä.

KYLLÄ TÄÄ TÄSTÄ.
Pakko.
Oikeesti.
Our God is an awesome God.
Mun on vähän pakko vaan selvitä.
Vaikka tekis mieli viiltää, tekis mieli tehdä tiikerejä niin hiton paljon ettei mitään rajaa.
Mut mä saan lääkkeitä paniikkeihin. Saan, ihan pian saan.
Kunhan vaan nyt jaksan ja maltan ja otan apua vastaan reippaasti.
Sit helpottaa.
Pian.

http://butterfly-project.tumblr.com/

Sori tiikerit, haluan pitää perhoseni hengissä.
(Kiitos, T, kun olet iloinen saadessasi olla mun perhonen. Tarvitsen sitä juuri nyt aika paljon!)

Työ tuntuu lihaksissa. Tosin vapaa-ajalla tehty työ tällä kertaa.
Huomenna lyhyt päivä taas, vain aamupäivä töitä, tosin sitäkin raskaampaa meininkiä vissiin luvassa. No, sit saa lepäillä.

Väsyttää tämmöset ihastumissekoilut taas.
Ja kaikki muukin
Olis kivat juhlat täs parin viikon sisään luvassa mutten tiiä voinko mennä. Ex-tärkeä, äldsta&bästa, miksi sinun pitää tulla sinne?
Tosin tässä välissähän me saadaan ilmeisesti viettää vuorokausi saman katon alla. Jee! (Not.)

Toivon vaan, että Kiva poika tekstailee mun kanssa ja tsemppaa omalla ihanalla olemuksellaan. Sit ehkä selviin siitä.

Miksi sinä olet kaikkialla, äldsta&bästa? :(

Mietin, pitäiskö jaksaa lähteä uimaan taas joku päivä. Pitäis, tiedän kyllä. Mutta nyt väsyttää isot eläimet, nyt väsyttää. Ja toiset isot eläimet saa luvan taas pysyä kaukana.

Jos tykkäät musta niin mäkin tykkään susta, jooko?

Väsymys.

Ja ihastus.
Kiva poika on kiva.

Silti pelottaa äldsta&bästan kohtaaminen viikon kuluttua. Yli vuorokausi samassa rakennuksessa voi tehdä tiukkaa...
MÄ EN HALUAISI TÄTÄ OLOA HEI.

Haluaisin kokonaan vaan kivan olon, iloisen, hymyilevän olon. Hassun, höpön olon. Sen sijaan mua vaan ahdistaa ja panikoiduttaa enkä saa mitään järkevää aikaan vaikka kuinka yritän.
No joo töitä, lapset on kivoja, mutta silti.
Mua väsyttää ja katselen uusia silmiäni ja mietin, näinkö sitä näkee kaiken uusin silmin.
Haluan nähdä kaiken toisin kuin ennen, haluan nähdä maailman eri tavalla.
No, jotain on muuttunut - en kerro kun tekee pahaa, en kerro kun itkettää, en kerro kun ahdistaa ja panikoiduttaa. Olen vain. Mietin, lopettaisinko syömisen, ottaisinko tiikerit takaisin, juoksisinko maailman laidalle ja putoaisin avaruuteen.

Voi kunpa voisinkin ottaa niin paljon vauhtia, että voisin hypätä kellumaan pilvien kanssa.
Vaan kun en voi.

Joskus pienenä tuntui, että keinulla voisi keinuttaa itsensä taivaaseen asti.
Ei tunnu nyt.
Nyt olen liian iso, lähempänä muurahaisia kuin puunlatvoja.

Jag drömmer drömmar om att alla försvinner en efter en. Siksi mä en uskalla luottaa.

(Kiitos jos kuitenkin tykkäät musta. Se olisi tervetullutta vaihtelua.)

On taas ollut vaikeita hetkiä. Surullisia ja vaikeita. Mutta lopulta niistäkin on selvitty.

Torstai oli kurja, itketti ja ahdisti todella paljon. En ole vielä valmis elämään normaalia arkea niin, että tärkeä on kuvioissa. Tekee niin pahaa kuulla ääni ja nähdä ja tuntea, tekee niin sanoinkuvaamattoman pahaa. Ahdistaaaaaaa. Ja selvisin silti torstaista. Selvisin eilisestäkin. Selvisin jopa ihan hyvin.

Nyt vielä viimehetken yo-valmistautumiset, keskiviikon jälkeen sekin on hetkeksi ohi ja torstaiaamuna aloitan työt! Sitten voin myös suunnitella lettukestejä kummitytölle.

Koirat nukkuu kerälle käpertyneinä levoton olo pitäisi soittaa ja laulaa jotta olisi helpompaa.

En osaa enkä jaksa ajatella.

On vaan ikävä.

En halua taas istua suihkussa sakset kädessä ja ajatella: "miksipä ei?"
Ei, en halua.
Eilen olisin halunnut nukahtaa syliisi kun olin niin väsynyt ja vasenta kättä särki eikä kipu lähtenyt lääkkeillä.
Eilen olin kietoutunut pashminahuiviin ja olisin halunnut vain nukkua siinä, turvassa.
Mutta ai niin, sinähän et enää olekaan turva.
Ja olen vakuuttunut, että sinä tiedät minun kirjoittaneen sen eilisen esirukouspyynnön. Tiedän että tiedät. Sitä minä toivon, sitä minä rukoilen. Se sinun pitäisi saada tietää - sitä minä rukoilen.

Olen tavannut semmoisen ihan kivan pojan, mutta koska kaikki meni tärkeän kanssa niin kovin huonosti ja vahva ystävyyssuhde loppui ykskaks yllättäen... Niin. Olen menettänyt suuren osan toivoani.

Ensi viikolla otan eriväriset silmät käyttöön, saan jogurtit jotka unohdin, laulan onnellisena ja aloitan työt.
Niin sen täytyy mennä.

Tänään kaikki alkaa taas kauniista kaupungista, Helsingistä jota hengitän, ja keskiviikkona se päättyy ihanaan messuun. Keskiviikkona saavun pimeään Helsinkiin ja haluan olla rauhassa.
Että älä sinä tule minua häiritsemään, jookos.

Mä en halua vihata sua.
En todella halua.
Toisinaan mulla ei vaan oo oikein muuta vaihtoehtoa. Tai kai mulla olis, mutta en osaa muutakaan.

Mulla on ihan kauhean kova ikävä sua.
Ei itkuikävä, mutta sellainen tyhjä kaipaus.
Mun täytyy kehittää jotain muuta.
Todella täytyy.

Miksi mä olen sulle vain kahle?

Olen tietysti onnellinen, kun tää on sulle hyvä juttu ja oot onnellinen, onhan tää mullekin ollut hyvä, mutta jotenkin ois kiva jos kaipaisit mua. Jotenkin ois kiva jos välittäisit musta yhä. Jotenkin ois kiva jos oisit lähellä.
Kauempana kuin ennen mutta lähempänä kuin nyt.

VIHASIN EILISTÄ.
Se oli yks kamalimmista parituntisista hetkeen.

Edelleen haluaisin vain vajota lattialle nyyhkyttämään. Itkin sateessa koko matkan, itkin ja itkin ja itkin, itkin ja pyöräilin ylämäkeen ja itkin lisää. Mikset sä voi olla tässä lähellä?

Meinasin mennä vetämään sellaset kännit ettei mitään rajaa. En mennyt. Enkä sitten sateen jälkeen enää itkenytkään.
Pyydän, että muistat ilon. Älä muista huonoja hetkiä. Eikö siitä tuu tasapaino, jos mä muistan ne ja sä muistat hyvät hetket?
Muistan mun virheet koko ajan. Nään unia. Nyt mulla ei oo mitään mikä veis unet pois. Tai on, hullut kolmiolääkkeet joita en suostu syömään, mut ne tuo mukanaan kaikkea uutta ikävää. Mut ne vaivuttaa hyvin utu-uneen, sellaiseen, jossa mikään ei tunnu miltään ja jossa unia ei oikeasti ole.

Se on hyvä.
Silloin en ehkä ikävöi.
Ehkä pitää syödä niitä joskus muulloinkin. Jotta saisi rauhan ja rentouden ja hämärän ympärille. Hämärä on joskus ihan hyvä.

Tai sit vaan kutsun tiikerejä. Nytkin haluaisin.
Voi tiikerit, älkää kuitenkaan nyt tulko.
Nyt ei tarvitse.
Huomenna on tarpeeksi vaikeaa muutenkin.

(LUPASIT ETTÄ HARKITSET. Toivottavasti harkitset ennen kuin mä päätän vaihtaa elämäni suuntaa. Nyt aion rakastua jouluun ja lukea ranskaa jälleen. Hullua itsekidutusta mutta riippuvuus riippuvuudesta, niinhän?)

Oon ihan valtavan väsynyt. Oon väsynyt ja mun lihaksiin sattuu ja mua pelottaa. Se saa itkemään.
Mutta en halua tiikerejä. En halua tiikerejä takas ja silti haluisin.
Mitä. Mä. Teen.

NOSTAN FIILISTÄ!!!

Tanssin pyjamahousuissa ympäri kämppää afrikkalaisen musiikin soidessa taustalla. Tsiisus, millon musta on tullu näin hullu? Ei se mitään, ei mikään nyt saa haitata. Pohdin, lähdenkö laulamaan kävellen vai pyörällä. Kävellen saattaisin saada kyydin takaspäin, pyörällä olisin nopeesti kotona sit kun tuun. No, ei sen niin väliks, kumpikin vaihtoehto hyvä.

Se, joka joskus oli tärkeä, laittoi tänään viestin ja kysyi, haluanko mä jutella. TOTTAKAI HALUAN, oon koettanut vaan antaa tilaa. Eilen vaan ymmärsin syntien anteeksiantoasioita ja siksi piti tekstaa.

Eilen itkin onnesta.
Tänään itken ehkä pelosta.
Ja kivusta. Miten voikaan sattua näin paljon?!

Nukuin viime yönä ensimmäistä kertaa korvatulpat päässä.
Sain sitten joskus aamuyöllä vihdoin levonkin hetkeks.
Tähän mun elämä taas menee, nukun päivät ja valvon yöt.
Haluaisin vaan jo muuttaa jonnekin kauas.

Ruotsiin.
Tampereelle.
Rovaniemelle.
Ihan minne vaan, kunhan kauas.

Kauas äldsta&bästasta. Joka on rakas yhä.

Ihan vaan tiedoksi:

MÄ EN OLE UNOHTANUT!!!

Lupasit, että puhutaan.
Mä odotan.

Tällä kertaa olen kärsivällinen enkä painosta siihen, annan sulle tilaa. Sä saat nyt olla tällä kertaa se, joka päättää, milloin sopii.
Mutta mä en ole unohtanut.
En unohda.
En unohda sua rakas.

En voi ikuisesti
paeta
juosta karkuun
kääntyä pois
lähteä toiseen suuntaan
kääntää toistakin poskea
rakastaa saamatta takaisin
yrittää unohtaa
juoda valkoviiniä
haaveilla boheemista elämästä
tehdä taidetta
itkeä yksin
ikävöidä
kaivata Helsinkiä

En voi ikuisesti haluta
lentää
kuolla
pois
lähteä
tulla takaisin
unohtaa
unohtaa unohtaa unohtaa
nauraa
laulaa
tanssia
tehdä taidetta
naurattaa
Helsinkiä

En voi ikuisesti pelätä
sinua
katsettasi
kohtaamisia
kuolemaa
kuolemattomuutta
arkea
uusia asioita
kuuden tunnin koesalia
alkoholia
miehiä
unohtamista
muistamista
nauramista
laulamista
tanssimista
taiteen tekemistä
Helsinkiä

Kaikki loppuu sinne missä sinä olet.
Niin sen kuuluu mennä.

I so do not want to feel like this.

Kaikki kaatuu päälle ihan turhaan.
Nyt pitäisi olla viisas, vaan kun en ole. Olen kaikkea muuta kuin viisas.

HALUUN VAAN JÄÄTÄVÄN KÄNNIN. En tee niin, en rupee nyt ryyppäämään tai viiltelemään tai oksentelemaan vaikka kuinka sitä haluaisin.
En.
Ei sovi.
Nyt pitää pitää uusi elämä, uusi kurssi, uusi suunta.

Nyt pitää vaan tsempata, nyt pitää vaan jaksaa. Ei oo vaihtoehtoja.

Anna voimaa.
Anna voimaa hyväksyä, voimaa luopua, voimaa luovuttaa.

Vaikeaa tää tulee olemaan vielä pitkään, mutta oon ottanut jo askelia.
(Eniten surustuttaa yhä se, että oon muuttunut, ja tärkeä aina sanoi, että sen on jopa helpompi jaksaa mua jos muutun. Sitten se ei haluakaan nähdä kun oon muuttunut. Se surettaa.)

Näin äldsta&bästan siskoa viikonloppuna, aika lailla haluamattani. Muistuttavat toisiaan kipeäätekevän paljon.
I miss you.

Missä ois joku joka johdattais tästä pimeydestä pois?

Mä löydän kyllä itsekin, tiedän sen, mutta on hetkiä joina en haluaisi taivaltaa valoa kohti yksin.
Oon pimeessä ja eksyksissä mutta en ikinä yksin.
Tiedän sen.

MINÄ OLEN OLLUT TÄÄLLÄ IKUISUUDEN.

Koko kaiken elämääni olen vain halunnut, että näkisit. Että näkisit ja huomaisit, että joku näkisi ja huomaisi ja kunnioittaisi olemassaoloani.
Kipu siitä, etten näe jonkun huomaavan, on valtava.

Olen elänyt täällä ikuisuuden.
Olen hengittänyt kaikkea kerran ja silti jokainen uusi kerta on uusi alku, hengitän Helsinkiä uudelleen ja uudelleen ja joka kerta se on ainutlaatuista, kuin ensimmäistä kertaa astuisin junasta ulos ja näkisin pimeän taivaan ja junan valot, haistaisin tupakansavun, tuntisin sateen ja ajattelisin: "tätä on koti."
Joka kerta kaikki on niin valtavan kaunista taas.
Loppuvuoden aion käyttää nähden asiat eri tavoin kuin aiemmin.
Olen jo nähnyt - näin viljapellon, jota en ole ennen huomannut. En, vaikka olen kulkenut tälläkin viikolla useasti sen ohi. Eilen näin sen.

Haluaisin nähdä tärkeän samalla tavalla - erilaisten silmälasien läpi. Täydellisen kauniisti, ilman katkeruutta ja ilman pelkoa. Silti pelkään. PÄÄSTÄ IRTI, huudan itselleni. Jos päästän irti, ei voi sattua, kun nähdään. Jos päästän irti, selviän täydellisen ihanasti. Kaikki menee niin kuin pitääkin. Jos pelkään tunnetta, se voimistuu ja tulee varmasti. Jos päästän tunteesta irti ja hyväksyn sen... niin, kaikki on helpompaa.

Olen elänyt täällä ikuisuuden, rakas.
Siksi tiedän että selviän.

I need to quiet my soul.

Tänään sattuu taas.

Ehkä huomenna on kauniimpaa.
Ehkä ylihuomenna on kauniimpaa.

Ehkä selviän viikonlopusta.
Ehkä.
Ehkä en.

Ikävä on niin kauhean kova.

Mun pitäis kai vaan päästää irti.

Se on vaan ihan kauhean vaikeaa.

Kun haluaa olla ystävä, ja toinen ei haluakaan.
Kun haluaisi jakaa.
Haluaisi olla onnellinen.

Miksi mä olen rajoite enkä mahdollisuus? Oikeasti. Kertoisit. Haluan tietää, miksen riitä sulle.
En halua mitään "ollaan vaan niin erilaisia" -kuraa, koska ei tää nyt oo mikään seurustelujuttu. Tai siis että onko se niin kamalaa, jos on joskus ystävien kanssa vähän erilainen?

Mä yritän kyllä jättää sut nyt syksyllä rauhaan.
Yritän todella kovasti.
En tiiä miten hyvin onnistun, mutta koitan. Jotta voisit harkita jonain päivänä sitä, että oltais taas. Ei samalla tavalla, mutta kuitenkin.

En mäkään osannut sanoa, että ahdisti.
Tai ehkä osasin, mutta en osannut sanoa, mitä sille pitää tehdä.

Oisin niin kauheen onnellinen jos oisit vaan kauempana mutta oisit kuitenkin. Nyt et oo ollenkaan.
Kauempana sopis mulle hyvin.
Se tekis mut onnelliseks, se olis hyvä.
Tää ei oo hyvä, mutta mä suostun ei-hyväänkin jos se vaan tekee sut onnelliseks.

Mut oisit kiltti ja ees harkitsisit jonain päivänä.
(Kirjoitan sinulle, tärkeä. Äldsta&bästa. Tiedän, ettet lue tätä, ja sekin saa kyyneliin kun haluisin että tiedät nämä asiat.)

Mitä luulet, ikävöisitkö mua hetken päästä?
Syksy on kohta tässä enkä silti kuole, tai ainakin koetan olla kuolematta. Ikävöisitkö mua vähäsen? Haluaisitko hetken kuluttua yrittää uudelleen, antaa mulle uuden mahdollisuuden?

Muista, mä odotan.
En aktiivisesti, det kommer annat emellan och det är bra, mutta odotan kuitenkin.
Olet mulle aina ihan yhtä rakas, koska ei voi olla rakkaampaa ja vähemmän rakasta koska rakkaus ei oo mikään skaala. Voi olla kyllä eri tavalla rakastamista, mutta ei se ole yhtään sen vähempää.

Jos kehtaisin, pyytäisin, että antaisit mulle nyt jo mahdollisuuden.
Tiedän, että se on väärin, joten en tee niin.
Tiedän, että sun on nyt parempi näin.
Mun ei.

En ikinä unohda. Se on kurjaa, koska haluaisin antaa itelleni rauhan ja haluaisin antaa sulle rauhan, mutta en vissiinkään kykene siihen. En vaan pysty.
Miten voi unohtaa jonkun, joka on ollut merkittävä osa elämää neljän vuoden ajan?
Ei mitenkään.
Ehkä mun ei kuulukaan unohtaa. Ehkä mun kuuluu muistaa ja itkeä aina välillä.

Tänään palaan kauniisiin maisemiin ja siksi päätinkin, että katson syksyä uusin silmin. Katson kaikkea ympärillä olevaa ja vaan ihastelen. Oon jo hengittänyt Helsinkiä ja huumaantunut kaikesta siitä, mitä uutta mahdankaan löytää Kehä kolmosen ulkopuolelta!

Minä tiedän.

Jos mä en riittänyt sulle niin miten ihmeessä voin ikinä riittää kellekään muulle?

Mua pelottaa ens viikko. Ilmeisesti oot tulossa treeneihin, äldsta&bästa, ex-tärkeä. Näin olen kuullut. Siksi haluaisin soittaa. Se stressaa mua ihan älyttömästi, se pelottaa mua ihan älyttömästi. En oo vielä valmis viettämään sun kanssas kolmea tuntia samassa tilassa. Voi kuinka mua pelottaakaan.

Olin jo eilen hermoromahduksen partaalla - mitä sitten olen ensi viikolla? Hermoromahtanut?
Haluaisin että näet, kuinka onnellinen olen, mutta mä en voi olla onnellinen jos sä olet läsnä ja maisemissa.
Keep it simple - helpommin sanottu kuin tehty.

Älä tuu.
Pliis älä tule.
En tahdo kohdata sua ihan vielä.

Asiat edistyy edes vähäsen - ex-tärkeä suostui, että voidaan tavata tässä syksyn aikana. Jossain vaiheessa, kunhan kummallakin on aikaa. Sanoin, että ei kiirettä. Eikä olekaan - tää tieto jo helpottaa.
Ehkä sit voin päästää vihdoin irti.

Viime päivät on menneet vaan itkiessä. Tänäänkin oon vollottanut vaikka kuinka paljon. Mä oon menettänyt mun elämän tärkeimmän ystävän. Se tuntuu edelleen ihan kauhean epäreilulta. Ja ihanat messut ei oo vielä alkaneet. Yyyyhyy.
Koulu alkaa taas ensi viikolla. Mitähän lie siitäkin tulee.

Jos kestän vielä viikon ilman tiikerejä, niin olen tehnyt oman ennätyksen. Viikko vielä. Ja kyllä mä kestän. Aion kestää ikuisesti elämän ilman tiikerejä.
Ne on taas kuiskailleet öisin ja aamuisin, samoin oksennushimot on olleet ihan kauheat. Oon syönyt tosi vähän ja tosi epäsäännöllisesti, kun jotenkin... kammoksuttaa. En tiedä. En halua tästä ongelmaa, haluan vain lähteä pyöräilemään. Kyllä se siitä. Ei pitäis ruoan pelottaa.

Tänään hetken taas olin Jumalalle vihainen enkä ois halunnut pitää ristiä kaulassa. Sit lauloin kuitenkin ylistyslauluja, vihaisena ja itkien mutta lauloinpa kuitenkin. Ja päätin, etten pelkää ruokaa, en pelkää tiikerejä, en pelkää alkoholia enkä tee nyt mistään mitään ongelmaa. SIMPLE.

Nyt aattelin lähteä pyöräilemään. Josko vaikka polkasisin uimaan, ei tiedä!
(Merelle asti en mene, järvi saa riittää, vaikka suolainen merituuli kasvoilla oliskin parasta mitä nyt tiiän.)

ALL I KNOW IS I'M LOST WITHOUT YOU.

Kärväytin itteni auringossa. Hirveen fiksua.
Itken merenmakuisia kyyneleitä, en tiiä mitä teen. En tiiä, mitä voin tehä.
Oon tekstannut nyt taas tärkeälle. Ex-tärkeälle. Tarviin sen apua. En selvii tästä yksin, haluun puhua sen kanssa tän läpi. En mä siltikään unohda, tiedän, mutta en vaan oo valmis vielä.

MÄ LUPAAN ETTEN KUOLE. MÄ LUPAAN JOS SÄ VAAN TULET TAKAISIN MUN ELÄMÄÄN.
Tiedän ettet silti tule.

Oon vaan niin sekaisin ja yksin ja eksyksissä. Oon vaan hukassa. En tiiä mitä teen. Kaikki on niin pelottavaa ja sekavaa, etten jaksaisi yrittää enempää. En jaksaisi yrittää saada elämää rullaamaan nätisti kun se ei rullaa. I need you.

En tajuu miten ikinä selviin täst.

Eniten sattuu kaikki.
Se, ettei tärkeä ole edes pahoillaan.
Vai pitäiskö sanoa ex-tärkeä.
On se mulle silti tärkeä.
Haluaisin nyt saada pian lievennettyä oman oloni.
Tällä hetkellä kun tuntuu siltä, etten halua nähdäkään koko ihmistä.
Tällä hetkellä haluaisin vain tehdä pahaa.
Jonain päivänä haluaisin voida sanoa "hei" ja "mitä kuuluu?" ilman että se tekee kipeää.

Ei se ole edes pahoillaan mun satuttamisesta. Eikai sillä ole aikaa olla surullinen siitä, että se satutti ja teki pahaa.
Tää kaikki tuntuu painajaisunelta.
Mardrömmar.
Mä tiesin tän.
Putoan.

Ahdistaa. Rintakehän päällä istuu miljoona virtahepoa.

Kurkkua kuristaa ja kyyneleet tipahtelee.

MIKSI SÄ HYLKÄSIT MUT?!

Mulla oli hirveen kiva päivä, vähän stressaava mutta kiva. Ajelin.
Miksi sä lähdit niin hirveän kauas pois mun elämästä?
Mulla on niin kamalan kova ikävä.

EN KESTÄ TÄTÄ. En kestä tätä kun ahdistaa ja itkettää samat asiat.
Tää on niin turhauttavaa. Tää on niin turhaa ja niin väärin. Miksi tän pitää mennä näin?

Ensi viikolla yritän taas pelata venäläis-unkarilaista rulettia. Rakastan jännitystä.

Itkuolo.

Mätä, kamala, huono, pönttö.

Pakotan kyyneleet pysymään sisällä, nieleskelen itkua, kuuntelen vuorotellen kyynelkanavat avaavia kappaleita ja sitten taas sellaista musiikkia, joka saa haluamaan tanssimista ja laulamista ja nauramista.

Taidan käydä tänään pyörälenkillä.
Väsyneenä on vaikeampi välittää.
Väsyneenä on vaikeampi ikävöidä.

Sain eilen tosi hyvän idean:
rupeen treenaamaan ihan kunnolla yhtä urheilutapahtuma varten ens kesäks.
Hui kauhistus!
Onneksi mulla on personal-piiskaaja jonka orjaleirit tossa heti outside of Helsinki on tunnettuja meitsin tuttavapiirissä. Isketään koiran hihna kouraan ja siinähän on juostava perässä.

Oon ihan sitä mieltä, että "venäläis-unkarilaisen-ruletin" pelaaminen saa loppua nyt. Tai ehkä vielä pari kierrosta, mutta sitten. Tyhmäähän se on korvata yksi riippuvuus toisella, sanoa että itsetuhoisuus on loppu mutta silti tietyllä tavalla jatkaa itsensä satuttamista ja ahdistusasioita.

No, aattelin korvata sen toisen riippuvuuden kolmannella, nimittäin treenillä.
Syömisahdistukset voi kuulua tähän treeniin vähän mutta ei saa paljon. En halua ihan kauheasti ylimääräisiä ahdistusasioita, mutta pakkohan ruokavalionkin on muuttua vähän. Tarviin monenlaista kuntoa ja kestävyyttä, uskoisin että henkisestikin tule parempi fiilis sitten kun oon ensin vaa

Tänään päätän parantua lopullisesti.
Tänään päätän hoitaa asiat kuntoon.
Märehtimättä, murehtimatta, vain kypsyttelemällä hiljakseen.

Kävelen, juoksen, tanssin ja laulan.
Ihana elämä.
Pitää vaan tarkistaa, mitä on vielä tekemättä ennen kuin voi lähteä.
Rakastan sinua ja rakastan minua.

En halua enää ikinä olla itsetuhoisen onneton.

Vaarallisia leikkejä.

En tiedä, osaanko tutustua enää kehenkään.
Osaanko ystävystyä, osaanko ikinä seurustella, osaanko ikinä olla hyvä ystävä.

Huijaan, jos sanon, etten ole enää itsetuhoinen. Taidan mä vähän olla.
Pelaan omaa versiotani venäläisestä ruletista.
Herran haltuun, uknow.

Voi LUOJA.

Mä haluan pitää tän onnellisuuden.
En halua juosta yömyöhällä väkisin lenkkiä vain koska pitäisi.
Haluaisin voittaa lotossa 8,5 miljoonaa.
Haluan vauvan.
Apua.
Haluan asunnon, jonka voin vuokrata eteenpäin.
Haluan etteivät olympialaiset ikinä lopu.
Haluan äldsta&bästan takaisin.

Ja mä en suostu tuntemaan syyllisyyttä, sääliä tai ahdistusta.
En vaan suostu.

Sattuisiko jo vähemmän?
Ei kai.

Sentään yksi jännityshetki on ohi jo!
Nyt lähden seikkailemaan. Seikkailut tekee ihmiselle hyvää. Varsinkin iloisille eläimille. Ne seikkailee. Ensi viikolla seikkailen toivottavasti vähän kauemmaskin!

Aika on lähteä ja päästää irti.

Syön suklaata. Lähdön hetket on aina kauheimpia, kun ei oikein tiedä, mitä sanoa. Sanoisiko "hyvää jatkoa" vai "nähdään taas" vai "oli kiva tavata" vai "hyvästi"


RAKASTAISIT MINUA.

Oon tehnyt huonosti. Oon onnellisuuspuuskissani vasta alkushokin jälkeen ymmärtänyt, että tärkeä ei enää ole tärkeä. Tärkeä ei enää ole ystävä. When did this actually happen?!
Nyt vasta itkettää ja surettaa ja kauhistuttaa. Kuinka pärjäänkään? Hyvin kai, olenhan onnellinen. Silti olen kauhuissani. Itku tulee hetkittäin, itku tulee kun istuu laiturilla ja katsoo järveä, itku tulee kun antaa aaltojen kannatella, itku tulee mustikkametsässä vaikkei paarma ehtisikään purra.

Tule takaisin. Pyydän. Ole kiltti ja tule takaisin. Älä tule takaisin vanhaan, tule uuteen. Astu uudelleen sisään.

Tiedän, että nyt on tämän aika. On silti kamalaa, kun tuntuu, että kaikki muut pitävät minua syyllisenä. Eihän tärkeä voisi koskaan tehdä mitään pahaa tai mitään väärin, hän on kiltteyden ja täydellisyyden ruumiillistuma.
Ja silti tärkeä teki pahasti. Satutti, hylkäsi.
"Kai sillekin on hyvä syy."

Niinhän minä kyyneleiden keskellä itsekin uskon.

Nyt ei sitten oikeasti enää olla ystäviä.
Ihan tyhmää ja ihmeellistä ala-astemeininkiä tää, mutta kai se on niin, että sitä saa mitä tilaa ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Aion kuiteski olla onnellinen. Aion olla iloinen eläin. EN AIO KUOLLA. Piste. Oon päättänyt selvitä tästä. Oon päättänyt, että äldsta&bästa menettää enemmän kuin minä. Ja niinhän se on - jos asiat hoidetaan tällä tavalla, se kertoo vain kusipäisyydestä. Silloin, kun mä hoidin asioita tällä tavalla, se kertoi mun kusipäisyydestä. Nyt tärkeän. Mä menetän kusipään, joka ei osaa keskustella asioista ajoissa ja joka lopettaa ystävyyssuhteen TEKSTARILLA ja joka ei halua joustaa ja yrittää. Se menettää iloisen eläimen jota se ei edes tunne vielä kunnolla. Todellisen KrePaajan, eli kreisipailaajan, eli IHANAN ja UPEEN ja ELÄMÄNILOISEN ihmisen. Oon niin fiboissa ollut viime päivät kaikista kivuista (fyysisistä ja henkisistä) huolimatta. Oon vaan tanssinut ja laulanut ja soittanut. Musta tuntuu VIHDOIN että mun elämä on elämisen arvoista! Jumala on lähellä, usko kantaa, tanssiminen ja laulaminen ja soittaminen helpottaa ja kaikki on vaan niin mahtavaa! MULLA ON SUUNNITELMIA! MULLA ON TULEVAISUUS! Ja siihen tulevaisuuteen ei kuulu tiikerit.

Sitäpaitsi mun kaveri menee naimisiin ja mulla on avec häihin ja niistä häistä tulee tosi awkwardit koska mun avec ei osaa tanssia valssia eli mä varmaan vien ja aion häiden jälkeen humaltua ja häissä on kuvaajana mun entinen kännisäätö-yhdenillan(x2)juttu jota en ihan hirveen mielelläni tapais kovinkaan usein. Mut ei se mitään, koska VITTU MINÄ ELÄN! Aion elää ja laulaa ja tanssia! (Soitettaispa siellä sottiiseja tai polskaa. Ei varmaan soiteta. Eikä varmaan kukaan muu niitä osais tanssiakaan kuin minä. Tai mistä sitä tietää, onhan siellä sukulaasia pohojammaalta...)

Mä aion säteillä ja hehkua ja olla PARAS ja saada ajokortin ekalla yrittämällä! Että semmosta! Kaikki on mainiosti ja mä elän ja mä vaan elän ja elän ja elän ja on KESÄ ja aion käydä poimimassa mansikoita tällä viikolla ja vaan TANSSIA JA LAULAAAAAAA!
Haluun oppia uusia asioita, haluun takas koululle rakastamaan elämää ja haluun ettei ikinä oo enää tiikerejä! HALLELUJA AAMEN näin se on!

"But stay a while and maybe then you'll see a different side of me."

Olisit vielä hetken.
(Mulla ei edes ole oikeastaan nyt ikävä. Sattuu vain kaikki kipuasiat muuten vaan, ei ole aikaa miettiä surukipua. Ehkä huomenna taas ajattelen, mutta en nyt. Nyt en jaksa. Kuolen varmaan kun sattuu niin paljon.)

Pelottaa.
Tuntuu ihan KAMALAN pahalta.

ikävä.

Paha olla kun on niin ikävä.

MITEN SÄ VOIT HYLÄTÄ MUT NÄIN?!

Ja silti mä pärjään ihan hirveen hyvin.
Good night nobody.

Ego: "Se ei ansaitse sua elossa. Se haluaa että kuolet."
Minä: "Ego-kulta, ei sulla oo hätää. Se yrittää vaan pärjätä niin kuin minäkin. Se haluaa voida hyvin, mutta ei mun kuolema sitä onnelliseks tekis."
E: "Jos se rakastais sua, se ei hylkäis. Se vihaa. Se vihaa sua, se haluaa että suhun sattuu ja se haluaa vaan nähdä, kun itket."
M: "Voi olla, mutta mun on silti tehtävä oikein. Mä aion silti tehdä oikein."
E: "Ainut oikea asia, joka sun vaan on tehtävä, on kuolema. Kuole, niin kaikki on hyvin. Sun täytyy kuolla. Sun kannattaa kuolla. Kostoksi, jos ei muuten. Kostoksi hylkäämisestä. Hylkäämisestä sietääkin saada rangaistuksen, ja sun kuolema on hyvä."
M: "Eikä ole. Ei se silti ansaitse mun kuoleman aiheuttamaa kurjuutta. Tää keskustelu on nyt loppu."

Haluisin, että tärkeä tietäis että olen muuttunut. Olen muuttunut omaksi itsekseni jälleen, tai ainakin muutun koko ajan. Mutta oon muuttunut jo paljon.
En mäkään aina haluais näin paljoa ystävyyttä. HALUISIN että tää muuttuis mutta vielä en vaan oo OSANNUT. En oo osannut muuttaa tätä, en oo saanut tätä muuttumaan. Mutta eipä tärkeäkään ole tullut puoliväliin vastaan. En uskalla näyttää itseäni, en uskalla näyttää sitä kuka todella olen. Tärkeän seurassa ei ole nyt hyvä olla, kun pelottaa liikaa.
Mun täytyy tehdä tälle jotain.
Vähä vähältä.
Luopua.
Auts.
Sattuu.

Sinä olet poissa.
Tiedän, että olet onnellisempi ilman minua.

Ego rakas huutaa, että kostoksi mun pitää kuolla.
Aikuinen minä ja iloinen eläin sisälläni ja SE IHANA, JOKA OIKEASTI OLEN sanoo, ettei se ratkaisisi mitään.
Mutta eihän sillä ole enää mitään väliä, eihän?
Ei sillä ole sinulle enää väliä.
Jos ei olla ystäviä niin sitten ei olla.
Sitten et saa esittää välittäväsi.

Nyt otan aikalisän ja pienen etäisyyden ongelmiini ja lähden metsään.
Eniten harmittaa se, etten rukoile.
Miksen vaan voi?!
Pitää tehdä jotain tälle asialle. Mutta ei nyt. Nyt vaan lähden nauttimaan hulvattomasta seurasta ja tekemään jotain ihan pöhköä. Reppu on täynnä ruokaa ja mitään hajua ei oo siitä, mihin oon päätymässä. Sen näkee kohta... :)
(iloinen eläin on tässä nyt, oijoi! Tekee mieli vaan laulaa ja tanssia!)

MÄ VIHAAN TÄTÄ kun itkettää koko ajan.
Päästän sinut vaikka sattuu ja on epäreilua.
En jaksa enää yrittää miettiä, onnistuisko toisenlainen ystävyys tai kaveruus. Kai. Mutta kyllä säkin teet hallaa mulle ja siksi on luovuttava.

Pahinta on olla ihan yksin.

Nyyhkyleffa yksin. Tää on niiiiin väärin. Vollotan kuin viimeistä päivää.


Suututtaa. Olen yksin. Olen ilman Jumalaa ja ilman tärkeintä ystävääni.
LUOTIN SUHUN.
Et vain koskaan voinut luottaa muhun.
Et antanut mulle mahdollisuutta osoittaa, kuka todella olen.
Se on surullista.
Olisin halunnut, en vain saanut tilaisuutta vielä.
Tajuathan, että me nähtiin oikeasti vain kerran. Me nähtiin oikeasti vain kerran sinä aikana, kun sovittiin, että yritetään vielä.
YKSI KERTA.
Miten sellaisesta voi päätellä mitään?
MIKSET ANNA MULLE MAHDOLLISUUTTA YRITTÄÄ?
Etkö välitä?

Voi Luoja mä rakastan sua.
Siksi annan sun mennä.
Oon uuvuksissa ja yksin, mutta annan sun mennä.
Rakastan sua niin paljon.
Rakastan sua niin paljon että annan sun mennä vaikka tää kaikki onkin ihan hirveen väärin.

"I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games
I know the right words to say
Like "I don't feel well"
"I ate before I came"

Then someone tells me how good I look
and for a moment
For a moment I am happy
But when I'm alone
No one hears me cry

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day"

The Superchick - Courage

Kaikki on niin turhaa.
Mä teen niin turhia ja tyhmiä asioita. Tänään aion juosta lenkkiä. Ehkä sit oon onnellinen. Ehkä en. Ehkä en ikinä oo. Haluisin olla. Haluisin koettaa. Haluisin olla onnellinen.

Tuleeks musta ikinä iloista eläintä näin?

Tärkeä tekee musta iloisen eläimen.
Paitsi että ei tee enää.
Kukaan ei enää tee musta iloista eläintä.

Taas äldsta&bästa kääntää selkänsä.
Nyt uskon menettäväni sen lopullisesti.

Oon ihan voimaton tässä, en osaa tai jaksa tai halua rukoilla. Kai sitä sit jotenkin kuvittelee, ettei ansaitse mitään hyvää, ja sen varjolla rupeaa tekemään itellensä hallaa.

Haluan järvelle.
Miksi en viimeksi kuollut?
Olisi pitänyt.

Syvissä vesissä ei jaksa potkia ja pitää itteensä pinnalla, ei jaksa kellua kun helpompaa on upota.

Sanon asioita tottumuksesta, en koska ajattelisin niin. Ajattelen todella eri tavoin, en vain osaa tuoda sitä esille.
"Can't you see that you're smothering me, holding too tightly, afraid to lose control"
Linkin Parkia. Tiedän miltä tärkeästä tuntuu ja silti en tiedä. Mutta voin uskoa. Tiedän tehneeni väärin, tiedän olevani huono.

Haluaisin nappulan, jolla saisin kaiken muutettua hyväksi taas.
Ilman tärkeää en tahtoisi elää.
Niin kauan kuin tärkeä on, lupaan jaksaa.
Ja silti en voi sanoa niin, sehän on sama kuin jos pakottaisin ystävyyteen.

Muhun sattuu nyt niin paljon että tiikerit on lähellä. Ne haistaa pelon, ne näkee epäonnistumiset ja nauraa ja sit ne tulee lohduttamaan vaikka oikeasti nekin satuttaa.

Hetki hetkeltä menetän yhä enemmän.
Menetän uskoni elämään, menetän parhaan ystäväni, menetän veljeni, menetän kaiken.
Tuntuu, kuin kaikki tekeminen tähtäisi vain ja ainoastaan yhteen asiaan - elämän loppumiseen. Valmistelen kaikkia kuolemaani olemalla kusipää. Karkotan jokaisen pois läheltäni, puren kättä joka koettaa ruokkia tai silittää. En halua tarvita ketään, en tarvitse ketään. En rakasta ketään. Olen yksin, ja yksin saa kuolla.

Mua alkaa huolestuttaa tää.

En itke.
En enää itke.
Kaksi yötä jos kestän, niin olen ollut 14 viikkoa ilman tiikerejä.
Ja voi kuinka haluankaan tiikerit takaisin nyt. Olen valmis avaamaan oveni niille. Olen valmis heittäytymään tiikerejen syliin, juoksemaan suoraan niitä kohti. Voi rakas rakas rakas äldsta bror och bästa vän, tiesin ettet kestäisi kauaa enää. Tässä menee raja, eikö niin?

Onneks en tarvii sun lupaa mihinkään.


Jonain päivänä sä ehkä annat anteeksi.
Jonain päivänä kaikki ehkä antaa anteeksi.
Ehkä.

Enää pitää päättää tapa ja ajankohta.

Liian monta sanottavaa asiaa.

Pahat tytöt toivoo äitiensä kuolemaa.

13 viikkoa.
Jostakin ja johonkin.
Tuu puolivälissä vastaan,
ja kukaan ei tulekaan.

Hulluutta.
Tekee niin julmetun kipeää.
Huudan ja kukaan ei kuule.
Kukaan ei välitä.
Joskus tekee hyvää olla yksin.


Nyt ei.

Sydän syrjällään syntinen ihminen PAHAPAHAPAHA.

Olen tsempannut hyvin.
Olen ollut laittamatta viestejä, vaikka olisin ehkä halunnut laittaa. Olisin ehkä tarvinnut tukea. Mutta ei, nyt ei ole sen aika. Nyt on pärjättävä yksin.

Olen oppinut tuntemaan söpöyden syvyyttä.

Min äldsta bror och min bästa vän. Joskus tuntuu, että menetän sinut sittenkin. Tai ei, en minä taida sinua menettää. Sinä vain ehkä menetät minut enkä minä osaa estää sitä tapahtumasta. Ehkä en edes halua.

Hiljaisuus. Tuntuu tyhjältä, kun voi vain maata sängyllä hiljaa tekemättä mitään.
Se on helpottavaa.

Onneksi huomenna on risteysajoa.

Sådär. Taas jotain saatettu päätökseen.
Taas selvitty.
Taas pystytty parempaan kuin aiemmin.
Nyt olen onnellinen.
Ilman tärkeääkin.

KAIKKI HYVIN.

Neljäkymmentäyhdeksän tikkaria.
Kaikki hyvin.
Selviän kahdeksan päivää.
Vaikka ois kuinka kamalaa.

Min äldsta... eieiei. Nyt ei saa aloittaa. Nyt haluan olla hiljaa, haluan antaa rauhan. Olla rauhassa, rauhoittua, antaa olla rauhassa.
En saa enää painostaa.
En saa enää olla surusilmäinen enkä ahdistava.
En saa pelottaa tai aiheuttaa huolta.
Sen aika on nyt ohi.

Kiitos kun huolit puolikkaan.
Nyt mun on oltava sun silmissä kokonainen.
Haluaisin laittaa ylleni paidan, jossa lukee: "rikki"
Haluaisin käpertyä sänkyyn nukkumaan, kuunnella kuinka sade ropisee ikkunaa vasten ja itkeä.
Täällä ei edes sada oikeasti.

Kaipaan sitä että kaikki ois vaan hyvin.

Vielä on vähän vaikea luottaa siihen, etten tule hylätyksi.
Ego haluaa kokeilla.
Egopsykologiaa. Hah. Paskaa. Ego on kiukutteleva kakara joka huutaa ja raivoaa ja itkee ja tuhoaa mun ihmissuhteet.
Ja mä vaan annan sen tapahtua.

Mun pitäisi olla onnellinen ja iloinen.
Oikeesti pitäis.
Ja syvällä sisimmässäni olenkin. Onnellinen, iloinen ja helpottunut.

Sen sijaan, että oisin nyt iloinen, olen vain kauhuissani.
Istun lattialla veitsi kädessä ja hoen "kaikkihyvin kaikkihyvin kaikkihyvin-"

Kaiken järjen mukaan kaikki on ihan hyvin, ja silti mikään ei ole.
Haluan vain, että tärkeällä on nyt helpompaa.
Onko helpompaa, jos mä en kerro?
Jos vaan aloitan tiikerit uudestaan enkä kerro?

Onko sitten hyvä?

Onko hyvä, jos teen tiikerejä?
Tai jätän syömättä taas?
Tai juon ihan hirvittävästi liikaa alkoholia?
Onko se hyvä silloin, jos en kerro siitä?

En halua aiheuttaa huolta ja pelkoa, mutta olen itse huolissani ja peloissani.

Mitä tapahtuu?
Elämä tuntuu sekaiselta.
Elossaolo on sumuista ja pimeää. Värit on yhtä aikaa himmeitä ja kirkkaita. Pieni pelokas eläin puree, iloinen eläin en uskalla olla.

Vaikea uskoa tätä todeksi.
Vaikea uskoa, että tärkeä muka oikeasti välittäisikin.
Olin valmis luopumaan.
Olin pakottanut itseni valmistautumaan siihen.
Ja nyt kaikki onkin... hyvin.

Liian isoja tunteita eilen.
Nyt tiikerit hyökkää.
Mutta en kerro.

Min äldsta bror och min bästa vän.
Voi kiitos.

Kenenkään ei tarvinnutkaan hylätä.

Eikä minun tarvitse enää itkeä eikä pelätä.
Varpaillani ja varovainen olen, sillä en nyt enää halua rikkoa.

Tänään minusta tuli jälleen iloinen eläin.

Tänään rakastuin jälleen elämään ja iloisuuteen.
Muistin taas paljon hyvää, ja rakensin uusia muistoja. Nyt voin sanoa:

Muistatko, kun ajettiin Viikkiin?
Muistatko, kun syötiin jäätelöä pihalla ja oli kylmä tuuli?
Muistatko, olin unohtanut opiskelijakortin kotiin ja piti lähteä sitä hakemaan?
Muistatko, kun sovitit hassua pyöräilykypärää?
Muistatko, tunnistin mustarastaan!

Nämä ja monta muuta asiaa voin nyt sanoa.
Ja ihanaa oli, kun aluksi vain juteltiin hassuja ja tärkeitä asioita elämästä. Sitten vasta ystävyydestä.

Aamulla heräsin ja luulin, että menisin nukkumaan yhtä ystävää kaivaten.
Saankin mennä nukkumaan rakastaen ja välittäen.
Voi tärkeä, kiitos kun olet siinä sittenkin.

Voi rakas, rakas, rakas tärkeä. Min äldsta bror och min bästa vän.
Älä enää anna mun pakottaa sua hylkäämään.
Oo kiltti.
Sitten mä lupaan yrittää kaikkeni.
Lupaan antaa kaiken.
Ihan kaiken.
Joohan, rakas?

Oon vaan ihan lamaantunut.

Tiedostaminen.
Hyökätä kimppuun.
Raadella.
Olla kuin meduusan syötävänä.
Polttaa ja pistää.

Kärsin jostain henkisestä halvaantumisesta.
Olenko tyyni ja rauhallinen huomenna?
Entä jos vain sekoan?
Pelottaa.

Mitä jos tärkeä haluaa todella, todella päästää irti?
Mitä jos minä en ole tärkeälle enää tärkeä?
Olen lukenut vanhoja tekstareita. Lukenut siitä, kuinka tärkeä olen. Olin. En kai ole enää.

Tärkeä sanoi, ettei aio olla vihainen.
Rakastan tärkeää mm. siksi.

Nyt pitäisi mennä suihkuun ja huomenna näyttää kauniilta.
Kannattaako meikata jos aikoo itkeä?
Kannattaa, jos se helpottaa oloa.
Jos se auttaa aamulla heräämään.

Jäätelöä.
Sinä olet vanilja.
Min äldsta bror och min bästa vän.
Älä mene pois rakas.

Nukuin viime yönä pitkästä aikaa hyvin.

Silti tuntuu, että kaikki vaan vihaa mua.

Mietin, pitäisikö tehdä iloisen eläimen automusiikkilevy perjantaiksi.
Auttaisiko se selviämään?
Voiko mikään auttaa selviämään tästä?

Kymmenen viikkoa jo ilman tiikerejä.
Kuuntelen ruotsinkielistä musiikkia ja itken ja huokailen.
Onneksi tää on kohta ohi.
Ei tää ikuisesti kestä.

En tiedä, kuinka paljon olen valmis muuttumaan vielä. Mutta jos en nyt yritä, yritänkö ikinä?
Olen yrittänyt jo paljon. Eikö se merkitse mitään?
Ei se matka vaan suunta, niinhän? Ei ole kiire, eihän?
On.

"Min äldsta bror och min bästa vän"
Tänäänkin se on teemana elämässä.

Vain elämässä, ei kuolemassa.

Kuolema johtuisi muista asioista.
Onhan minulla paljon.
Nyt vain ei olisi sitä yhtä estävää tekijää.
Nyt ei olisi enää iloista eläintä.
Tavallaan haluaisin antaa tärkeän vain mennä.
Saisin rauhan.
Saisin vapauden.
Voisin viimein lähteä itse.
Sitten tärkeä ajattelisi: "kannatti hylätä niin ei tarvinnut kestää ystävän kuolemaa" tai "tiesin, että näin kävisi" tai "voi paska"
Ja minä nauraisin taivaassa,
nauraisin ja itkisin, laulaisin: "min äldsta bror och min bästa vän" ja "jag saknar dig mindre och mindre"

Kyllä minä parissa vuodessa unohtaisin, jos eläisin.
Aiemmat on ollut helpompi unohtaa, koska ne ovat olleet niin eri asia.
Rakkaustyttö oli ehkä tärkein (naapurin kahden tytön lisäksi), mutta kun ei me nähty usein.
Tärkeää olen nähnyt kohta neljän vuoden ajan usein.
Tärkeä halaa. Tärkeän annan halata. Annoin. En tiedä annanko enää.
Tärkeä on.
Luulin että olisi aina.

Minä nauraisin taivaassa ja sinä kuulisit sen kesäöinä järven rannalla.

Pudottaisikohan joku ruusuja veteen, jos hukkuisin?
Se olisi ehkä kaunein tapa lähteä.
Kauniimpaa, kuin ranteiden aukiviiltäminen tai rekan tai junan alle heittäytyminen tai alkoholimyrkytys.
Sitä en vain tiedä, uskaltaisinko.
Jos jäisinkin henkiin.

Enkä minä koko aikaa halua kuolla.
Nyt ajattelen kuolemaa järkevästi.
Ennen ajattelin sitä pakonomaisesti ja paniikissa ja joka suuntaan huitoen.
Nyt ajattelen sitä järkevästi, punnitsen eri vaihtoehtoja, olen rauhallinen. En haahuile ympäriinsä, en hapuile mitään pientä uloketta josta voisi ottaa kiinni. Olen tyyni ja rauhallinen. Jos päätän kuolla niin sitten päätän. Loppujen lopuksi se ei ole kenenkään muun asia.
Tai on, mutta se on minun päätökseni.

Missä on iloinen eläin, joka ei anna tällaisen tapahtua?

Min äldsta bror och min bästa vän.
Miten näin pääsi käymään?

Näin unta.
"Min äldsta bror och min bästa vän"
Tää on vähän kurjaa.
Mua pelottaa ihan hullun paljon. Kolme yötä. Kolme pitää kamalaa itkuista yötä vielä.
Mitä sen jälkeen?
Lisää itkua?
Lisää unettomia öitä?
Lisää piikkimatto-öitä, lisää surullisia öitä?
Vai helpotus?
Olenko helpottunut?
Voinko olla helpottunut, jos tärkeä ei todella enää haluakaan olla ystäväni?
Epävarmuus on tämän aamun voimakkain tunne.
Epävarmuus, joka ei helpotu millään.
Istun sängyllä ja itken.
Kyllä tää tästä.
Koitan rauhoittua.
Mua vaan pelottaa niin käsittämättömän paljon.

Mutta oon rohkea.
Mä oon rohkea enkä itke perjantaina (itken kuitenkin) ja koetan hymyillä ja koetan olla iloinen ja kiva ja reipas koska siten se on ehkä tärkeälle helpompaa, ja haluan oikeasti, että kaikki on nyt tärkeälle helpompaa. Kaikki on ollut niin pitkään mulle helpompaa, nyt on tärkeän vuoro.
Mä olen reipas ja rohkea ja iloinen eläin.
Jos oonkin iloinen eläin viimeistä kertaa.
Voinko mä elää jos iloinen eläin kuolee?

Mua pelottaa eniten, että muutun takaisin vanhaan.
Eniten pelottaa, etten saakaan ylläpidettyä tätä uutta.
En haluaisi muuttua takaisin vanhaan. Ei se ollut mullekaan kiva.
En vain ihan vielä osaa.

"Min äldsta bror och min bästa vän"
Muistatko:
5.5.2009
"En mä oo ettei ois mitään väliä. Haluun vaan et tilanne korjaantuis, mut en oikeen tiiä miten mun pitäis toimii."
Nyt vasta ymmärrän.

Tämän päivän synnit:

AAMU
Mölisin äidille puoliunessa ja esitin nukkuvaa
Huijasin siskon viemään koirat
Olin ensin koneella ja rupesin vasta sitten siivoamaan
En tehnyt mielikuvaharjoituksia, vaikka olisi pitänyt
Ajattelin, kuinka helppoa olisi taas jättää syömättä
Halusin lopettaa syömisen kokonaan

PÄIVÄ
Johdattelin keskustelua väärille poluille, kun en halunnut puhua tunteistani tai elämästäni
Ajattelin, että keskustelukumppanini on väärässä ja ärsyttävä
Ajattelin pahaa siskostani, joka söi popcornia ja lintsasi ja katsoi Simpsoneita
Ostin suklaata ja jäätelöä äidin rahoilla, jotka jäivät lompakkooni viikonloppuna
Huusin koirille
Uhkailin toista koiraa kovaäänisesti
Ajattelin, että perheeni on sairas
Soitin pianoa ruoan jälkeen enkä mennyt suoraan siivoamaan
Kuuntelin samaa kappaletta koko päivän
Toivoin, että ystävyyteni tärkeän kanssa voisi jatkua, oli tilanne mikä hyvänsä
Ajattelin seksiä
Ajattelin alkoholia, ja ymmärsin, että juomisen on loputtava, mutta samalla olin surullinen siitä, koska haluaisin ryypätä yhä

ILTA
Huusin äidille
Paiskoin ovia
Huusin koirille
Heitin flexin lattialle
Romahdin eteisessä ja itkin
Ajattelin, että voisin tappaa koirat
Lähetin tärkeälle tekstiviestin
Lähetin toisellekin tekstiviestin
Soitin sille toiselle
En laittanut sukkia ja sain rakot kantapäihin
Ajattelin, että kaikille olisi parasta, jos kuolisin
Ajattelin, että perheeni ei ansaitse minua elossa
Uhkasin kuolla
Huusin äidille lisää
Tekstasin sille toiselle, että mikään ei ole hätänä, vaikka itkettää ja ahdistaa
Ajattelin viiltelyä
Halusin viillellä
Itkin
En antanut äidin koskea
Halusin, että jompikumpi koirista paskoisi naapurin pihaan ja naapuri huutaisi ja minä voisin huutaa naapurille "haista sinä vittu!" ja sylkäistä
Olen vieläkin koneella, vaikka pitäisi nukkua

Unikuvissani tärkeä sanoo, että välittääkin vielä.
Minusta tuntuu, että se on valhe.
Minusta tuntuu, että näin onkin parasta.
En halua satuttaa, en halua tehdä vahinkoa. Selvästikin olen kuitenkin vahingoksi. Selvästikään kukaan ei vain kestä, kukaan ei vain jaksa..

Miksi täytyisi elää vielä?

Olen rauhallisin mielin.
Itken hallitsemattomasti, itken niin etten näe näppäimiä, kirjoitan lihasmuistilla.
Jos sinä menet nyt, kaikki katoaa. Iloinen eläin kuolee sukupuuttoon sateettomalla aukealla ilman yhtäkään puuta.
Jos sinä menet nyt, minä lakkaan tuntemasta.

Ansaitsen sen.

Mun pitää lopettaa juominen.
Alkoholi ei vaan oo mun juttu.

Olen väsynyt ja peloissani.
Ajattelusta ei tule mitään.
Mietin vain, kuinka pyytäisin anteeksi.
Kuinka osoittaisin olevani pahoillani.
Riittääkö mikään?
Voinko tehdä mitään sellaista, joka osoittaisi, että olen pahoillani kaikesta pahasta?
Enhän edes tiedä, mistä pitäisi olla eniten pahoillaan.

Haluaisin vaan jo unohtaa.

Kosketa minua, Henki.

Koskettaisit sinäkin, tärkeä.

Elän keskellä kaikkea ja silti yksin.
Tänään juuri huomasin, kuinka yksin olenkaan.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että perhe on oikeudenmukainen.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että saisin anteeksi virheeni.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että edes ne rakastaisivat, joiden on pakko.

Ei kenenkään ole pakko. Eikä kukaan vapaaehtoisesti halua.

Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että riitän.
Ja kuinka väärässä olinkaan, kun luulin, että voisin olla omana itsenäni tarpeeksi, luulin, että minut hyväksytään.
Olin väärässä, nyt sen näen.

Sydän on täynnä vain tyhjyyttä ja kylmyyttä. Sielu on täynnä dissonanssikaikuja, ei koskaan hiljaista, kerta toisensa jälkeen vain vääriä sointuja.

Minä olen aina täynnä vääriä sanoja.
Olen aina väärä, vääränlainen.
Teen vääriä asioita.
Aiheutan pahaa, vaikka yritän saada aikaan hyvää.

Juuri tänään olen vain niin yksin, niin hylätty ja kurja. Tunnen olevani tyhjä, vaikka en koskaan ole. Aina siellä sisimmässä on jotain väärää.

Välittäisit minusta.
Sielu huutaa niin.
Etkö välitä enää?
Miten näin kävi?

Näin tänään perheesi.
Miksei minulla ole rakasta perhettä?
Miksei minulla ole ketään?
Miksei minulla ole enää sinuakaan tukena?
Miksei minulla ole mitään?
Voi Jumala, miksi olet ottanut minulta jo lähes kaiken?

Miksi olen jatkuvasti sokea ja kuuro?
Miksi itken silmäni sokeiksi, huudan korvani kuuroiksi?
Miksi en tunne, en näe enkä kuule?
MIKSEI MINULLA OLE ENÄÄ KETÄÄN?

Löytäisit minut.
Löytäisit minut taas.
Minusta on tullut uusi, minä olen se iloinen eläin, muistathan.
Löytäisit sen iloisen eläimen.

Tänään itkin taas rakkaassa, ihanassa kirkossa.
Tänään itkin kun lauloin Suvivirttä.
Tänään itkin kun ajattelin sinua.

Mardrömmar.
Painajaisunia.
Jag har haft dem mycket.

"Och jag drömmer drömmar om att alla försvinner, en efter en, min äldsta bror och min bästa vän och alla dem som jag inte har än." (Melissa Horn)

Kuuntelen surumielistä ruotsinkielistä musiikkia ja mietin, uskaltaisinko todella lähteä Ruotsiin, jos vuoden päästä pääsisin.
Uskaltaisinko?
Voisinko vaan lähteä?

Kai voisin.
Jos haluaisin.
Haluanko sitä todella?
Tällä hetkellä haluan vaan yhtä asiaa kaikista eniten.
Sitä, että kyyneleet loppuis.

TIEDÄN että pitäisi vaan nukkua kun sattuu.
Ulkona on valoisaa. Minäkin haluaisin olla valoisa, iloinen eläin.
En vain tiedä, osaanko ilman tärkeää. Uskallanko.

Milloin mun elämästä tuli tällanen kaaos?

Mä päätin äsken, että olen rauhallinen sitten, kun tapaan tärkeän taas.
Olen rauhallinen, en hermoile enkä itke. Jos on todella parasta tärkeälle, ettei olla ystäviä, niin rakkauden nimessä mun on annettava sen tapahtua.
Se on ihan hirmuisen surullista, mutta mun on annettava sen tapahtua.
Vähän samalla tavalla, kuin tärkeän olisi täytynyt antaa mun kuolla viime kesänä. Jumala mut pelasti. Tällaisina päivinä, kun huomaan, että oon vaan niin yksin, mä mietin, että olisinpa mä sukeltanut siihen järveen.

Mä olen niin yksin.
Tärkeä on niin kaukana.
Toinen on ulkomailla.
Kukaan ei kuule, kukaan ei näe.
Miten näin kävi?

Mä yritin hyvää, kun lopetin tiikerit.
Nyt näyttää siltä, ettei kukaan muu laula mun tarinaa yhtä hyvin kuin tiikerit.
Sanat loppuu, tiikerit pysyy.
MÄ TAISTELEN NIITÄ VASTAAN.
Haluisin vaan luovuttaa.

Tiedättehän. Talvisodan jälkeen tuli jatkosota ja silleen. Iso, paha Neuvostoliitto voi vielä voittaa.
Ja Venäjähän voitti lätkän maailmanmestaruudenki.
Voittavat varmaan Euroviisutkin.
Siinä jää pieni Suomi vähän kakkoseksi, jos sitäkään.

Egotrippikin laulaa: "On olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita ettei niistä puhumalla selviä."

Pidä musta kiinni.
Anna mun pitää susta kiinni.

Makedonian Euroviisubiisi on magee, vaikka ei silleen mun lemppari. Mut se kirkumis-kohta... Uuh. Mäkin haluaisin kirkua noin. Varsinkin nyt voisin kirkua, kun hampaaseen sattuu ja suu vuotaa verta ja tärkeä tulee vähän väliä mieleen.
En tahtoisi nyt.
Ei nyt. Viikon päästä sitten.

(Kai tiedät, etten saa rauhaa, vaikka nyt tehtäis päätös, ettei jatketa näin? Sattuu silti, silloin vain ei ole kannattelevia käsiä enää.)

Luota muhun.
Mä pidän susta huolta, kaikki on hyvin, mitään ei käy.

Syvyydestä minä huudan sinuakin.

Voit kysyä siltä toiselta, kannattiko hylätä silloin melkein-kaksi vuotta sitten. Eri asiahan se on, tietysti, mutta ehkä voisitte puhua siitä. Ehkä se olisi viisasta ja avartaisi teidän kummankin katsetta.
Ei niin, että puhuisitte ja sitten tsädäm haluaisitkin jäädä tähän, vaan niin, että ymmärtäisit.
Tai enhän minä tiedä, oletteko te siitä puhuneet.
Enkä tiedä, valehteleeko se toinen sanoessaan, ettei nyt hylkäisi.

Mitä jos koko maailma hylkää?
Saanko sitten kuolla?
Vaikken edes haluaisi.

Koko ajan sydämeni huutaa.

Se on huutanut tänään koko päivän.
Huutanut tuskasta, huutanut kuolinhuutoaan.
Sydän pieni, älä kuole nyt.
Älä kuihdu.
(Musta tuntuu että kuihdun.)

Tiikeritarinoiden piti muuttua selviytymiseksi.
Nyt tuntuu, etten ikinä selviä.

Haluan kyllä selvitä.
Mutta mihin suuntaan silloin lähdetään, kun tärkeä katoaa?

Voi hyvä Jumala, mihin silloin kulkisin?

Vaikeaa ja kipeää nyt.
Näinkö paljon satutin sinua?
Mikset sanonut aiemmin?
Mikset kertonut, että sattuu näin paljon?
Voi rakas miksi miksi miksi et kertonut aiemmin, että satutan?

(Ehkä pelkäsit, etten sitten enää ole. Ehkä pelkäsit, että lakkaisin olemasta. Ehkä olisin lakannutkin. Nyt en enää lakkaa.)

Sydämeni lakkaa olemasta.
Sydämeni lakkaa rakastamasta.

Voi kiltti, kiduta minua kaikilla yksityiskohdilla.
Tapa minut.
Tapa minut nyt.
Tapa minut kertomalla kaikki se, missä teen väärin. Tapa minut kertomalla kaikki se, millä satutin. Tapa minut kertomalla, kuinka huono ja arvoton olen.
Saatan jatkaa elämää silti, mutta kerro minulle.
Minun täytyy saada tietää.

Tapa minut rakas.
Ilman sinua en tiedä, kuinka hyvin jaksan elää.

This ain't gonna bring us closer. (Roman Lob)

Kantakaa toistenne taakkoja niin te toteutatte Kristuksen lain.
Sä olet kantanut mun taakkoja, anna mun nyt kantaa sun taakkaasi.

Kerro, mikä on.
Kerro, mä kuuntelen kyllä.
Ja oli se mitä tahansa, niin mä en lakkaa rakastamasta.
Vaikka sanoisit kuinka pahasti.

Anna mun kantaa sua nyt.
Päästä irti ja heittäydy armon syliin, luota Jumalaan.
Luota siihen, että osaat tehdä juuri oikeat päätökset.
Rukoile apua ylhäältä.

Puhu mulle. En osaa arvailla, en osaa tietää jos et kerro.
Auta mua ymmärtämään sua.
Tuu puolimatkaan vastaan.
Kerro mikä on.
Oo kiltti.

Melkein itkettää.
Sydän syrjällään olen taas tänään sinua ajatellut.
On niin väärin, niin käsittämättömän väärin ja kurjaa, ettet ole nyt tässä.
Ole tässä. Olisit. Olisit minulle joku.
Näe minut. Näkisit minut. Näkisit minut ilman tiikerejä. Pyydän, älä pakota tekemään tiikerejä. Älä pakota. En tahdo enää.

En osaa ehkä sanoa sinulle sitä, miltä tuntuu. Kun joskus viikon päästä näemme, olen ehkä vain sanaton ja tyhjä. Silloinhan on kulunut jo kuukausi. Enää yksitoista, niinkö, sitten voisit taas olla ystäväni, niin kuin humalassa sanoin sinulle.

Ajattele vain itseäsi. Älä ajattele enää minua, en ole sen arvoinen.
En tiedä, kuinka paljon tarkoitan sitä todella.
Minua pelottaa ja huolestuttaa.
Olen huolissani tulevasta.
Meistä.
Minusta ja sinusta.

Sinä pärjäät.
Minäkin pärjään, pakkohan se on.
Mutta pärjäämmekö me?
Selviämmekö me?
Sinä selviät.
Minä selviän.
Entä me?

Haluan kirkkaan järven rannalle, haluan suolaisen merituulen luo, haluan kalliolle ja metsään ja niitylle.

Vie minut sinne, missä on kaunista.
Sanoit, että autat minua näkemään maailman niin kuin sinä sen näet.
Nyt et haluakaan auttaa.

En voi syyttää sinua siitä. Ymmärrän kyllä.

Väsymys painaa ja saa itkun silmiin.
Antaisit minulle anteeksi.

Katson euroviisuja. Väsyttää. Väsyttää ihan järjettömän paljon, en taida jaksaa kattoa loppuun asti. Kuljen semmosessa univelkapöhnässä ettei mitään rajaa taas.

Autoa ajaessa en ajattele.
Autoa ajaessa kaikki huomio menee vielä toistaiseksi siihen, että yritän hahmottaa auton rajat ja opetella vaihtamaan vaihteita ja katsomaan peileihin ja olemaan sammuttamatta autoa ja polkemaan kytkintä.

Tänään olen pelännyt, että tää onkin Asus4, joka ei koskaan purkaudu takaisin harmoniaan.

Tänäänkin olen pelännyt.
Mutta en ole itkenyt. Olen puhunut tästä tyynesti ja itkemättä, todennut, että jos näin todella on parasta niin olkoon sitten niin.

Miksi en haluaisi luopua?
Olet niin tärkeä.
Kyllä pärjään elämässä ilman sinua, mutta en haluaisi olla ilman. Olet niin tärkeä.
Mutta jos tämä sattuu sinua todella, on luovuttava. Haluan, että sinullakin on hyvä olo enemmän kuin paha olo. Olisi itsekästä pakottaa sinut nyt tähän, jos todella tunnet, että sinun on parempi ilman minua.

Mä annan sut pois, mä päästän sut pois vaikka sattuu. (Laura Närhi)
Kiitos kun koitit ymmärtää, tiesin siihen et pystyisi edes sinäkään. Jos joskus liikaa muistankin, juon vielä yhden niin muistan taas paljon huonommin. Huolit hulluuttas puolikkaan, enempää en ois osannut koskaan antaakaan. (PMMP)

Elämän jano.
Lauloin tänään kuorotreeneissä Jumalalle ja sinulle.
Eilen ymmärsin paljon yhteydestä ja ykseydestä.
Pitää muistaa rukoilla.

Menetänkö sut nyt?
Voi ei ei ei ei eiiii menetänkö sinut?

Sattuu, kun olen tehnyt niin väärin. Sattuu ihan hirveän paljon.
Voi ei anna anteeksi.
Voitko ikinä antaa anteeksi?
Ehkä et.

Sitä mä vaan vielä, että:

jos sä nyt luovutat meidän suhteen, se antaa mulle vähän huonon esimerkin.
Se tuntuu siltä, että oot turhaan kieltänyt mua luovuttamasta kaikki nää vuodet.
Ei se ole lupa luovuttaa, mutta sellaiseksi mä sen ehkä käännän.

Me voidaan saada tää vielä toimimaan, voidaanhan? Oletko luovuttanut meidän suhteen jo?
Tähänkö tää nyt jää?

Lähden itkusilmin ihanaan ja rakkaaseen kirkkoon.
Oletko jo luovuttanut mun suhteen?

Mä en tiedä, voinko näyttää tätä blogia kenellekään ikinä.
Ehkä pakko, jos tällä hetkellä tuhoisimman ihmissuhteeni toinen osapuoli vaatii täyttä rehellisyyttä. Sitten kerron. Sitten näytän sinulle, rakas.

Yritän siivota, mutta sen sijaan, että se jotenkin toisi tilaa elämään, se vaan saattaa kaiken kaaokseen. Kaikki vanhat asiat muistuvat mieleen. Kaikki vanha vaan posahtaa silmille. Vaikeaa hengittää, pölyä ja siitepölyä ja ikävää. Tukehduttaa.

Olenpa tänään purkanut sydäntäni.
Puran jatkossakin, jos siltä tuntuu.
Itseäni vartenhan mä kirjoitan, jotta saisin jotain tolkkua tähän elämään.
Vaan kun en saa.
Eipä ne tiikeritkään sitä onnellisuutta tuo, joten en tee niitä.
Vaikka just nyt vaan haluisin.

Mutta en. Mä olen vahva.
Olen vahva.
Olet vahva.
Olemme vahvoja.
Mä en ole.
Illalla kaikki on toisin.
Ensi viikolla kaikki on toisin.
Kesällä kaikki on toisin.

Haluan rantaan, haluan sinne taas, haluan kirkaan ja kuulaan ja viileän veden äärelle. Haluan olla yhtä laineiden kanssa, haluan hukkua aaltoihin. Vem lämnade vem? Jag är inte över dig än.

Jos pitää valita ystävyys tai kuolema, niin valitsen ystävyyden.
Jos pitää valita se, ettei olla ystäviä, tai kuolema, niin valitsen kuoleman.
Oon epäreilu kusipää. :(

Just nyt vaan on niin kova ikävä.

Senkin kummittelevat tiikerit JÄTTÄKÄÄ MUT RAUHAAN.
Haamukipu.
Vanhojen tiikerejen (tää on oikea taivutusmuoto, koska kyse ei ole tiikeri-eläimistä) vertavuotava haamukipu.
Mä en tee enää yhtäkään. En halua.
Heitin muutossa viimeisen oman (aika hienon) tiikerintekovälineen pois. Vihdoinkin.
Haluan olla vapaa tästä.

Tää itsetuhoisuuden muoto - hylkäämään pakottaminen - on liimautunut muhun kiinni liian lujasti. Mistä se on peräisin?
Ehkä jo kaukaa.
Ehkä niiltä ajoilta, kun oon ollut noin kymmenvuotias tai hieman päälle.
Ehkä se on ollut ohjelmoituna muhun aina.
JUMALA, miksi?

Tää meidän ystävyys, kirjoitan suoraan sinulle, rakas, on ollut ihan mielettömän ihana asia. Tää on tuntunut joskus jopa vahingolta. Miten mulle on voitu suoda noin ihana ja rakas ihminen lähelle?
Nytkö Jumala on huomannut, että en ansaitsekaan tätä kaikkea?
Nytkö sinä olet huomannut, etten olekaan niin kiva ja ihana kuin olet aina sanonut?

Muistan ensimmäisen kesän. Muistan vadelmamehujään ennen kuin kohdattiin ensimmäistä kertaa todella. Muistan, kuinka lämmin se kesä oli. Ainutlaatuinen. Ei täydellinen, mutta kaikesta vaikeudestaan huolimatta rakas mun muistoissa. Täynnä uutta ja vanhaa. Yhtäkkiä olikin todellista ystävyyttä.
Muistan työmatkat ja työpaikan painostavan ilman. Muistan vihreän ipodin ja punaisen puhelimen, muistan kuinka tekstasin sun kanssa. Muistan mökkimatkan ja sen, kuinka kyseltiin. Muistan viestit. Muistatko sinä? 18.-19.8.2008 "Sun satutamiseen mulla ei ole koskaan syytä, sitä ei tarvi pelätä" ja "Kyl mä oikeestikin välitän susta" ja "mä en ikinä päästä susta irti" ja "luota nyt muhun, mä en halua satuttaa tai rikkoo sua." Mitä sille kaikelle tapahtui?
Syksyä en muista juurikaan, mutta muistan marras-joulukuun vaihteen. Muistan bussimatkat ja metromatkat ja tekstailun. Muistan soittaneeni, olit hiihtämässä, oli hiihtoloma. Kerroin silloin, etten ollut kotona, kerroinko? Kirjoitin kirjeen, sen muistan. Kirjeen vai sähköpostin? Vaikea muistaa. Ehkä kirjeen.

Muistan keväältä jotain. Muistan kermavaahdon ja sen, kuinka tuntui, että pelaat. Olen toipunut siitä nyt hyvin, se ei enää aiheuta itkua eikä vihaa. Olet saanut kaiken anteeksi, tiedäthän sen?
Muistan, kuinka sanoin, etten halua elää syntymäpäivääni, ja sinä tiesit, että se oli synttäriyöni.
Muistan koulun, muistan kuinka puhuttiin puhelimessa, olin koulussa ja sinä kipeänä kotona. Muistan, kuinka sen vuoden keväänä laitettiin perjantaisin tekstareita siitä, kummassa paikassa iltaa vietettäisiin. Sitä tehtiin isollakin porukalla.
Muistan alkukesän. Muistan yhteisen konfirmaation. Muistan matkasi ja sen vihan, jonka aiheutit. Et ollut luottanut, ja se satutti. Se saa edelleen kyyneleet silmiin. Tiedän, että tarkoitit hyvää, mutta ymmärsin sen ehkä väärin. Ymmärrän sen edelleen ehkä hieman väärin. Näen sen niin, etten ansaitse luottamustasi.
Muistan, kun veimme sinut erään ystävämme kanssa rannalle ja olimme kaikki kolme iloisia.

Muistan, että ryyppäsin sen vuoden aikana paljon. Liikaa. En muista syksystä paljonkaan, muistan että olimme samassa koulussa ja näimme paljon, mutta muuten en muista kovinkaan paljoa. Se on surullista. Toisaalta, silloin minulla oli bestis, jonka kanssa vietin vielä aikaa.
Ryyppäsin talvenkin, ja koko seuraavan kevään. Tuli synttärit ja niitä seurasi kesä. Muistan ikkunan korkealla, muistan viiltelyn, muistan kuinka huusit. Saat anteeksi, olet jo saanut. Silti se tulee joskus uniini. Silti muistan joskus pohjattoman syvän, pelkoa täynnä olevan katseesi, muistan kuinka huusit, muistan kuinka pelkäsin. Niinä öinä herään omaan itkuuni. Se kesä oli vaikea. Olin koko ajan kamalan epäreilu, voin koko ajan vaan huonommin ja huonommin, asiat eivät tuntuneet järjestyvän millään. Kaikki oli kaaosta, kaikki oli liian kaaosta, mutta sinä kestit, sinä jaksoit vierelläni. Muistan telttailun, muistan istuneeni järven rannassa. Järvi oli kirkas ja syvä ja viileä, kutsuva, rakas. Silti lähdin sieltä elävänä pois.
Muistan syksyn, muistan kuinka yksi tärkeä hylkäsi. Sinä olit tukena, sinä sanoit ettet aio hylätä. Muistan sen tuskan ja epävarmuuden, joka raastoi. Nyt tunnen sitä samaa taas. Muistan, kun sain kuulla, että pääsen muuttamaan omaan kotiin. Muistan rukoukset, muistan pelon ja ahdistuksen, muistan sen, ettet sinä ollut innoissasi. Pelkäsit, ymmärrän sen nyt. Etkä pelännyt ihan turhaan. Mutta huomaatko nyt, olen selvinnyt siitä. Me olemme selvinneet siitä.

Talvi oli täynnä kaikkea outoa, muistan sen. Muistan seurustelun, muistan uuden vuoden (tai sen, mitä siitä voin muistaa), muistan alkuvuoden ja muistan kevään. Muistan rukoukset ja sen, kuinka sinä ilmoitit riemuissasi läpäisseesi kokeen. Muistan olleeni silloinkin vaikea sinulle, muistan taistelleeni paljon sinua vastaan, olen tehnyt sitä ystävyytemme alusta saakka, ja olen siitä pahoillani. Muistan, kuinka autoit minua keväällä. Muistan, kuinka tulit naapurini kanssa avaimilla sisään kun olit huolissasi. Muistan kesän, muistan junaradan ja tuijotukset, muistan päätöksen toiselle paikkakunnalle lähtemisestä, muistan paljon ja silti muistan liian vähän.

Muistan viime syksyn, muistan kuinka lähdin ja kuinka soiteltiin ja tekstattiin paljon. Muistan ensimmäisen kirjeesi, osaan jokaisen kirjeesi lähestulkoon ulkomuistista. Meillä oli molemmilla paljon kaikenlaista syksyllä. Muistan, kuinka yllätin sinut ennen syntymäpäivääsi. Muistan sen kovin hyvin, muistan katseesi ja ilosi. Sinä teit minut sillä ilollasi onnelliseksi.
Muistan, kun lähdit muualle viikoksi. Muistan, kuinka kiukuttelin. Se oli pelkoa ja epävarmuutta, olen pahoillani siitä. Olin kiukkuinen, koska olit vähätellyt sitä, mitä olin kokenut. Et ymmärtänyt, eikä sinun kuulukaan koskaan ymmärtää sitä, mutta vähättely sattui.
Muistan, kuinka jotenkin kummasti kaikki sujui. Kaikki toimi. Me toimimme yhdessä. Muistan itsenäisyyspäivän, muistan auton johon unohdin karkkia, muistan kaiken muun paitsi sinut, ja se pelottaa. Muistan, kuinka poikkesit ennen joulua ovella. Muistan joululahjasi, muistan sen ilon ja riemun ja onnenkyyneleet, jotka aiheutit. Muistan, kuinka näimme joulun ja uuden vuoden välissä. Muistan uuden vuoden jälkeisiä päiviä, kuinka pelasimme xboxilla, muistan kuinka soitit valkoista Hellas-pianoani, minä lauloin. Muistan myös sen, kun päätimme ottaa hieman etäisyyttä toisistamme. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi olla virhe, koska rikoin sinä aikana itseäni ja aiheutin sillä itselleni ja meille lisää hankaluuksia.

Muistan sen päivän ennen kuin luovuimme aktiivisesta ystävyydestä hetkeksi. Muistan haikeuden, muistan sen, kuinka vaikeaa oli luopua. Muistan oman vahvuuteni ja muistan sen, kuinka hyvin pian koko elämä kaatui liian kovalla voimalla päälle, kaikki tuntui liian raskaalta ilman sinua. Anteeksi, etten silloin sinnitellyt enempää. Anteeksi, etten yrittänyt lisää, anteeksi etten vain pakottanut itseäni kestämään.
Sen jälkeen kaikki on ollut huonosti. Sinulla on ollut kiire ja minä olen tuntenut itseni tarpeettomaksi. Olen voinut huonosti, ja koska olen luvannut lopettaa tiikerit, en ole osannut helpottaa sitä ahdistustani. Olen pelännyt ahdistusta ja kurjia asioita, koska en ole ollut varma, handlaanko niitä. Olen pelännyt sitä, että sinä hylkäät, ja siksi minun on ollut helpompi hylätä itse. On paljon helpompaa syyttää itseään kuin myöntää, että on ollut niin huono, että toinen on hylännyt.

Vappuna tein päätökseni humalassa, ja sitä ennen tein sen saman päätöksen krapulassa. Olen kovin pahoillani siitä, samoin siitä, että rikoin lupaukseni ja uhkailin kuolemalla. En olisi saanut tehdä niin, se oli automaattinen reaktio ahdistukseen ja epävarmuuteen. Haluan tehdä töitä, jotta niin ei kävisi enää. Yksin tunnen oloni vain kovin voimattomaksi. Tiedän, ettet sinä kiusallasi minua ole hylkäämässä. Tiedän, ettet sinä tee sitä satuttaaksesi. Sinäkin yrität vain parhaasi mukaan pärjätä ja riittää, tiedän sen. Ymmärrän, että olen todella vaikea ystävänä, olen aina ollut, mutta koetan kehittyä ja muuttua.

Miltä minusta tällä hetkellä tuntuu?
Pahalta, kurjalta. Ahdistaa. Tunnen itseni täysin arvottomaksi ja turhaksi, täysin merkityksettömäksi. Mietin koko ajan, ovatko sanasi olleet aina vain tyhjää puhetta. Sanat siitä, kuinka et hylkää ja kuinka ystävänäni on ihan hyvä olla. Syytän tästä itseäni, tulen varmasti aina syyttämään.
Jos jatkamme ystävinä, pitää meidän ehkä kummankin tehdä aktiivisesti työtä sen eteen, että voisimme luottaa toisiimme.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin välissämme olisi puolen ikuisuuden kokoinen kuilu ilman siltaa. En tiedä, miten löytäisin sinut jälleen, ja samalla tuntuu, kuin kadottaisin itsenikin.

Mikä tässä mättää?
Mikä ei toimi?
Mikä on se ongelma?

Mikset voi luottaa?
Mitä pelkäät?
Mikä tuntuu niin pahalta, ettet enää halua olla ystävä?
Miksen riitä?
Mitä teen niin väärin?
Missä satutan?
Missä teen liian vähän?

Nyt vasta kyyneleet. Ei aiemmin, vasta nyt.
Anna anteeksi.