Väsyttää.
Ahdistaa.
Päähän ja keuhkoihin sattuu.
Ja kaikkialle muuallekin.
Silmiin. Poskiin. Hymylihaksiin. Kieleen. Kaikkialle.

Haluan vaan hukuttaa tän kaiken johonkin kauas ja sanoa että kaikki on hyvin ja hymyillä ja esittää ja väittää että pärjään vaikka todellisuudessa en pärjää todellakaan.

En nuku. En vaan pysty.
Paha kiusaa liikaa, sillä on liian vahva ote eikä se irrota. Ei vaikka kuinka huudan Jeesusta.
En jaksaisi enkä osaa rukoilla. Istuin parvekkeella rukouspenkillä ja yritin mutta olin aika huono.

Mulla on vaan koko ajan niin paha olla mutta en uskalla kertoa siitä.
En uskalla rukoilla, en uskalla pyytää rukousta, en uskalla pyytää apua.

Pelko ja häpeä turruttaa. Tää ei helpota kyllä kotona yhtään. Mua vaan pelottaa lisää ja seinät kaatuu päälle. En syö enkä ees juo (ja siksi on pää kipeä ja huono olo koko ajan ja sit niiden takia ei ees tee taas mieli syödä tai juoda), on liian kuuma ja tuskaista.
Enkä nuku.
Se on se suurin ongelma.
En nuku vaikka väsyttäis ihan sikana.
En vaan uskalla nukkua.