"Jos saisin rakastaa sua uudestaan pystyisin kyllä parempaan"
Jippu-Piiloon



















Parempi luovuttaa nyt.

Olen tänään kirjoittanut yhden kirjeen.
Ei kovin hyvä juttu.
Ehkä kohta teen toisenkin.
Niiden pääsisältö ei ole anteeksi, vaikka niin voisi luulla.
Niiden pääsisältö on kiitos.
Ja sitten anteeksi ja sitten heippa.

Menee taas vähän huonosti.
Eilen puhelimessa tärkeän ystävän kanssa oli ihan kivaa, sen hetken ei pelottanut mutta yö oli taas yhtä painajaista.
Yritän hukuttaa sitä kaikkeen turhaan mutta se ei oikeasti onnistu.
Synti ei poista syntiä, tiedättehän.

Kurotun kohti Jumalaa ja uskallan välillä haaveillakin, teen ihan oikeasti suunnitelmia haaveiden toteuttamiseksi ja kaikki on tavallaan ihan hyvin mut sit ei olekaan.
Pelkään liikkua ulkona ja pelkään olla kotona.

Tästä ei tule oikeasti yhtään mitään.
Mä en vaan ihan todella jaksa.

Väsymysitkua.
Oon niin väsynyt että vaan itkettää.
Oon niin väsynyt etten jaksais enää yrittää vaikka mun elämästä ei tavallaan puutu mitään.
Oloni on musertunut, oon väsynyt ja oon surullinen.
Kaikki on ihan sairaan hyvin ja silti...
En taas nukkunut viime yönä juurikaan.
Jeejee...

Viime yö oli painajaisten täyttämä.
Mua ahdistaa ja pelottaa vieläki.
Tiedän ettei oo mitään hätää mutta silti on ja oon yksin ja kukaan ei voi lohduttaa mua!
On hätää.

Paluu arkeen.

Mun piti olla kuollut ja se ahdistaa aika reippaasti.
En olekaan.

Mun pitäis olla kuollut jo.

Aamu sarastaa jo taas, vaikka kello on tuskin puoli kolmeakaan. Pimeys on silti ohi.

Mulla on ollut ihan liikaa aikaa ajatella täällä yötyössä.
Oon tosi lähellä Jumalaa ja se on hyvä asia mutta myös vähän kurja asia.
Muistan niin hyvin synnit ja virheet.
Ja mulla on niin tajuton ikävä.
"Kiitos että sain olla sydämessäsi vieraana hetken."

Toivon silti että olisin yhä. Toivon ettet olisi sanonut "nyt on aika lähteä, mene jo, et ole enää tervetullut."
Tehtyä ei saa tekemättömäks.
Silti toivon, että voisin ees saada anteeksi.
Toivon että voisin saada mahdollisuuden.
Toisen tilaisuuden.

Tiedän, etten saa.
Koska elämä ei ole elokuvaa, elämä ei ole satukirjan satu, ei prinsessabröllopet, ei täydellinen näytelmä jossa jokainen tuntee osansa ja paikkansa ja sanoo juuri oikeat asiat.
Ei.
Elämä on aika karuu aika usein. Elämä on tilastoja ja todennäköisyyksiä, sääntöjä, pettymyksiä, kipua, surua, ahdistusta, tuskaa, pelkoa, syntiä, menetyksiä ja virheitä.
Ja silti elämäkin voi olla kaunis.

Mä en vaan aina näe sitä niin.

Hämärä hiipii yleensä hiljalleen, vähitellen. Yhtäkkiä onkin pimeää.

Mutta niin on käynyt nyt valollekin.
Juuri oli pimeää ja nyt aamu jo sarastaakin.

Äsken oli lähes myrskyisän tuulista, nyt pilvet liikkuvat hitaammin ja puiden latvustot huojuvat niin hiljalleen, että sitä tuskin huomaa.

Aina välillä tuuli taas yltyy, pilvet vyöryvät eteenpäin ja aallot lyövät rantaan.
Valo kuitenkin on ja pysyy.
Aamu on tuloillaan.

Näin kesällä sitä pimeää todella kestää vain hetken.
Niin pienen hetken, että sen tuloa ja lähtöä tuskin huomaakaan.

Olen saanut kiittää ja ylistää.
Olen ymmärtänyt olla kiitollinen.

Kiitos että sain olla sydämessäsi vieraana hetken.

Kaikella on määräaikansa.
Halusinpa minä sitä tai en.

Täällä on niin pimeää.
Koko ajan.
Lainaan mun tiikeritarinoja marraskuulta:
"Vihaan näitä painajaisia.
Kiivijäätelöä.
Autoreissuja.
Kaikkea!!
VIHAAN!!!!!!!!"

Vihaan vieläkin. Tai kenties taas.
Vihaan mansikka-amppelia ja sitä, että pitäisi keksiä kenelle vien sen kasteltavaksi kun lähden viikoksi pois.
Vihaan hiekkarantoja ja merta ja spontaaniutta, vihaan musiikkia, vihaan laulamista, mekkoja, paljaita varpaita, ballerinoja, passionhedelmälikööriä, hirviä ja lapioita ja lunta, vihaan postikortteja.
Vihaan tätä asuntoa, vihaan kiiltomatoja jotka kulkee ulkona, vihaan parveketta, intervalleja, lempisointua, sotapeliä, kirjaston pihaa, silmälaseja, miniminimini-porkkanoita ja -perunoita...

Tää mun viha kuohuu yli.
Haluaisin purra, raapia, lyödä, potkia, hakata päätä seinään tai lattiaan, tehdä tiikerejä luuhun asti.
Haluaisin oksentaa, heittää kaiken ruoan parvekkeelta alas, niellä jokaikisen lääkkeen jonka löydän tästä asunnosta ja juoda kaiken alkoholin viimeistä pisaraa myöten.

En tiiä mitä teen tän mun elämän kanssa.
Mun pitäis olla ihan maailman onnellisin tällä hetkellä koska ulkoisista puitteista iso osa on ihan hyvin.
Silti en nuku.
Joka yö huudan ja itken ja kieriskelen ahdistusten kourissa.
Paha ei jätä mua rauhaan hetkeksikään iltaisin ja öisin.
Oon niin, niin väsynyt.
En jaksais ees itkeä enää, en jaksaisi hengittää.
Oon niin voimaton etten jaksa edes tehdä tiikerejä vaikka haluaisin, vaikka tuntuu että pitäisi.

Ne ihmiset kaupassa tänään...
En osaa kuvata sitä kokemusta.
Se oli KAMALAA.
Ne ihmiset vaan käveli ja sanoi mulle sanoja ja jatkoi kävelemistä. Valot oli kirkkaat ja himmeät ja mä vaan halusin itkeä. Maksettuani itkinkin vuolaasti.
Mulla ei oo nyt ketään.
Olen ihan yksin suuressa maailmassa eikä mulla oo ketään joka puolustais mun oikeuksia tai auttaisi tai tukisi.
Haluaisin sairaalaan, haluaisin sairaalaan NYT koska se voisi helpottaa mutta mä en voi koska vihaan kaikkea niin paljon.

Vihaan mun tiikeritarinoita ja mun tiikerielämää ja mun kaikkea muutakin elämää.
Onko ihmisen pakko syödä, pakko hengittää, pakko olla?
Miksei saisi vaan kuolla?

24.4.2006

On olemassa niin kovin monta päivää, jotka voisin asettaa tuohon.
Mutta laitan tuon.
Se on se päivä.
En enää muistele sitä.
En enää sen päivän kohdalla kirjoita päiväkirjaan "tiikerien vuosipäivä" koska en halua muistaa.
Muistan sen silti.
Muistan miltä tuuli tuntui iholla sinä päivänä, muistan sanoja ja ääniä ja hajuja siltä päivältä.
Päätä särkee kun ajattelen sitä.

Tänään tapahtui jotain todella omituista.
En ihan tiedä, kuvittelinko kaiken, mutta kaupassa ihmiset kävelivät ohi ja sanoivat sanoja, siis ihan käsittämättömiä sanoja enkä oo varma että sanottiinko ne mulle.
En vaan ymmärtänyt mistään mitään.
Se oli kamalaa.
Tää kaikki on kamalaa.

Sain ihan väärää lääkettä.
Sain sitä, jonka jälkeen kuulin viimeksi ääniä.
Sitä lääkettä jonka ajatteleminenkin ahdistaa.
Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä?
Tajusin sen vasta kun olin kävellyt se kourassa ulos apteekista.
Itkin, itkin ja itkin. Itkin ripsarit poskilla lohduttomasti koska mä en voi aloittaa sitä lääkettä.
Itken nytkin kun ahdistaa se niin paljon.
Voi paska, mitä mä teen?

Vihaan näitä mun tiikeritarinoita.

Järkyttävän söpön tästä tekee paitsi kulmakarvat, ilmeet ja lyriikat ni myös se, miten huonosti laulaja ääntää englantia.

"If you don't know: I'm in love with you."

Ulkona on kirkasta ja kaunista ja mun sisällä on pimeää ja rumaa.

NYT RIITTÄÄ.

Ihan OIKEESTI.

Nyt riittää.
NYT RIITTÄÄ!!!

Haluaisin olla jossain muualla tai joku muu.
Ja oikeastaanhan olenkin.

Jätä minut rauhaan.
Jätä minut yksin tähän nyt kipujeni kanssa.
Sen pitäisi olla ihan helppoa.
Käännyt vaan pois ja kävelet siihen suuntaan.
Älä katso taaksesi.
Älä kadu päätöstäsi, älä selittele tekojasi minulle. Itsellesi saat selittää, mutta älä minulle.
Ei sillä ole merkitystä minulle, miten selität sen, että lähdet.
Haluan tehdä sen helpoksi.
Siksi sanon aina, että mene vaan.
Ja tottakai tarkoitan sitä oikeasti.
Sinun kannaltasi.
Jos pitäisi minua ajatella niin luuletko etten sanoisi: "jää siihen vierelle."
Luuletko?
Luuletko etten haluaisi että tunnet minut?
Et sinä tunne.
Ei kukaan tunne.
Iloinen eläin on ihan hukassa ja eksyksissä ja yksin ja pimeässä.
Minäkään en tunne minua.
Kukaan ei tunne minua.
Olen kadoksissa, olen solmussa ja sekaisin.
Tiedän, että "minä" on oikeasti kiva ja ihana.
Tiedän sen varmaksi, tiedän että iloinen eläin on ihana.
Mutta tällä hetkellä en ole minä, tällä hetkellä en ole iloinen eläin, en tiedä miten olisin.
Sanon: "jätä minut rauhaan," koska haluan sinun elämästäsi parempaa.
Ilman minua on täydellistä,
mutta toisaalta, ethän sinä minua oikeasti tunne.

Väsyttääahdistaaonpahaolla.

Eilinen oli ihan kamalaa eikä se paljon auttanut.
Nukkumiseen joo, en herännyt kuin öömmm kaksi kertaa ja niiden välissä oli pitkiä unipätkiä.
Mutta silti ahdistaa.
Ahdistaa ja väsyttää.
Haluaisin vaan huutaa ja huutaa ja huutaa. En tiedä jaksanko liikkua enää mihinkään tänään.
Oon vaan niin, niin väsynyt.

En pysty. Oikeesti. En pysty tähän.
Kiitos&anteeksi.

Thank you for loving me.
Tän on nyt loputtava.

En oo luopunut mun suunnitelmista.
En vielä.
En oo ihan vielä valmis siihen. Kai. Tai en halua.
Oon monesti jo melkein suostunut, ollut ihan hilkulla mutta ei, ei sittenkään.
Oon vaan lykännyt ja suunnitellut lisää.
Päivä kerrallaan eikös?
Mutta en oo luopunut suunnitelmasta koska en halua.
Haluan toteuttaa sen.
Yhtäkkiä. Yllättäen. Ilman ennakkovaroitusta.
Niin sen kuuluu mennä.

Väsyttää.
Ahdistaa.
Päähän ja keuhkoihin sattuu.
Ja kaikkialle muuallekin.
Silmiin. Poskiin. Hymylihaksiin. Kieleen. Kaikkialle.

Haluan vaan hukuttaa tän kaiken johonkin kauas ja sanoa että kaikki on hyvin ja hymyillä ja esittää ja väittää että pärjään vaikka todellisuudessa en pärjää todellakaan.

En nuku. En vaan pysty.
Paha kiusaa liikaa, sillä on liian vahva ote eikä se irrota. Ei vaikka kuinka huudan Jeesusta.
En jaksaisi enkä osaa rukoilla. Istuin parvekkeella rukouspenkillä ja yritin mutta olin aika huono.

Mulla on vaan koko ajan niin paha olla mutta en uskalla kertoa siitä.
En uskalla rukoilla, en uskalla pyytää rukousta, en uskalla pyytää apua.

Pelko ja häpeä turruttaa. Tää ei helpota kyllä kotona yhtään. Mua vaan pelottaa lisää ja seinät kaatuu päälle. En syö enkä ees juo (ja siksi on pää kipeä ja huono olo koko ajan ja sit niiden takia ei ees tee taas mieli syödä tai juoda), on liian kuuma ja tuskaista.
Enkä nuku.
Se on se suurin ongelma.
En nuku vaikka väsyttäis ihan sikana.
En vaan uskalla nukkua.