Ahdistaa ja väsyttää ja itkettää.

On tosi tukalan kuuma, oon ihan näännyksissä ja väsyksissä, olin tänään soittamassa messussa ja koko ajan vaan itketti ja panikoidutti mutta istuin itsepintaisesti paikallani. Olin jo lähdössä kun rakas ystävä pyysi istumaan kanssaan ja sit matkalla heidän autolleen rukoiltiin nopsaan, siitä tuli hyvä mieli.

Koin vaan itteni niin ulkopuoliseks.
Kuuluin ennen mukaan porukkaan ja enää en kuulu.
Oon aika yksin aika usein.
Ja se on aika surullista.
Tulin siitä tosi surulliseksi.

Pitää kai vaan oppia päästämään irti.
(Paholainen kuiskii että pitää oppia päästämään irti elämästä, pitää kostaa niille kuolemalla. En kuitenkaan haluaisi tehdä niin.)
Tajuan kyllä, ettei kuolemaa haluavan kanssa oo helppo olla kaveri.
Ymmärrän ettei kukaan voi jaksaa näin väsynyttä.
Se on kuin raahaisi kiviä pulkassa asfaltilla.
Turhaa työtä.

Jotenkin sitä vaan haluaisi olla tärkeä.
Olisin niin paljon mieluummin näkyvä ja tärkeä ja ei-turha ja hyvinvoiva.
Sen sijaan oon näkymätön, turha, epätoivoinen, synkkä ja pahoinvoiva.

Oon kadottanut sen kaiken mitä ennen oli.
Iloisen eläimen.
Se on kuollut ja mussa ei oo enää yhtään taistelutahtoa jäljellä.
Tai tahtoa ehkä, haluaisin haluta voida paremmin mutta oon vaan niin väsyksissä etten jaksa.
En vaan yksinkertaisesti jaksa.

En tiiä mikä tähän helpottais.
Jokin paha sanoo, että kuolema. Kuolema helpottais kaikkia.

Mä en oo ihan varma uskonko.
Tavallaan ehkä joo...