"Min äldsta bror och min bästa vän"
Tänäänkin se on teemana elämässä.

Vain elämässä, ei kuolemassa.

Kuolema johtuisi muista asioista.
Onhan minulla paljon.
Nyt vain ei olisi sitä yhtä estävää tekijää.
Nyt ei olisi enää iloista eläintä.
Tavallaan haluaisin antaa tärkeän vain mennä.
Saisin rauhan.
Saisin vapauden.
Voisin viimein lähteä itse.
Sitten tärkeä ajattelisi: "kannatti hylätä niin ei tarvinnut kestää ystävän kuolemaa" tai "tiesin, että näin kävisi" tai "voi paska"
Ja minä nauraisin taivaassa,
nauraisin ja itkisin, laulaisin: "min äldsta bror och min bästa vän" ja "jag saknar dig mindre och mindre"

Kyllä minä parissa vuodessa unohtaisin, jos eläisin.
Aiemmat on ollut helpompi unohtaa, koska ne ovat olleet niin eri asia.
Rakkaustyttö oli ehkä tärkein (naapurin kahden tytön lisäksi), mutta kun ei me nähty usein.
Tärkeää olen nähnyt kohta neljän vuoden ajan usein.
Tärkeä halaa. Tärkeän annan halata. Annoin. En tiedä annanko enää.
Tärkeä on.
Luulin että olisi aina.

Minä nauraisin taivaassa ja sinä kuulisit sen kesäöinä järven rannalla.

Pudottaisikohan joku ruusuja veteen, jos hukkuisin?
Se olisi ehkä kaunein tapa lähteä.
Kauniimpaa, kuin ranteiden aukiviiltäminen tai rekan tai junan alle heittäytyminen tai alkoholimyrkytys.
Sitä en vain tiedä, uskaltaisinko.
Jos jäisinkin henkiin.

Enkä minä koko aikaa halua kuolla.
Nyt ajattelen kuolemaa järkevästi.
Ennen ajattelin sitä pakonomaisesti ja paniikissa ja joka suuntaan huitoen.
Nyt ajattelen sitä järkevästi, punnitsen eri vaihtoehtoja, olen rauhallinen. En haahuile ympäriinsä, en hapuile mitään pientä uloketta josta voisi ottaa kiinni. Olen tyyni ja rauhallinen. Jos päätän kuolla niin sitten päätän. Loppujen lopuksi se ei ole kenenkään muun asia.
Tai on, mutta se on minun päätökseni.

Missä on iloinen eläin, joka ei anna tällaisen tapahtua?

Min äldsta bror och min bästa vän.
Miten näin pääsi käymään?