Laiva keinui ja keinui ja keinui, söin kolmiolääkkeitä eikä tullut paha olo, join vähän ja tulin humalaan, hihittelin ja keksin juttuja, sitten ahdisti, piirsin perhosia ja mietin, voisko syömisen vaan lopettaa.

Mua ei huvita syödä enää. Oikeesti. Tänään oon syönyt aamupalabuffetissa vähän ja kotona söin vain keksejä. Ei tee mieli ruokaa, ei oo nälkä, tekee mieli vaan maata sängyssä ja kuunnella musiikkia ja kattoa telkkaria ja itkustella. Väsyttää!!!

Tekstasin Kivan Pojan kaa vähän, sen täytyy vihata mua, oikeesti. Mua pelottaa, mua ahdistaa tää oma epävarmuus, tää tuntuu niin kauheen pahalta. :(

Ja silti Kiva Poika ei tunnu pahalta, joo, on vähän vaikee luottaa ja pelottaa aika hiton paljon tää kaikki mut Kiva Poika on silti kauheen ihana. Jos saan pitää sen ees ystävänä ni oon ihan tosi onnekas. Tiedän sen, ja siksi kiitän Jumalaa tästä.

Luin Raamattua laivassa. Pelattiin kaikenmoisia Raamattu-pelejä. Mutta tuntui hyvältä, siitä huolimatta, että olin humalassa. Raamatun lukemisesta tuli turvallinen ja hyvä olo, turvallisempi olo kuin ehkä ikinä. Mä toivon, että tää avais mulle uusia ovia, toivon että löytäisin tän avulla nyt helpomman elämän. Tai ei, ei helpomman, mutta toivon että saisin voimaa elää, oli kuin vaikeeta tahansa.

Mä haluan voimaa elää.

Haluun nähdä tän syksyn uudenlaisin silmin, oon melkein unohtanut että niin piti olla. Nyt alkaa tsemppi, kova ja ahkera tsemppi. Kyllä tää tästä!