Melkein itkettää.
Sydän syrjällään olen taas tänään sinua ajatellut.
On niin väärin, niin käsittämättömän väärin ja kurjaa, ettet ole nyt tässä.
Ole tässä. Olisit. Olisit minulle joku.
Näe minut. Näkisit minut. Näkisit minut ilman tiikerejä. Pyydän, älä pakota tekemään tiikerejä. Älä pakota. En tahdo enää.

En osaa ehkä sanoa sinulle sitä, miltä tuntuu. Kun joskus viikon päästä näemme, olen ehkä vain sanaton ja tyhjä. Silloinhan on kulunut jo kuukausi. Enää yksitoista, niinkö, sitten voisit taas olla ystäväni, niin kuin humalassa sanoin sinulle.

Ajattele vain itseäsi. Älä ajattele enää minua, en ole sen arvoinen.
En tiedä, kuinka paljon tarkoitan sitä todella.
Minua pelottaa ja huolestuttaa.
Olen huolissani tulevasta.
Meistä.
Minusta ja sinusta.

Sinä pärjäät.
Minäkin pärjään, pakkohan se on.
Mutta pärjäämmekö me?
Selviämmekö me?
Sinä selviät.
Minä selviän.
Entä me?

Haluan kirkkaan järven rannalle, haluan suolaisen merituulen luo, haluan kalliolle ja metsään ja niitylle.

Vie minut sinne, missä on kaunista.
Sanoit, että autat minua näkemään maailman niin kuin sinä sen näet.
Nyt et haluakaan auttaa.

En voi syyttää sinua siitä. Ymmärrän kyllä.

Väsymys painaa ja saa itkun silmiin.
Antaisit minulle anteeksi.