Asiat edistyy edes vähäsen - ex-tärkeä suostui, että voidaan tavata tässä syksyn aikana. Jossain vaiheessa, kunhan kummallakin on aikaa. Sanoin, että ei kiirettä. Eikä olekaan - tää tieto jo helpottaa.
Ehkä sit voin päästää vihdoin irti.

Viime päivät on menneet vaan itkiessä. Tänäänkin oon vollottanut vaikka kuinka paljon. Mä oon menettänyt mun elämän tärkeimmän ystävän. Se tuntuu edelleen ihan kauhean epäreilulta. Ja ihanat messut ei oo vielä alkaneet. Yyyyhyy.
Koulu alkaa taas ensi viikolla. Mitähän lie siitäkin tulee.

Jos kestän vielä viikon ilman tiikerejä, niin olen tehnyt oman ennätyksen. Viikko vielä. Ja kyllä mä kestän. Aion kestää ikuisesti elämän ilman tiikerejä.
Ne on taas kuiskailleet öisin ja aamuisin, samoin oksennushimot on olleet ihan kauheat. Oon syönyt tosi vähän ja tosi epäsäännöllisesti, kun jotenkin... kammoksuttaa. En tiedä. En halua tästä ongelmaa, haluan vain lähteä pyöräilemään. Kyllä se siitä. Ei pitäis ruoan pelottaa.

Tänään hetken taas olin Jumalalle vihainen enkä ois halunnut pitää ristiä kaulassa. Sit lauloin kuitenkin ylistyslauluja, vihaisena ja itkien mutta lauloinpa kuitenkin. Ja päätin, etten pelkää ruokaa, en pelkää tiikerejä, en pelkää alkoholia enkä tee nyt mistään mitään ongelmaa. SIMPLE.

Nyt aattelin lähteä pyöräilemään. Josko vaikka polkasisin uimaan, ei tiedä!
(Merelle asti en mene, järvi saa riittää, vaikka suolainen merituuli kasvoilla oliskin parasta mitä nyt tiiän.)