MINÄ OLEN OLLUT TÄÄLLÄ IKUISUUDEN.

Koko kaiken elämääni olen vain halunnut, että näkisit. Että näkisit ja huomaisit, että joku näkisi ja huomaisi ja kunnioittaisi olemassaoloani.
Kipu siitä, etten näe jonkun huomaavan, on valtava.

Olen elänyt täällä ikuisuuden.
Olen hengittänyt kaikkea kerran ja silti jokainen uusi kerta on uusi alku, hengitän Helsinkiä uudelleen ja uudelleen ja joka kerta se on ainutlaatuista, kuin ensimmäistä kertaa astuisin junasta ulos ja näkisin pimeän taivaan ja junan valot, haistaisin tupakansavun, tuntisin sateen ja ajattelisin: "tätä on koti."
Joka kerta kaikki on niin valtavan kaunista taas.
Loppuvuoden aion käyttää nähden asiat eri tavoin kuin aiemmin.
Olen jo nähnyt - näin viljapellon, jota en ole ennen huomannut. En, vaikka olen kulkenut tälläkin viikolla useasti sen ohi. Eilen näin sen.

Haluaisin nähdä tärkeän samalla tavalla - erilaisten silmälasien läpi. Täydellisen kauniisti, ilman katkeruutta ja ilman pelkoa. Silti pelkään. PÄÄSTÄ IRTI, huudan itselleni. Jos päästän irti, ei voi sattua, kun nähdään. Jos päästän irti, selviän täydellisen ihanasti. Kaikki menee niin kuin pitääkin. Jos pelkään tunnetta, se voimistuu ja tulee varmasti. Jos päästän tunteesta irti ja hyväksyn sen... niin, kaikki on helpompaa.

Olen elänyt täällä ikuisuuden, rakas.
Siksi tiedän että selviän.