Mä en halua vihata sua.
En todella halua.
Toisinaan mulla ei vaan oo oikein muuta vaihtoehtoa. Tai kai mulla olis, mutta en osaa muutakaan.

Mulla on ihan kauhean kova ikävä sua.
Ei itkuikävä, mutta sellainen tyhjä kaipaus.
Mun täytyy kehittää jotain muuta.
Todella täytyy.

Miksi mä olen sulle vain kahle?

Olen tietysti onnellinen, kun tää on sulle hyvä juttu ja oot onnellinen, onhan tää mullekin ollut hyvä, mutta jotenkin ois kiva jos kaipaisit mua. Jotenkin ois kiva jos välittäisit musta yhä. Jotenkin ois kiva jos oisit lähellä.
Kauempana kuin ennen mutta lähempänä kuin nyt.

VIHASIN EILISTÄ.
Se oli yks kamalimmista parituntisista hetkeen.

Edelleen haluaisin vain vajota lattialle nyyhkyttämään. Itkin sateessa koko matkan, itkin ja itkin ja itkin, itkin ja pyöräilin ylämäkeen ja itkin lisää. Mikset sä voi olla tässä lähellä?

Meinasin mennä vetämään sellaset kännit ettei mitään rajaa. En mennyt. Enkä sitten sateen jälkeen enää itkenytkään.
Pyydän, että muistat ilon. Älä muista huonoja hetkiä. Eikö siitä tuu tasapaino, jos mä muistan ne ja sä muistat hyvät hetket?
Muistan mun virheet koko ajan. Nään unia. Nyt mulla ei oo mitään mikä veis unet pois. Tai on, hullut kolmiolääkkeet joita en suostu syömään, mut ne tuo mukanaan kaikkea uutta ikävää. Mut ne vaivuttaa hyvin utu-uneen, sellaiseen, jossa mikään ei tunnu miltään ja jossa unia ei oikeasti ole.

Se on hyvä.
Silloin en ehkä ikävöi.
Ehkä pitää syödä niitä joskus muulloinkin. Jotta saisi rauhan ja rentouden ja hämärän ympärille. Hämärä on joskus ihan hyvä.

Tai sit vaan kutsun tiikerejä. Nytkin haluaisin.
Voi tiikerit, älkää kuitenkaan nyt tulko.
Nyt ei tarvitse.
Huomenna on tarpeeksi vaikeaa muutenkin.

(LUPASIT ETTÄ HARKITSET. Toivottavasti harkitset ennen kuin mä päätän vaihtaa elämäni suuntaa. Nyt aion rakastua jouluun ja lukea ranskaa jälleen. Hullua itsekidutusta mutta riippuvuus riippuvuudesta, niinhän?)