On taas ollut vaikeita hetkiä. Surullisia ja vaikeita. Mutta lopulta niistäkin on selvitty.

Torstai oli kurja, itketti ja ahdisti todella paljon. En ole vielä valmis elämään normaalia arkea niin, että tärkeä on kuvioissa. Tekee niin pahaa kuulla ääni ja nähdä ja tuntea, tekee niin sanoinkuvaamattoman pahaa. Ahdistaaaaaaa. Ja selvisin silti torstaista. Selvisin eilisestäkin. Selvisin jopa ihan hyvin.

Nyt vielä viimehetken yo-valmistautumiset, keskiviikon jälkeen sekin on hetkeksi ohi ja torstaiaamuna aloitan työt! Sitten voin myös suunnitella lettukestejä kummitytölle.

Koirat nukkuu kerälle käpertyneinä levoton olo pitäisi soittaa ja laulaa jotta olisi helpompaa.

En osaa enkä jaksa ajatella.

On vaan ikävä.

En halua taas istua suihkussa sakset kädessä ja ajatella: "miksipä ei?"
Ei, en halua.
Eilen olisin halunnut nukahtaa syliisi kun olin niin väsynyt ja vasenta kättä särki eikä kipu lähtenyt lääkkeillä.
Eilen olin kietoutunut pashminahuiviin ja olisin halunnut vain nukkua siinä, turvassa.
Mutta ai niin, sinähän et enää olekaan turva.
Ja olen vakuuttunut, että sinä tiedät minun kirjoittaneen sen eilisen esirukouspyynnön. Tiedän että tiedät. Sitä minä toivon, sitä minä rukoilen. Se sinun pitäisi saada tietää - sitä minä rukoilen.

Olen tavannut semmoisen ihan kivan pojan, mutta koska kaikki meni tärkeän kanssa niin kovin huonosti ja vahva ystävyyssuhde loppui ykskaks yllättäen... Niin. Olen menettänyt suuren osan toivoani.

Ensi viikolla otan eriväriset silmät käyttöön, saan jogurtit jotka unohdin, laulan onnellisena ja aloitan työt.
Niin sen täytyy mennä.

Tänään kaikki alkaa taas kauniista kaupungista, Helsingistä jota hengitän, ja keskiviikkona se päättyy ihanaan messuun. Keskiviikkona saavun pimeään Helsinkiin ja haluan olla rauhassa.
Että älä sinä tule minua häiritsemään, jookos.