Taas äldsta&bästa kääntää selkänsä.
Nyt uskon menettäväni sen lopullisesti.

Oon ihan voimaton tässä, en osaa tai jaksa tai halua rukoilla. Kai sitä sit jotenkin kuvittelee, ettei ansaitse mitään hyvää, ja sen varjolla rupeaa tekemään itellensä hallaa.

Haluan järvelle.
Miksi en viimeksi kuollut?
Olisi pitänyt.

Syvissä vesissä ei jaksa potkia ja pitää itteensä pinnalla, ei jaksa kellua kun helpompaa on upota.

Sanon asioita tottumuksesta, en koska ajattelisin niin. Ajattelen todella eri tavoin, en vain osaa tuoda sitä esille.
"Can't you see that you're smothering me, holding too tightly, afraid to lose control"
Linkin Parkia. Tiedän miltä tärkeästä tuntuu ja silti en tiedä. Mutta voin uskoa. Tiedän tehneeni väärin, tiedän olevani huono.

Haluaisin nappulan, jolla saisin kaiken muutettua hyväksi taas.
Ilman tärkeää en tahtoisi elää.
Niin kauan kuin tärkeä on, lupaan jaksaa.
Ja silti en voi sanoa niin, sehän on sama kuin jos pakottaisin ystävyyteen.

Muhun sattuu nyt niin paljon että tiikerit on lähellä. Ne haistaa pelon, ne näkee epäonnistumiset ja nauraa ja sit ne tulee lohduttamaan vaikka oikeasti nekin satuttaa.